PSYYKKINEN SAIRAUS VOI OLLA NÄKYMÄTÖN

Saatat olla ahdistunut, mutta silti kuulostaa itsevarmalta

Saatat olla masentunut, mutta silti hymyillä ja vitsailla

Saatat miettiä itsemurhaa ja silti tulla normaalisti töihin joka aamu.

 

Vuorovaikutus blogissa antaa mulle oikeasti tosi paljon.

Mulle on viime aikoina ollut vähähän vaikeaa toimia kommenttiboksin kanssa ja se on suurimmaksi osaksi ollut suljettuna. Ei siksi, että saisin kamalan kurjia kommentteja vaan siksi, että vuorovaikutus on tuntunut liian korkealta kynnykseltä. Kivojenkin kommenttien lukeminen.

Mulla ei ole minkäänlaista diagnoosia, masennusta tai edes synkkiä ajatuksia, mutta silloin tällöin sellaista elämään kuuluvan vuoristoradan aiheuttamaa väsymystä, jolle olen antanut luvan tulla. Luulen, että olen osanut laittaa oikeita rajoja itselleni; tehdä töitä hieman pienemmällä liekillä, käynyt niin paljon tanssitunneilla kuin on huvittanut ja vaikkapa jättänyt juuri sen mulle vaikealta tuntuneen vuorovaikutuksen vähemmälle. Olen osanut olla itsekäs ja samalla vaatia muilta seuraa etten ole jäänyt yksin.

Kirjoitin tässä pari blogipostausta takaperin, että pärjään hyvin kunhan mulla on joku jota halata. Etten pärjäisi tässä maailmassa yksin. Tämä lausumani kuulosti jonkun mielestä tosi pelottavalta. Että olen aikuinen, itsenäinen nainen ja että mun pitäisi jo pärjätä yksin. Säikähdin vähän tätä kommenttia – ja ehkä juuri tällaiset hyväntahtoiset neuvot ja elämäkokemukset saattavat aiheuttaa sen möykyn mahaan, jonka väsyneenä olen tietoisesti sulkenut pois. Sillä se mikä jonkun toisen elämään sopii, ei välttämätti sovi juuri mulle. (Ja juuri siksi kommettiboksi antaa mulle tosi paljon – se herättää usein ajatuksia ja ehkä jopa vahvistaa omia tunteita.)

Jäin siis miettimään yksinoloa ja omaa itsenäisyyttäni. Olen aina viihtynyt ihan hyvin yksin, mutta edelleen myönnän ylpeänä etten pärjäisi tässä elämässä yksin. Harva ihminen pärjää ihan yksin. Ystävyys ja sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä mielenterveydelle ja yksinäisyys voi tutkitusti vaikuttaa fyysiseenkin terveyteen. Saatan olla aikuinen ja itsenäinen nainen ja viihtyä omassa seurassani - ja jopa tarvita aika paljon omaa aikaa, mutten pärjäisi yksin. En haluaisi pärjätä yksin. En haluaisi pärjätä edes ilman fyysistä kontaktia, niitä halauksia. En haluaisi pärjätä ilman että saan jakaa elämää muiden kanssa. 

Eilen vietettiin maailman itsemurhien ehkäisypäivää. Mun piti ehtiä kirjoittaa jotain jo eilen, muttei se nyt päivästä ole kiinni.

Yksinäisyys on tässä varmasti suuressa asemassa, mutta on hyvä muistaa myös ettei iloisuus, sosiaalisuus, menestys tai ulkokuori ole yhtäkuin tunteet tai sisäinen hyvinvointi. Me emme aina tiedä miten ne ihan läheisimmätkään oikeasti voivat. Mutta älä jätä yksin, jos tiedät että joku voi huonosti. Äläkä emmi hakeutua seuraan, jos tunnet itsesi yksinäiseksi.

<3

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (38)

Vierailija
1/38 | 

Kommentoin joskus avioeroon liittyvää postaustasi. Et julkaissut sitä.
Oma avioeroni on vielä tuore. Samassa talossa yhä asutaan, kolme lasta ja liuta lemmikkejä. Raskas ja riitainen vuosi takana, ja omaan asuntoon ponnistus edessä. Vahvana ja itsenäisenä naisena väsytin itseni sosiaalisessa ja vastuullisessa työssä loppuun, kun kotona asiat eivät ole olleet hyvin. En ole jakanut ajatuksiani ja huolia kuin muutamalle, ja lopulta masennuin. Olen nyt sairauslomalla, väsynyt, uupunut ja surullinen. Vaikka haluan olla yksin, en haluaisi olla yksinäinen. Tulevaisuus samalla innostaa mutta pelottaa. Yksinäisyys ja itse kaikessa pärjääminen pelottaa, vaikka eron laitoinkin itse alulle.

Olen huomannut kuvistasi surun.

Halihali
2/38 | 

Siis kuka selittää että pitäisi pärjätä yksin?!? Todella pelottavaa että joku edes ajattelee noin. Kuulostaa niin kylmältä ja valitettavasti suomalaiselta. Se on normaalia että haluaa halata, toisten ihmisten läheisyyttä ja seuraa muutenkin. Halaaminenhan tekee monia hyviä asioita ihmisen keholle, vähentää jopa sit stressiä. Sellasta ihmistä joka selittää että pitää pärjätä yksin, pitäisi halata kunnolla koska sen elämä ei varmaan ole kovin onnellinen.

Rosee
3/38 | 

Hei. Minäkin kommentoin avioeron aikaan eikä tekstiäni julkaistu. Hyvä että sille löytyi syy. Ymmärrän nyt. Olen samankaltaisessa tilanteessa vaikka tietenkin omanlaisessa. Itse tajusin eron jälkeen että tarvitsen yksinoloa todella paljon. Ja siitä huolimatta löysin heti uuden ihmissuhteen ja olenkin pohtinut miksi halusin heti uuden suhteen vaikka niin nautin olla yksin. Ehkä sitä kuitenkin tarvitsee toisen läheisyyttä ja kosketusta, myös henkistä. Niille jotka sanovat että heti kiirehdittiin löytämään uusi, sanoisin ettei kukaan tiedä toisen taustaa ja joskus uudet kohtaamiset myös tapahtuvat puolivahingossa. Asiasta meni jo ohi mutta näin hymyilevänä ihmisenä tiedän että jos vaan joku näkisi tunteet kaiken hymyn takana...

Vierailija
4/38 | 

Tsemppiä ja halauksia! Itsekkin kai (?) Näytän päälle päin hyvin voivalta mutta joka vuosi pelkään syksyä ja väsymystä/uupumista.

Vierailija
5/38 | 

Itselleni ajankohtainen aihe. Ilmestyn töihin, vaikutan tasapainoiselle, iloiselle, onnelliselle ja olen rakastettu. Silti mietin työmatkoilla, että jospa jotain sattuis, ettei huomenna tarvis enää jaksaa.

Vierailija
6/38 | 

Sanotaan, että heikkoutensa tunnustavat vain vahvat. Vaatii vahvuutta ja rohkeutta tunnustaa, että tarvitsee toisia ihmisiä, eikä pärjää yksin. Suomessa on voimakas yksin pärjäämisen kulttuuri ja sitä ihannoidaan -omasta mielestäni ihan liikaakin. Yksin ei tarvitse pärjätä, onneksi. Tärkeitä asioita nostat esille. Rauhaa, iloa ja voimia syksyysi!

Vierailija
7/38 | 

Hei, kuulostaa kovin tutulta.Vaikka omasta erosta on reilut pari vuotta, koen itseni usein oudon surulliseksi. Vaikka minulla on uusi hyvä parisuhde, lapsia ja ystäviä, tunne ei ole hävinnyt, enkä toisaalta edes yritä sitä millään ”hävittää”. Uskon, että aika on paras lääke. Ero, vaikka se olisi kuinka sopuisa ja ”siististi” hoidettu, on draumatisoiva kokemus ja voi tuoda esille tunteita, joita et ole aiemmin kokenut, kuten juuri yksinäisyyden tunne. Ainakin minua avioero on muuttanut ihmisenä enemmän kuin mikään muu vastoinkäyminen tähän (53v) mennessä. Voimia ja halauksia!

Vierailija
9/38 | 

Hyvä kirjoitus! Mulla on 8v lapsi joka eilen sanoi, että vaikka ihmiset hymyilee ja on iloisia ulospäin, ei välttämättä oikeasti ole sitä. Huomaan lapsestani masennuksen ja ahdistuksen merkkejä, mutta en osaa tehdä mitään. Tämä asia ahdistaa itseäni enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Lääkärissä käyty, mutta ei apua. JOs lapsi suuttuu, sanoo että juoksee auton alle. Todella neuvoton olo. Meni vähän aiheen vierestä mutta jos jollain on neuvoja: otan kiitollisena vastaan. Suurin pelkoni on, että lapseni tekee itsemurhan kun ei osaa käsitellä niitä huonoja tunteita.

Käyttäjä11072
Liittynyt16.10.2017

Minun esikoiseni oirehti samantyylisesti tuon ikäisenä. Hän sanoi mm. että toivoo, että joku tappaa hänet, sillä hän ei selviä tästä elämästä. Meitä auttoi perheneuvola, ja eräältä vanhalta lastenlääkäriltä sain varmaapn parhaan ja yksinkertaisimman neuvon: anna hänelle aikaasi, aikaa aikaa ja aikaa, kylvetä huomiossasi. Se oli todella epäkiitollinen neuvo, sillä olin itse aivan puhki, enkä olisi millään jaksanut. Mutta kyllä sitä sitten vaan löytyi voimia. Aloin katsella monta asiaa uudella tavalla. Lapsi löysi myös ihanan voimauttavan harrastuksen, jonka kautta rakensi minuuttaan ja elämäänsä itselleen rakkaamman ja kivemman näköiseksi. Osaako tai uskaltaako sinun lapsesi näyttää sinulle vaikeat tunteensa? Jos ei niin miksi ei? Onko ikinä osannut? Loppuivatko ne johonkin tiettyyn elämänvaiheeseen? Minun lapseni sai aivan järjettömiä raivokohtauksia, joita en osannut läpiviedä oikein mitenkään. Hän esimerkiksi potki niin lujaa, että väliovet kotona olivat hajota, ja huusi raivokohtauksensa aikana -miten sinä minua voisit auttaa? Mitä sinä tässäkään asiassa osaat tehdä AUTA mua AUTA MUA SITTEN mutta sinä et osaa sinä oot pieni surkea onneton vauvaäiti!!!! Tuo kommentti sinun lapseltasi että juoksee auton alle, kuulosti tutulta. Minunkin lapsi on sanonut jotain vastaavaa. Joku siinä suuttumuksessa, ja vihassa on niin vaikeaa hänelle ottaa vastaan, ja käydä läpi, että haluaisi paeta sitä. Meillä on auttanut kasvaminen, ja tunteiden sanoittaminen. Se perheneuvola auttoi paljon. Siellä minä varmaan sain omaan vaikeaan elämäntilanteeseeni enempi apua kuin lapsi. Ja ehkä kaikki lopulta oli kiinni siitä, että minä olin tosi hajalla, ja lapsi näki sen ja pelkäsi, että äiti ei jaksa enää näitä hänen asioitaan ja tunteitaan. Että hän on jotenkin liikaa. Jos olisin sinä, ottaisin lasta tosi paljon huomioon, tekisin ympärille lämpöä ja turvaa ja sitten kun sitä on tarpeeksi alkaisin kysellä. Miltä se viha tuntuu? Miltä se suru tuntuu? Mikä vihastuttaa eniten? Mikä surettaa eniten? Pystytkö itkeä kun surettaa? Tulisit äitin kainaloon itkemään, itku helpottaa. Jne. Raisa Cacciatoren Kiukkukirja on loistava kirja lasten tunteisiin. Lyhyt ja helppolukuinen. Lue ihmeessä. 

Vierailija
10/38 | 

Hei sinä vierailija, joka kirjoitit 8-vuotiaasta lapsestasi. Älä missään nimessä jää odottelemaan, vaan hanki lapsellesi apua. Itselläni henkilökohtainen kokemus ko. aiheesta ja nyt vuoden ammattilaisten avun jälkeen alkaa helpottamaan.

Itse käännyin koulun terveydenhoitajan puoleen, sieltä perheneuvolaan, psykiatrin vastaanotolle ja lopuksi psykoterapiaan. Psykoterapiasta ollut valtavan suuri apu! Ole aktiivinen ja hae apua. Tiedän, että se ei ole helppoa, koska huoli lapsesta väsyttää ja vie kaikki voimat. Toivottavasti pääsette avun piiriin. Tsemppiä ja voimia toivon teille!

Heidi
11/38 | 

Mielestäni se, että haluaa ja kaipaa vierelleen jonkun, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ei ole itsenäisyydestä kiinni. Ei ollenkaan, koska jokainenhan pärjää, mutta kuka haluaa vain pärjätä?
Itse saan paljon enemmän elämästä irti, kun on joku rakas ihminen, jonka kanssa jakaa se. En tiedä miksi, mutta mielestäni on ihanaa kokea asioita jonkun kanssa, kuin yksin. Silloin onni kaksinkertaistuu, suru puolittuu.
Itsenäisyyttä on ottaa itsestään vastuu kaikilla elämänalueilla. Sitä, että osaa kantaa itse itsensä, eikä laita toisten kannettaviksi. Joskus kuitenkin, meistä jokainen tarvitsee tukea, apua, lohtua - sitä, että joku kantaa edes pienen hetken, kun ei itse jaksa.

Vierailija
12/38 | 

Minä ajattelen, ettei kenenkään tarvitse pärjätä yksin. Ei ole mitään ikärajaa, jonka jälkeen ihmisen pitäisi pärjätä ja kohdata asiat ja elämä yksin. Kaikki me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Vierailija
13/38 | 

Tsemppiä meille kaikille. Lähetin kommentin, unohdin laittaa ne numerot. Toivottavasti tuli perille. Kiitos sinulle!!!

Vierailija
14/38 | 

Laitan siis uudestaan viestiä. Onko yksinäisyys hävettävä sana? Häpeä lukitsee meitä usein, jostain aikoinaan pohjustunut. Yksin jos viihtyy, se on ihan normaalia, ei tarvitse olla outo, taiteilija tms. Yksinäinen lapsi on ikävä kyllä usein yksinäinen aikuinen, masentunut. Eri puolilla Suomea on vaihteleva mahdollisuus psyykkiseen tukeen. Pienellä paikkakunnalla ei halua silmien alle, menee naapurikuntaan?! Onneksi on palvelevia puhelimia, osa ilmaistakin. On nettiryhmiä, kuten SMTS:lla. Yöllä soitin, jonotin, ystävällinen ääni vastasi. Mieli ei ole staattinen ja ennustettava, elämää tuskin voi hallita. Sometus vie pois katseilta, mutta et voi halata ystävää. Häpeän itsessäni sitä, että haluan halata lämpimästi, mutta naisystävä nostavat pyllyn pystyyn, käsi vain koskettaa olkaa. Halipulaani on auttanut koira. Myös sopimus (oikeesti!) mieheni kanssa, että tietyn tv- sarjan aikana ollaan AINA vierekkäin. Hän oikeesti ehdotti. Jo 33 v yhdessä. Välillä meni päin peppua, mutta srk:n ilmainen pariterapeutti (ei uskonnollinen tilanne) auttoi.
Voimaa meille kaikille!!

Vierailija
15/38 | 

Minä en ymmärtänyt tätä kommenttia yksi pärjäämisestä niin, että elämää pitäisi elää yksin. Ymmärsin, että tällä viitattiin parisuhteessa olemiseen. Että eron jälkeen olisi hyvä ja tarpeellista olla yksin, ja pärjätä yksin, ettei aleta suhteeseen vain suhteessa olemisen vuoksi. Oma nuori aikuisuus meni suhteesta suhteeseen hyppien, ja kun sitten tuli hankala ero, jonka jälkeen seurustelu ei huvittanut, niin huomasin kuinka tarpeellista oli olla yksin ja pärjätä yksin. Toki mulla ei oli siinä perheeni ja ystäväni, mutta ei parisuhdetta. Halauksia ja muuta siinä toki kaipasin, mutta toisaalta sain itsevarmuutta siitä, että selvisin ja pärjäsin ilman uuden suhteen tuomaa vetoapua.

Miimu
17/38 | 

Just näin. Ja se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi itselle ja toisinpäin. Mutta jos huomaa läheisen olevan surullinen jostakin, kannattaa ottaa yhteyttä ja vähän kolkutella ja kysellä kuulumisia, pyytää vaikka kävelylle tai jotakin. Surullinen ihminen ei pyydä apua.

Vierailija
18/38 | 

Kun asuu ulkomailla ja joutuu väkisin olemaan pitkiä aikoja erossa rakkaista ihmisistä, on elämässä varmasti pysyvästi läsnä sellainen kaipuun pohjavire, vaikka kaikki olisikin hyvin. Sitten jos on surua, väsymystä, stressiä, tai mitä tahansa kuormitusta, niin ne tunteet ovat varmasti helppo pohja, jonka päälle alkaa kasautua vaikeasti määriteltävää ikävää ja yksinäinen olo.
Kyllä ihminen tarvitsee ihmistä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. On tärkeää tuntea olevansa toiselle tärkeä <3

villijoenmiia
19/38 | 

Kolahti. Taas kerran. Kiitos Johanna hyvästä ja lohduttavastakin kirjoituksesta! Tunnelmallista syksyä sinulle!

Tintti70
20/38 | 

Viisaita ajatuksia ...❤️
Johannan aitouden vuoksi , ainoa blogi jota luen !!!

3näiti
21/38 | 

Tulin jätetyksi kolmen lapseni kanssa kaksi vuotta sitten. Mullakin heti (yllätys)eron jälkeen iski kamala paniikki etsiä uusi suhde. Mutta nyt olen tajunnut että ne isoimmat asiat mun piti opetella tekemään itse. Olen voimaantunut niin autonrenkaiden vaihdosta kuin koti sisustamisesta mieleisekseni. Pointti on se että sille yksinäisyydelle oli tarve, se oli itsenäistymistä varten ja sitä että pystyin taputtamaan itseäni olkapäälle että mä kyllä pärjään. Nyt on suhde, mutta mitään kiirettä sitoutumiseen mulla ei ole. Hyvä on näinkin.

omppuli
23/38 | 

Olen työskennellyt mt- asiakkaiden ja asukkaiden parissa,eri-ikäisten. En ymmärrä kyseisiä "oikeita ja vakavia" masennus sairautta,en mielenterveys sairauksia.Ymmärrän masennuksen, joka kuuluu jokaisen ihmisen elämään ja tulee aina kuulumaan.Silloin kun masennus on sairaus, on se aivan toisenlaista,kuin normaali masennus.Miksi en jatkanut enkä pitänyt työstä,koska tunsin että olin riittämätön,en ymmärtänyt,työ ei ollut yhtään mielekästä,vaikka palkka olikin hyvä.Tällaisien asiakkaiden parissa parhaiten pärjää ja ymmärttää sellaiset ihmiset,joilla itsellään on ollut vastaavia sairauksia,oireita,kokemuksia, omlla kohdallaan tai läheisen myötä.Näin paljon onkin, alalla työskentelee hoitajia,joilla on omakohtaisia kokemuksia.Hyvä asia on se,että jo useassa sairaanhoitopiirissä suomessa on näitä kokemusasintuntijoita eri sairausryhmiin joilla omakohtaista kokemusta, mitä kyseinen sairaus onkaan.Myös päihdetyö on ala, jossa ei minulla ymmärrys riitä. Sosiaali- ja terveysala on laaja-alainen ala ja erilaisia kohderyhmiä, sairauksia.Ei riitä että olet sairaanhoitaja,lähihoitaja taikka lääkäri, jollei sinulla ole oikeasti ymmärrystä alaan ja sairauksiin, tuntemuksiin,oireisiin.Miksikö olin kyseisellä alalla,johtuu omasta sairaudestani, ja minua kehoitettiin hoitoalan ohjaaviin työtehtäviin,koska olin hoitaja. Mielestäni masennus dg annetaan liian hepposin perutein, jos menet lääkäriin vaikka vaihdevuosien,väsymyksen tai ihan minkä muun tahansa fyysisestä sairaudesta johtuvan oireen vuoksi, joka vaikuttaa tottakai psyykkeeseenkin,tarjotaan heti  masennuskipulääke reseptiä, kipukynnys lääkkeitä ym.Asiat,vaikeudet täytyy osata käsitellä,lääkkeillä ei voida auttaa "normaaliin" masennukseen,normaaleihin surua tuottaviin kokemuksiin,menetyksiin,ne täytyy käsitellä,eikä turruttaa ja siirtää asian käsittelyä eikä kriisinvaihetta millään masennus lääkkeillä. Nuoria paljon työkyvyttöminä masennuksen vuoksi, miksi? Oma mielipiteeni on, että nämä nuoret täytyy saada osallistua yhteiskuntaan opiskelun ja työn kautta,eikä kirjoittaa työkyvyttömyyttä. Nuorille täytyy saada työpaikkoja,niistä ei saa säästää.Tottakai nuori masentuu,syrjäytyy,itsetunto laskee,kun häntä ei huolita työhön. Eläkeläiset saavat tehdä työtä vanhuuseläkkeelläkin, ja monet työskentelvätkin,koska virkistävää.Mielestäni on hienoa että jaksaa eläkkeelläkin työskennellä, mutta eikö näiden eläkeläisten sijaan voisi työllistää palkata nuoria ,jotta he saavat kerrytettyä kokemusta ja eläkettä ja pääsevät "normaaliin" elämään.Jos eläkeläinen välttämättä haluaa työskennellä,eikö sitä voisi rajoittaa jotenkin,tietyt päivät mitä saisi tehdä.Tai,eikö eläkeläiset voisi tehdä vapaaehtoista työtä? Tämä pitkä pohdinta, mutta olen huolissani lapsista ja nuorista, sillä ei mikään ihme että masennus on jo  kansantauti,kun ei huolita eikä ole tarjota työpaikkoja ja tietenkin kaikki fyysinen tekeminen olisi hyväksi,joka jäänyt kaikilta meiltä vähälle.Kaikki vaikutta kaikkeen, ja persoonallisuus ym huomioiden,sekä todella vaikeasti sairaat,syvät masennukset.Täytyy erottaa normaaliin elämää kuuluvat ikävät ja vaiketa kokemukset, vaikeista hoitoa tarvitsevista sairauksista.

Vierailija 34
24/38 | 

Hei sinä, joka kirjoitit 8-vuotiaasta lapsestasi, joka uhkaa toisinaan mennä auton alle. Saitkin jo vinkkejä hakeutua lapsen kanssa perheneuvolaan. Saman neuvon annan minäkin. Omalla lapsellani oli pari vuotta sitten ahdistusta ja pelkoja, jotka näkyivät lapsen olemuksessa ja käytöksessä. Otimme yhteyttä kouluterveydenhoitajaan ja perheneuvolaan. Itseäni helpotti jo tieto, että olimme pääsemässä perheneuvolaan puhumaan asiasta. Lapsen oirehdinta onneksi helpotti ja se liittyi meidän tapauksessa ikäkauteen ja tietynlaiseen elämän rajallisuuden oivallukseen ja kuolemanpelkoon. Kannattaa antaa lapselle huomiota, aikaa ja hyväksyntää erityisen paljon. Hyväksynnällä tarkoitan lähinnä sitä, ettei viestitä lapselle hänen ajatustensa tai pelkojensa olevan vääriä, vaikka vanhempi ei itsetuhoisuutta tietenkään hyväksy. Voimia sinulle!
Johanna, kirjoituksesi oli asiaa. Ei kenenkään tarvitse pärjätä yksin. Jotkut toki joutuvat pärjäämään. Mutta on ihan oikei tai jopa hyvä myöntää tarvitsevansa ihmisiä elämäänsä, jonkun jota rakastaa ja jolta saa rakkautta. Iloa ja valoa syksyysi!

Vierailija
25/38 | 

Uskomatonta kuinka joku voi kirjoittaa kuin omasta suustani näitä tuntemuksia! Juuri tällä hetkellä se yksinäisyyden ja riittämättömyyden tunne pitää vallassaan.. Ja vaikka mun elämäntilanne onkin aivan toinen (ei miestä, ei lapsia) niin aivan samoja fiiliksiä voi tuntea. Kiitos siis tästä tekstistä! Ja tuo että vaikka kuinka käy töissä joka ikinen päivä ja on iloinen ja energinen... Pään sisällä se kaikki on bullshittiä. Mulle on kerran sanottu että eihän tuolla pirskahtelevalla ihmisellä voi olla mitään psyykkisiä ongelmia ja se voi kokea yksinäisyyttä.. Niinpä.

Vierailija
26/38 | 

"Entäs, kun on pakko pärjätä ilman niitä haleja, kosketuksia ja toisen tukea?

Ei yksinäisyys ole valinta eikä varsinkaan masentunut "hakeudu seuraan!"

Tää blogipostaus oli nyt aika vastenmielistä kalastelua, muka-masennusta ja luksusvalitusta, jollaiseen on varaa vain, kun kaikki on kunnossa ja voi vain kauhistellen fiilistellä mitä elämä olisi, jos niin ei olisikaan.“

Et voi tietää Johannan tunne-elämää. Hän ei sanonut, että häneltä puuttuisi mitään. Silti suru, ahdistus, pelko tai mikä ikinä voi vallata mielen. Onhan hänellä takanaan avioero ja muutoinkin vaiherikas vuosi.

MF
27/38 | 

Ootko sä mä? Siis juuri nämä asiat on mielessä juuri nyt. Ero, masennuksen uusiminen ja yt-neuvottelut samana vuonna. Kiitos 2019.

Nyyti
28/38 | 

Kyllä vain on pakko pärjätä yksin. Kaikki on kokeiltu jo koko elämän ajan. Moneen olen mennyt mukaan, avioliitoissakin ollut 25 vuotta miehen kanssa joka kulki omissa menoistaan mieluimmin kuin oli minun kanssa ja jätti lopulta, koska olin liian tarvitseva. Löysi sopivamman, itsenäisen naisen jolla on se paljon ylistetty ’oma elämä’. Yhteiset lapset elävät nyt myös omaa elämää, ruuhkavuosiaan. Minulla on nyt vapaus tehdä mitä haluan, yksin. Olen aina mennyt harrastuksiin mukaan, tutustunut ihmisiin. Kuitenkaan ei löydy ystävää, ei elämäntoveria. Suvusta taas enemmän haittaa kuin iloa. Nettideititkin on koluttu. Ravintoloissa en viihdy. Pakko pärjätä yksin ja se on nyt kai vain hyväksyttävä ja sopeuduttava siihen että on yksinäinen ja tehtävä vain kaikkea yksin.

Vierailija
30/38 | 

Tärkeä aihe. Kauniit kuvat kuten aina. Pitää muistaa, että vaikeatkin tunteet ovat väliaikaisia. Niitä tulee ja menee. Jossain kohdassa helpottaa. Positiivisia ja ihania hetkiä sinne Norjaan! :)

Heidi
31/38 | 

On suurta rikkautta että voi kirjoittaa noin ja edes pystyä pyörittelemään tuollaista ajatusta. Ajattele tilannetta jossa on pakko olla yksin ja pärjättävä yksin. Kun ei ole ikinä ollut omaa rakasta, ei ole ystävää kenen kanssa jakaa kunnolla asioista. Sillon on todella yksin ja sillon on PAKKO pärjätä yksin.

Vierailija
32/38 | 

Kiitos exälle et halusi eron.Nyt olen löytänyt rauhan ja uuden rakkauden❤️

Vierailija
33/38 | 

Laitan muutaman ajatuksen, sillä olen seurannut blogiasi alusta alkaen ja erosimme suunnilleen yhtä aikaa. Minä vain joitakin kuukausia ennen.
Eron myötä itseeni on tullut hiljaisuus ja tietynlainen vakavuus. Sanoisin, että aikuisuus. Halusin eron, koska ahdistukseni siinä kohtaa elämää oli niin suuri, että suorastaan pelotti. Ero on ollut raskas ja jaloilleen pääsy vienyt/vie aikaa. Koen usein yksinäisyyttä, vaikka ympärilläni on läheisiä. Lisäksi paljon on syyllisyyttä, jota joudun käsittelemään. Jättäminen on karmeaa, vaikka tunteet ja syyt olisivat todelliset. Trauma jää myös päätöksentekijään ja sitä kaikki eivät pysty ymmärtämään. Ulkopuolisten tulisi aina erouutisten kohdalla olla hienotunteisia ihmisyyden vuoksi. Toivon sinulle ja lapsillesi paljon rakkautta <3 ja ihanaa syksyä.

Inka
34/38 | 

Nyt on kyllä aihe, josta ensilukemalta arvasinkin, että saa ihmiset (ja aivan uudenlaisten tekstien ja tarinoiden kanssa liikkuvat) kommentoimaan tänne blogiisi. Hienoa se, että keskustelua syntyy ja hienosti osaat asiat ilmaista. Tämä viestiketju tosin osin muistuttaa siitä, kuinka lukijat voivat samaistua tekstin kirjoittajaan (jopa siinä määrin, että kysyvät "oletko sinä minä.") todella vahvasti. Valtava voi olla blogitekstin kirjoittajan voima/vaikutus, kun ihminen itse on omassa elämässään herkillä tai uudelleenmuotoutumisen vaiheessa. Toisaalta en ihmettele kommentteja siitä, kuinka ylellisestä elämästä käsin näitä näkökulmiasi kirjoittelet. Aiemman kommenttiboksin joku kirjoittajista viittasi yksinolon opettelun välttämättömyyteen elämässä, ja minä ymmärsin sen nimenomaan parisuhteessa-jatkuvasti-kiinniolon-ja-itselleen-toisista-peilipinnan-hakemisen näkövinkkelistä - enkä suinkaan niin, että yksinäisyyden kokeminen ja yksin kenenkään jätetyksi tuleminen olisi hyvästä. Hän viittasi myös läheisen ihmisen kuoleman kohtaamiseen ja näin ajattelen myös minä, että pienet ongelmat asettuvat usein kyllä oikeisiin mittasuhteisiin vasta sitten, kun ihminen oikeasti tajuaa elämän ainutkertasuuden riittävän läheltä. Sen jälkeen ei monikaan enää valita turhista vaan tapahtuu kai se henkinen kasvu, mistä jotkut tässä vähän toisin sanoen myös kirjoittavat.

Vierailija
35/38 | 

Se, että on yksinäinen ei tarkoita automaattisesti sitä, että on myös masentunut. Minä viihdyn myös yksin - tai on minulla koira. En kaipaa ystäviä, toisen ihmisen kosketusta, seksiä, keskustelua, harrastuksia tms.

Väsynyt vaimo
36/38 | 

Kiitos kun jaat näitä ajatuksiasi! Olen naimisissa, 3 lapsen äiti. Olen naimisissa, mutta silti koen yksinäisyyttä suhteessamme. Olen ajatellut eroa nyt kohta 3 vuotta, mutta koska mieheni on puhunut itsemurhasta, en uskalla. En uskalla erota, vaikka se voisi olla ratkaisu. Olen aina ajatellut, etten eroa lasten takia, mutta nyt olen alkanut ajattelemaan että pitää erota lasten takia kun mies/isä näin epätasapainossa. Mä kaipaan halauksia, läheisyyttä ja ihan normi keskusteluita. Nyt saan näitä lapsiltani (onneksi tulevat vielä syliin), ja spontaanisti halaavat ja syvällisiä keskusteluitakin käyn heidän kanssaan. Mutta kaipaan tätä samaa puolisolta.
Pelkään jääväni yksin kun eroan, mutta koen yksinäisyyttä nytkin suhteessamme. En tiedä mitä teen, sillä ei näytä siltä että mieheni tuosta muuttuu (hyviäkin hetkiä toki on välillä, mutta sitten taas se huono kausi tulee ja vetää maton alta)
Kiitos, sun kirjoitukset antaa voimaa!!

Vierailija
37/38 | 

Mul on sulle mieltä piristävä postausidea :-) Esittele sun korurasia! Ehkä vähän sisältöäkin. Korurasiathan ovat täynnä tarinoita. Vaikka olisi haikeitakin muistoja, niin kyllä nämä ihanat esineet yleensä saavat hymyn huulille. Voihan ne henkilökohtaisimmat korut jättää esittelemättä, jos siltä tuntuu.

Rahkasammal
38/38 | 

Hei!
Löysin blogisi vasta nyt ja on kyllä ihana blogi! Niin aito ja rehellinen ja aivan valtavan kauniit kuvat. Olet selvästi hyvin taiteellinen. Blogiasi on nautinto lukea. Saako kysyä, millainen valokuvausvälineistö sinulla on? Millaista kameraa ja mitä objektiiveja käytät? Käsitteletkö paljon kuviasi? Tuollaiset kuvat tuskin ovat ihan kännykkäkamerasta lähtöisin?

Sisältö jatkuu mainoksen alla