Tiedän, että minua pidetään varmasti usein jollain tavana itsevarmana, vahvanakin ihmisenä. Ja varmasti jollain tavalla olenkin. Mutta. Sitten taas; me ollaan vain ihmisiä... joten ajattelinpa sanoa jotain siitä. :) Ihmisyydestä.

Tiedättekö nimittäin mitä, minä olen oikeastaan ihan varmasti sieltä ihmisten hiljaisimmasta ja ujoimmasta päästä. Punastun helposti. Jos vaikkapa onnistun saamaan muut nauramaan isossa porukassa -jos edes uskallan sanoa mitään isossa porukassa. Tai jos mulle sanotaan jotain erityistä, jotain henkilökohtaista, jotain kivaa. Ja jännitän aina, jos mun pitää nousta seisomaan ja esitellä itseni. Maha kipristellen mietin, että mitä sanon. Ja onnistunko sanomaan sen punastumatta.

Me niin usein kuvitellaan, että kaikki muut onnistuvat ja osaavat ja ovat pidettyjä ja menestyneitä. Ja ihan liian usein pönkitämme sitä omaa epävarmuutta olemalla töykeitä, huomioimatta toista. Vaikuttaaksemme vähän tärkeämmiltä. Ja kuitenkin tehden itsestämme vain epämiellyttävämipä.

Arjen kommunoikoinnissa ehkä tärkein juttu on toisen näkeminen. Katso silmiin, hymyile, näe. Mikään ei ole niin tärkeää, kuin huomioiduksi tuleminen. Ja jos huomioit, sinusta pidetään. Kaikki haluavat tulla nähdyiksi. Ja meillä on kaikilla ihan hirmu iso merkitys, jokaisen hymy ja ja tervehdys on yhtä arvokas -tai ehkä päivän arvokkain. Etkä ehkä tiedäkään, kuinka suuri merkitys sinulla on. Myös päinvastoin; huomiottajättämisesi saattaa loukata ja jättää sinusta ikävän kuvan pitkäksi aikaa. Ehkä vahvan ja tärkeän kuvan. Ehkä, mutta ei sellaista vaikutelmaa, että sinuun haluttaisi tutustua tai sinua kuunnella. Loppujen lopuksi merkityksettömän.

Hiljaisuuteni ja ujouteni vuoksi olenkin jo kauan ihan tietoisesti yrittänyt olla vähän avoimempi -ja työssä pakostakin oppinut kohtaamaan ihmisiä. Mun suurin pelkoni on kuitenkin ollut tulla pidetyksi ylimielisenä tai ylpenä -vain siksi että oikeasti olen vain hiljainen. Eikä siinä oikeastaan tarvitse mitään kummia tehdä. Se että katsoo toista silmiin ja hymyilee, riittää. Tiesittekö, että arjen kommunikoinnissa sanoilla on merkitystä vain 7% verran? Voit sanoa mitä vain normaaliin puheeseen kuuluvaa, mutta jos kehonkielesi on ristiriidassa sanomasi kanssa, eivät sanat jää mieleen. Kehonkieli ja kasvojen mimiikka ovat niin paljon tärkeämpiä, lähes kaikki. Se, että avaat kasvosi, et rypistä otsaasi, hymyilet silmilläsi ja näet, se saa ihmiset kuuntelemaan sinua. Mimiikka on myös suorassa yhteydessä äänensävyysi; puheestasi tulee automaattisesti lempeämpää. Ihmiset suoraan sanottuna vetäytyvät puoleesi kuin kärpäset lamppuun, tuntevat olonsa hyväksi ja haluavat viettää aikaa seurassasi! :)

Katso, kuuntele ja näe. Kaikki haluavat tulla nähdyiksi ja he jotka näkevät, heistä pidetään.

Mun superkaunis kevätviikonloppu on ollut yövuoroa -kurssia -yövuoroa... Mutta kurssi oli ihan lyhyiden yöunien ja vähäisen auringon arvoinen. Olin jumppaporukan kanssa kuuntelemassa luentoja siitä, miten vaikutan muihin. Miten muut minut kokevat. Mitään vastausta en saanut, en tiedä vieläkään miten minut koetaan. Mutta tiedän, että me olemme kaikki vain ihmisiä. Kaikkein itsevarminkin on joskus epävarma, joskus ujo ja hermostunut. Profiloitunut huippujohtaja saattaa puhua letkeästi mediassa, mutta kohdella läheisimpiä alaisiaan jäykän etäisesti -etsiessään epävarmana keinoa tulla pidetyksi. Jotakuta jännittää ihan älyttömästi tulla jumppatunnille - mikä mulle ehkä on jo maailman luonnollisinta. Minua taas saattaa jännittää mennä uuteen kahvilaan. Osaanko tilata sieltä mitään? Me ollaan vain ihmisiä ja jokaisella on omat jännityksensä.

Yksi juttu auttaa kuitenkin aina. Unohda oikeaoppiset keinot kommunikoida ja ole itsesi. Vapiseva ja jännittynyt oma ääni on parempi, sympaattisempi ja helpommin paranettavissa kuin kireä, kylmän kuoren alle paennut ääni. Ja se jää mieleen -positiivisella tavalla. Usko itseesi ja siihen mitä teet. :)

Kommentit (39)

Vierailija

Kiitos tästä kirjoituksestasi! Sinulla on selkeästi vahva itsetunto, tiedät mitä olet ja uskallat kertoa sen. Vahva itsetunto ei ole sama kuin täydellinen itsevarmuus tai se, ettei jännitä tai tunne epävarmuutta. Arvostan avoimuuttasi. Kunpa ihmiset osaisivat ylipäätään olla avoimempia ja rehellisempiä omasta epävarmuudestaan, helpottaisi meidän kaikkien taivallusta täällä :)

Vierailija

Minä-minä-minä-aina-äänessä-vaikkei-olisi-mitään-asiaakaan -tyyppejä tuntuu olevan ihan riittävästi, tai ainakin he pitävät niin kovaa meteliä itsestään että heitä tuntuu keikkuvan joka oksalla ;) Juuri oikeanlaisen itsetunnon omaavat osaavat huomioida muitakin, luovia ja aistia tilanteita, he osaavat antaa tilaa myös toiselle. Hieno kirjoitus aidompien ihmisten puolesta, tästä tuli hyvä fiilis! 

Vierailija

Aika jännä, että olen itse juuri saman tyyppisiä asioita miettinyt. Olen uuden luottamustoimeni myötä joutunut/päässyt tapaamaan uusia ihmisiä ja sitä kautta esittelemään itseäni. Nuorempana suustani saattoi päästä mitä tahansa kun piti esiintyä eikä kauheesti jännittänyt; nyt puhe on rauhallisempaa ja harkittua, mutta poskille ja kaulalla punaiset läikät. Ikä tuonut varmuutta ja tietämystä, mutta myös tietoisuus itsestä on lisääntynyt.

Sain kerran kohteliaisuuden mies-puoliselta henkilöltä liittyen juuri samaan, että olen hiljaisempi sivusta seuraaja isossa ryhmässä: " Oot muuten aika hiljainen, mutta kun avaat suusi sieltä tulee pelkkää asiaa" :)

Ansku

Vierailija

Kiitos! Niin kaunista tekstiä ja niin totta :)! Itse olen työpaikassa, jossa kohtaan parhaimmassa tapauksessa muutaman sata ihmistä päivässä. Pidän työstäni ja yritän muistaa hymyillä ja ottaa kaikki huomioon, edes hetkellisesti. Toisaalta se tulee aika automaattisestikin, ilman että täytyy kovin pinnistellä ☺️. Pidän toki valtavasti työstäni ja ihmisten parissa työskentelystä. Kaikki oma käytös peilautuu kyllä takaisin ja siitä saa niin paljon energiaa! Paras palaute mitä olen ehkä ikinä saanut on "en kiitos tarvitse mitään, vain tuo hymy riittää"

Vierailija

Aivan mahtava ja rohkea kirjoitus, joka osui ja upposi. Teksti voisi olla juuri kuin omasta elämästäni koska olen myöskin (varsinkin isossa porukassa) se ujo ja hiljainen. Noita ominaisuuksia/luonteenpiirteitä ei kovin tunnuta arvostettavan tässä yhteiskunnassa vrt. puhelias/sosiaalinen. Olen myöskin koittanut ihan tietoisesti olla sosiaalisempi ja avoimempi ja nimenomaan edes hymyillä vieraille ihmisille. Tuntuu onneksi siltä että olen pikkuhiljaa kehittynyt tässä asiassa, ja sitä kautta olen saanut enemmän itseluottamusta! :)

Ihania kevätpäiviä sinulle!! <3

Vierailija

voi että! Mahtavia ajatuksia<3 Its myös kovin ujo ja epävarma, mikä helposti näyttäytyy juuri kylmyytenä ja kovuutena, en ole se suosittu ja helposti lähestyttävä. Miten sitä onkin niin paljon helpompi olla etäinen kuin hymyillä. Hymy tekee niin paljon ja se, että katsoo silmiin. Kiitos näistä ajatuksista. Todellakin pitää ottaa itselleen tavoite, että aina hymyilee ja katsoo toista silmiin!!

Vierailija

Voisin kirjottaa tähän vaikka mitä, mutta ehkä tärkeintä on sanoa että suuri kiitos tästä kirjotuksesta <3

Vierailija

Minä olen luonteeltani ujo ja hiljainen,se otetaan yleensä niin että olen ylpeä.....mutta sitä viimeisenä kuitenkin. Joskus pelkään hymyilläkään koska pelkään että vastapuoli tulee jutustelemaan tai jossain tilaisuudessa vaikka heti puhuja bongaa mut että"hei mitä mieltä sinä olet..."on helpompi esittää einiin lähestyttävää kun on ujo. Toisaalta se on kahlitseva ominaisuus,ei uskalla mennä porukkaan,on mielummin yksin ja se taas johtaa siihen että pidetään tylynä kun ei seura kelpaa. Olen kyllä vuosien karttuessa saanut rohkeutta,mutta sellaista porukan pälä-pälä-tätiä musta ei ikinä tuu. Kirjoituksesi on todella hyvä,kiitos

Vierailija

Olipa hieno kirjoitus! Lämmin kiitos ja katse sinulle postauksesta näin tekstin välityksellä! :)

Vierailija

Hienosti kirjoitit jälleen kerran <3. Mistä tuo sinun kaunis pusero on ?

Kaikkea hyvää ja ihanaa kevättä <3

 

Vierailija

Hei Johanna! Edellisten kirjoutuksiin yhdyn minäkin...vaikka kuulen olevani ekstrovertti en ihan allekirjoita sitä. Oudossa porukassa olen se tarkkailija ja katselen, millaisia ihmisiä ympärilläni on. Tuttujen kanssa on helpompaa. Työni kautta pääsen harjoittelemaan, koska he jotka tulevat minulle, saattavat jännittää minua! Rohkaisen itseäni lähes joka päivä juttelemaan tai kysymään jotain mitä en tiedä. Ikää tullessa huomaan, että sitä osaa jo olla ilmeillä "lempeämpi". Nuoruudessa kun kuulin olevani kylmä ja koppava, vaikka todellisuudessa ujo.

Näin sitä voi ymmärtää ihmisiä väärin. Harjoittelen myös sitä, että hymyilen ihan ventovieraille. Kerran metrossa kokeilin hymyä kun eräs tuntematon mies sattui vilkaisemaan. Näin, miten hänen ilmeensä kirkastui ja hänkin alkoi hymyilemään! Hymyllä on kumma voima!

Aurinkoista kevättä sinulle, Johanna, ja perheellesi!

-Tanja L

Vierailija

Aivan upea teksti, täynnä viisaita ajatuksia. Ihana ihana Johanna <3 Kaikkea hyvää sinulle!

-Sara

Vierailija

Täällä kanssa yksi ujonmpi ja hiljaisempi :) Ainakin isommassa porukassa olen helposti se joka seurailee vähän sivummalta. Ennen olin niin ujo, että jopa puhelin soitto tuntemattomalle teki tiukkaa ja jouduin tsemppaamaan itseäni monta minuuttia ennekuin uskalsin soittaa, ja siloinkaan kukaan ei saanut kuunnella vieressä :/ Ja muutama vuosi sitten opiskellessa, ai kamala ne esitykset luokan edessä; ääni värisi ja olin varmaan punaisempi kuin tomaatti (tai ainakin siltä musta tuntui)...

Nykyään olen tainnut karistaa ujouden suurimmaksi osaksi jo työnikin takia, myyjänä tarvitsee päivittäin small talkia :) jotkin uudet tilanteet tosin vielä jännittää, mutta ei niin suuressa mittakaavassa mitä ennen.

ja nykyisin on kiva huomata kun joku vastaa hymyyn!

Ihanaa kevättä sinulle!

 

-Salla www.pihlajapolku.blogsoit.com

Vierailija

Asiaa!

Itse puhelintyössä koitan aina muistaa sen, että puhelimeen vastatessa/soitettaessa hymyilen samalla. Hymy kuultaa puheen läpi ja asiakkaat tykkäävät!=) Ei se mitä sanot, vaan miten sanot..=)

Jatka samaan malliin!

Vierailija

Ihana postaus niin tärkeästä asiasta! Kiitos että otit tämän puheeksi :) ! Kiva myöskin kuulla millaisia ovat omat epävarmuutesi ja toisaalta taas varmat alueesi. Ollaan kaikki niin erilaisia kombinaatioita näiden suhteen. Usein niissä omissa epävarmuuksissaan pyöriessä sitä jotenkin unohtaa että ei ne toisetkaan aina niin varmoja ole ja että ehkä niilläkin on omat heikot kohtansa.

Toisen näkeminen ja nähdyksi tuleminen on minunkin mielestäni yksi tärkeimmistä asioista. Jos sitä ei tapahdu niin olo voi olla aika yksinäinen. Kenen puoleen sitä silloin voi kääntyä jos ei voi luottaa esimerkiksi työporukassa että tulee kuulluksi ja että jokaisella on oma sana sanottavana. Tai että uskaltaa kysyä jos ei ymmärrä mitä toinen yrittää kertoa.

Kiitos vielä kun otit asian puheeksi! Nostit mielestäni hyviä pointteja ja useammasta kulmasta asian tiimoilta esiin!

Mukavaa kevään jatkoja ja kiitos ihanasta blogista :) !

Vierailija

Hyvä teksti ja tärkeä asia. Itse olen myös pohjimmiltani aika ujo. Olen kuitenkin oppinut, että hymy on lyhyn matka kahden ihmisen välillä ja se on aika helppoa vaikka olisi kuinka ujo. Toinen tapa on sanoa ääneen omat tuntemuksensa. Siitä syntyy hauskoja ja sympaattisia tilanteita ja voitat sillä ihmiset puolellesi. Aurinkoista viikkoa! 

http://entajosalkaisit.blogspot.fi/

Vierailija

Ihanat kuvat ja ihana kirjoitus. Pystyin samaistumaan tekstisi punastuvan henkilön kanssa. Ihan huippu, että otit tämmösen kirjotuksesi aiheeksi. Punastelu on kiusallinen, mutta senkin kanssa voi elää. Ja on lohdullista tietää ettei ole ainoa punasteleva. Itse koen punasteluni johtuvan siitä, etten tunne itseäni kauniiksi ja varmaksi. Mutta voi, ne hetket kun kokee pärjänneensä jossain tilanteessa - ne antaa tsemppiä tuleviinki tilanteisiin ja kohtaamisiin. Ihanaa, aurinkoista päivän jatkoa sinulle! :) - AM

Vierailija

Todella loistava teksti, kiitos! Tuli hieman yllätyksenä, että sinäkin olet hiljainen ja ujo, mutta toisaalta videopostauksestasi sinusta kyllä tuli sellainen rauhallinen vaikutelma :) Ja todellakin on harmillista, että monesti meitä hiljaisia/ujoja erehdytään luulemaan ylpeiksi, vaikka asia ei ole ollenkaan niin :/

Vierailija

Ihana kirjoitus Sinulta jälleen kerran Johanna, kiitos!! Blogisi kaikkein makeimmat palat sisältyvät mielestäni juuri noihin pohdintoihisi - sekä lisäksi siihen hellyyteen, jota aistin Sinun tuntevan lapsiasi ja perhettäsi kohtaan. Vaikka ehkä oletkin ujo, vaikutat joka tapauksessa varsin tasapainoiselta ja toiset terveellä tavalla huomioon ottavalta henkilöltä. Ja kokemuksesta voin sanoa, että ihmisten kohtaamista ei oikeastaan tarvitse jännittää kun muistaa, että jos sattuu sanomaan tai tekemään jotakin pikkasen "ohi käsikirjoituksen", niin siitä saattaa saada erinomaisen hyvät naurut itsekin. Eli pikku mokatkaan eivät ole vaarallisia, kun ei ota itseään turhan vakavasti ja osaa nauraa itselleen :)

Halauksin,

Kaisuli

Vierailija

Kaikki ystäväni sanovat minua aina niin varmaksi ja vahvaksi ihmiseksi, mutta todellisuudessa olen aika epävarma ja hiljainen ja punastun myös herkästi. Jännitän samalla tavalla itseni esittelyä ja erityisesti luennointia tms. Olen kuitenkin työssä alalla, missä pitää olla aika paljon äänessä, jämpti ja ajatella suoraviivaisesti. Usein olen palavereissa puheenjohtajana. Olen oppinut kestämään näitä tilanteita ja tykkäänkin niistä tosi paljon. Joskus silti "vahvan ihmisen taakka" olisi mukava antaa jollekin toiselle ja toivoisinkin että erityisesti ystävät ymmärtäisivät etten aina jaksaisi olla se vahva.

Hymy on tärkein juttu kommunikoinnissa. Uskon että kohtelemalla ihmisiä hyvin (vaikka kuinka joskus ketuttaa), saa paljon enemmän aikaan ja ehkä saa myös herkemmin itse samaa hyvää kohtelua.

Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja aurinkoisia kevätpäiviä!

T. Johanna

Vierailija

Pohjolan kevat valittyy kuvistasi niin raikkaan kauniina ja varikkaana. 

Todellakin kehon kieli ei valehtele,sanoilla voi manipuloida.   Toisen kuunteleminen ja huomoiminen aidosti ovat lahjoja toinen toisillemme, kultaisia jyvia ja kannustavia voimia arjen keskella. Olen samaa mielta edellisen kommentoijan kanssa: on osattava nauraa myos itselleen ja sallia myoskin toisten nauraa. Kuka on taydellinen heittakoon  sen ensimmaisen kiven.

Kiitos aisteja herattavista  kevaisista "snapshoteistasi".

Vierailija

Ihana postaus! :) Antoi paljon ajattelemisen aihetta, sai hymyilemään. Olet aina saanut ainakin minut hymyilemään - näin ruudun kautta vaikutat todella lämpimältä ihmiseltä. Kiitos sinulle jälleen :)

- Merry

Vierailija

Mahtava postaus. Hyviä, aitoja ajatuksia ja neuvoja alkavaan viikkoon. Suuret kiitokset iloisesta, aidosta ja ai niin ihanan positiivisesta blogista. Ihanaa kevään jatkoa.

- Kati

 

 

Vierailija

Kiitos aidoista ja kauniista sanoista!

Jokaisella meillä on tosiaan oma jännityksen kohteensa, itse rohkenen mennä uuteen kahvilaan, jumppaan tms. tilaan kuin ei mitään uutta olisikaan, mutta yrittäppäs sitten soittaa uudelle, mukavalle tuttavalle tai työpaikan perässä mahdolliselle tulevalle työnantajalle - se onkin jo vaikeampi juttu sitten. Mietin, ettei minusta haluta kuulla,väärä aika ja paikka ja sanat, näin koko homma onkin siirtynyt seuraavaan päivään! Ja mitä tällä menetelmällä voikaan menettää. Mutta sanojesi rohkaisemana huomenna on kohdattava tämä jännitysmomentti. On muistettava, että me kaikki olemme vain pieniä ihmisiä <3

t. Kristina

Vierailija

Miten kauniita ja viisaita sanoja ja ajatuksia ja miten oikeassa oletkaan. Kun kaikki vain muistaisimme tämän. olen aivan varma, että olet juuri kuvaamasi ihminen sanojesi takana. Enkä ole kirjoitustesi pohjalta ainakaan koskaan kuvitellut sinua ylimieliseksi. Päinvastoin! Ole oma hieno itsesi jatkossakin!

Vierailija

Kiitos Johanna <3 Olen itsekin miettinyt näitä asioita. Olen todella kova jännittämään, enkä hallitse small talkia ollenkaan. Sanat vain kertakaikkiaan katoavat päästä sellaisissa tilanteissa! Vaikka voisi ihan hyvin sanoa vain JOTAIN. Siksi pelkään myös, että annan itsestäni töykeän kuvan, vaikka oikeasti en vain keksi sanomista ja siksi tulee typerä olo. Onneksi ihminen pystyy "kouluttamaan" itseään tällaisissakin asioissa jonkun verran, jos vain tosissaan haluaa. Hankkiutua tilanteisiin, joissa kokee epäonnistuvansa ja kohta saattaa huomata, että keksii sanoa edes JOTAIN. :) Kiitos tästä kirjoituksesta siis! Se oli hyvä muistutus taas siitä, että loppujen lopuksi kaikki ihmiset on niin kovin samanlaisia! :)

Terkkuja Suomesta, tuhansien tuppisuiden ja jännittäjien maasta! ;)

Toivottaa Rilla (www.kotipalapeli.blogspot.com)

Vierailija

Kylläpä oli ihana kirjoitus, joka sai minutkin ensimmäistä kertaa koskaan kommentoimaan. Olet aivan oikeassa, että sinusta saa hieman kovan kuvan ja kiitos kirjoituksesi muistin taas, ettei ihmistä koskaan pitäisi arvostella ulkoisten ominaisuuksien perusteella, vaikka se helpoin ja nopein tapa onkin.

Esikoiseni, joka on hyvin ujo, kasvua seuratessa olen huomannut, että todellista rohkeutta elämässä on voittaa tämä ujous ja pelko, joka ikinen päivä (jos siis vertaan esimerkiksi kuopukseeni, joka on täysin ekstrovertti ja menee tilanteeseen kuin tilanteeseen nauttien siitä). Lapsena pelkäsin ja olin huolissani siitä miten hän pärjää elämässään, mutta nyt juuri täysi-ikäiseksi kasvettuaan, olen huomannut, että jatkuva itsensä voittaminen on tehnyt hänestä itsevarman olematta ylimielinen, rohkean olematta yllytyshullu, ystävällisen olematta kynnysmatto, empaattisen, muita aidosti huomioonottavan ja aivan uskomattoman ihanan ihmisen. Ja osasyynä tähän on ollut juuri hänen ujoutensa, joka on saanut hänet säilyttämään herkkyytensä elämälle ja kuitenkin tuonut rohkeutta, jolla kohdata tämä elämä joutumatta turvautumaan ilkeyteen, kyynisyyteen tai muihin piirteisiin, joihin me ekstrovertimmät niin helposti turvaudumme nurkkaan joutuessamme. Häntäkin pidettiin nuorempana hyvinkin koppavana tai ylimielisenä, mutta nykyään hän hymyilee paljon. Hän oli itse nimittäin tullut siihen tulokseen, että silloin häntä ei pidetä koppavana ja maailmasta löytyy todella harvoja ihmisiä, jotka eivät vastaa toisen hymyyn tai kokisivat sen epämiellyttävänä.

 

Vierailija

Ihana teksti <3

 

Olisin vielä kysynyt tuosta neuleohjeesta, jonka pari päivää sitten kirjoittelit. Ajattelin neuloa sellaisen kesätopin:) Tykkään kyllä neuloa erilaisia neuloksia, mutta tätä ohjetta en oikein ymmärtänyt:D (ehkä olen hieman tyhmä...) eli etu ja takakappale tehdään erikseen ja ommellaan yhteen lopuksi?? Noh jos ne tehdään erikseen miten tuota kuviota kudotaan nurinpäin?:D plus millaiset puikot tähän tarvitaan:)

Vierailija

Kiitos Johanna!

Olen koukussa blogiisii näiden kirjoitushelmien takia <3

Ennen joulua kirjoitit vuorovaikutuksesta ja hymystä, ja oilin myyty.

Kirjoituksistasi pilkistää mukavasti inhimillisyys ja oikeanlainen nöyryys. Luulen, että tuo nöyryys ja ujous on osa sellaista viehätysvoimaa, joka on ehtymätön luonnonvara ;)

Besos

-Annika-

Vierailija

Hieno viesti, kiitos. Olen aina saanut kokea olevani ylpeä, ja vain koska olen ollut niin ujo...

Tässä kolme hyvää K:ta

KIITÄ, KEHU ja KUUNTELE.

 

Niillä pärjää pitkälle.

 

Soile

Vierailija

Olipa tärkeä ja omakohtainen kirjoitus! Täällä ilmottautuu myös satunnainen punastelija ja juurikin kuvailemissasi tilanteissa. Vanhemmiten olen oppinut hyväksymään sen osana itseäno, enkä enää anna sen häiritä. Punastuminen kertoo myös mielestäni kyvystä olla herkkä ja tunteva ihminen, joten en näe sitä enää niin "nolostuttavana" kuin joskus teininä. I

 Ja itsensä esitteleminen, voi, ei! Jännittää aina. Harvoin olen myöskään porukan puheliain ja monissa sosiaalisisa tilanteissa tunnen ujoutta. Olen suuntaamassa opetusalalle, joten joudun siinä todella haastamaan itseni. 

 

Kiitos kirjoituksestasi, Johanna!

Vierailija

Ihana postaus! Minä olen onneksi iän myötä päässyt eroon jännittämisestä ja punastelustakin hiukan. Ehkäpä, koska olen päättänyt ettei punastelu haittaa. Jännittämisen kanssa onkin välillä vaikeampaa ja vaikka opettaja olenkin ja työni puolesta "esiinnyn" jatkuvasti, lasten kanssa se on helppoa ja luontevaa. Toista se on aikuisten seurassa ja erityisesti kollegoiden kanssa. Huhhuh!

Vierailija

"Arjen kommunoikoinnissa ehkä tärkein juttu on toisen näkeminen. Katso silmiin, hymyile, näe. Mikään ei ole niin tärkeää, kuin huomioiduksi tuleminen. Ja jos huomioit, sinusta pidetään. Kaikki haluavat tulla nähdyiksi. Ja meillä on kaikilla ihan hirmu iso merkitys, jokaisen hymy ja ja tervehdys on yhtä arvokas -tai ehkä päivän arvokkain. Etkä ehkä tiedäkään, kuinka suuri merkitys sinulla on."

Tämä kohta tekstissäsi vaikutti ja tuntui niin kovin osuvalta omassa työssäni. Olen opettajana yläasteella, juuri niiden kaikkein epävarmimman ikäisten parissa kommunikoimassa. Tulen nuorten kanssa hyvin toimeen, pidän heistä kovasti ja hekin pitävät minusta. Kuuntelen heitä, jutustelen, hymyilen, vitsailen, olen oikeasti kiinnostunut. Näiden avulla oppitunneillakin on rauhallisempaa. Kiitos Johanna muistutuksesta: aina ei muista, että jokaisella hymyllä ja tervehdyksellä on väliä. :)

-ope

Vierailija

Ihana teksti, kiitos! Oivalsin, mun käyttäytymisessä on paljon parannettavaa. Mut jos olet ujo, niin miten sä uskallat vetää jumppatunteja, missä kaikki kattoo sua? Mä oon aina halunnu jumppaohjaajaks mutta oon niin ujo etten kestä olla huomion keskipisteenä. Joten miten se sulta onnistuu? 

Vierailija

Kiitos, ihana kirjoitus. Tuli tarpeeseen. Yksi ystäväni sanoi myös kerran, että "jos keskittyy liikaa etukäteen miettimään mitä itse sanoisi (kuulostaakseen fiksulta/mitäikinä), unohtaa kuunnella mitä toinen todella sanoo."

Ylempään (tai jossain ylempänä olleeseen) jumppaohjaus+ujous -kysymykseen - itse olen myös todella ujo ja vedän silti tanssitunteja. Hankalaa se on etenkin aluksi, mutta helpottaa tekemällä. Ehkä jonkinlainen rooliajattelu, siis hyvässä mielessä, voisi auttaa? Ja kun tunneilla käyvät ihmiset alkavat tulla tutuiksi, tunnelma kevenee yleensä tarpeeksi :)

-Elise

Vierailija

Aivan ihana juttu, ihana, että kirjoitit tämän! Tuo hetkessä oleminen, toisen kohtaaminen aidosti, niin, että oikeasti näet ja kuulet ihmisen, on nii tärkiää! Ite oon paljo miettiny tuota, etenki lasten kans ollesa.. Ja hymyn voima on uskomatonta tosiaan. :) :) 

Niin kauniita kuvia sun blogi pullollaan! Ja aivan ihana paita sulla!! :) 

Ilona