En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään pojastani. Jos olet seurannut blogiani  pidempään tiedät, että hänellä on päihdeongelma. Kun yhdellä perheessä on asiat huonosti, varjostaa se koko perheen elämää. Vaikka todella moni asia elämässäni on hyvin, tämä poikani tilanne on mielessäni lähes aina, kun olen hereillä. Yritän elää aivan normaalia elämää, mutta jossain sisimmässäni tämä asia nakertaa minua todella syvältä. Toki on hetkiä, että saan ajatukseni irti hänestä, mutta ne ovat todella vain hetkiä. Hän oli pienenä todellinen äidin poika. En muista, että hänen kanssaan olisi koskaan ollut hankalaa tai raskasta. Herkkä ja rakastava. Halusi usein ilahduttaa minua ja oli sellainen iloinen hassuttelija.  Hän saattoi olla siivonnut koko kodin ilahduttaakseen minua, kun tulin töistä kotiin.  Siis kymmenen vanhana.  Hänelle ei saanut koskaan huutaa vaan joskus kun asioita piti selvitellä, oli se tehtävä puhumalla rauhallisesti ja perustella, miksi jokin asia oli esim. kiellettyä. Hän oppi kävelemään sinä päivänä, kun täytti yhdeksän kuukautta ja olikin erittäin liikunnallinen ja lahjakas urheilija myöhemmin. Puhuminen veikin sitten pidempään ja kunnollinen puhe alkoi vasta kolmen vanhana, kun hän lähti päiväkotiin. Oli pakko oppia. Kuljimme harrastuksissa ja urheilukilpailuissa ja vietimme perheen kanssa paljon yhteistä aikaa. Reissasimme ulkomailla ja kävimme mökillä. Kun hän sitten tuli teini-ikään, mopo lähti käsistä lähes yhdessä yössä.  Alkoi koulusta lintsaaminen, harrastus jäi ja tilalle tuli kaljoittelut ja pian myös huumeet. Muistan kuin eilisen päivän sen hetken, kun tajusin hänen käyttävän huumeita. Kun aloin löytämään merkkejä hänen huoneestaan. Kärjistä mustuneet sakset, foliotuppoja, muokattuja puolen litran limupulloja ja Aku Ankan taskukirjojen irti revittyjä ja taiteltuja takakansia.  Se pelko, jota eniten olin pelännyt, oli käynyt toteen. Siitä on nyt noin kymmenen vuotta aikaa. Alkoi helvetti,  joka oli viedä minut mukanaan. Olen joutunut hakemaan apua ja läheiseni ovat joutuneet katsomaan voimattomina, kuinka tilanne  on vienyt minut syvälle masennukseen ja epätoivoon.  Hänet oli pakko laittaa asumaan omilleen 19 - vuotiaana, yhteiselosta ei enää tullut mitään. Vaikka olin todella peloissani,  ei ollut vaihtoehtoja. Olen surrut ja suren edelleen hänen menetettyä nuoruuttaan ja kokemuksia, joista hän on jäänyt paitsi. Ei mitään normaalia nuoren miehen elämää. Sitä, että  hän on ahdistunut ja masentunut.  On niin vaikea ymmärtää kuinka päihteet muuttavat ihmisen luonnetta. Se ihana pieni poika oli muuttunut ilkeäksi, manipuloivaksi ja itsekkääksi. Tunteeni häntä kohtaan vaihtelevat raivon, säälin ja vihankin välillä. Vahvin on kuitenkin rakkaus häntä kohtaan. Miten kuitenkaan voisin vihata lastani. En minä häntä vihaa. Vihaan huumeita ja kaikkea sitä mitä huumeet edustavat ja tuovat mukanaan. Surua, epätoivoa ja huolta. On ollut aikoja, jolloin olen ollut varma siitä, että menetän hänet kokonaan. Että hän kuolee huumeiden käytön tai masennuksen vuoksi. Riistää hengen itseltään, ei jaksa enää. Hän on kuitenkin taistelija. Hän on taistellut masennuksen ja ahdistuksen kourissa kaikki nämä vuodet. Kaiken aikaa hän on ollut hoidon vastainen. Olisimme tarjonneet hänelle mitä tahansa yksityistä hoitoa, jos hän  vain ottaisi sitä vastaan. Ei ole ottanut. Päihteet ovat olleet hänen mielialalääkkeensä. Mitä huonommin pojallani on mennyt, sitä syvemmälle olen myös minä vajonnut. Kun oman lapsen elämänhalu on tiessään ja joudut seuraamaan sitä,  sekä joka päivä pelkäämään, mistä tulee jotain huonoja uutisia, se väsyttää ja vie voimat lopulta kokonaan. Olen kuitenkin yrittänyt ylläpitää toivoa. Niin kauana, kuin on elämää on toivoa. Luoda häneen uskoa, että hän pystyy mihin tahansa, hän on vahva. Minä olen vahva, sekin on todettava. Surullisena olen seuranunut uutisointia siitä, kuinka yhä nuoremmat ajatuvat huumeiden pariin. Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua siihen koukkuun eikä perheiden siihen pelon ilmapiiriin, mitä huumeet tuovat väistämättä mukanaan. Kannabis, tuo ihmeellinen päihde, joka on käyttäjän mielestä vaaraton eikä aiheuta riippuvuutta. Vähemmän vaarallista kuin alkoholi. Voi olla, ellei siitä tule ongelma.  Henkinen riippuvuus siihen ainakin syntyy. Valitettavsti se on myös monesti alku kovempien huumeiden käytölle, toleranssi kasvaa eikä mikään enää riitä. Sitä ei voi etukäteen tietää, kenelle siitä tulee ongelma ja kuka voi käyttöä hallita. 

Nyt kymmenen vuoden jälkeen poikani on edistynyt ja meidän tietomme mukaan jättänyt kovat huumeet pois elämästään. Hän on jollain ihmeen konstilla noussut syvimmästä epätoivosta  ja saanut elämäänsä myös hiukan muuta sisältöä. Jokainen päivä, joka menee hyvin, on voitto. Päihteetön hän ei ole, mutta pystyy kuitenkin hoitamaan tällä hetkellä työnsä, johon hän alkuvuodesta pääsi työvoimatoimiston ja Kelan tukemana. Palkkatukityö on ollut hänelle todella hyväksi. Pelottaa sanoa ääneen, että olen jo toiveikas, että hän jonain päivänä vielä eläisi ns. normaalia nuoren miehen elämää. Yksinäinen, sitä hän on myös, kun monet ns. kaverit ovat joko hylänneet tai heidät on ollut pakko pyyhkiä elämästään, kun haluaa päästä irti.  Päihdeongelmainen taistelee päihteiden kanssa tai niitä vastaan koko loppuelämänsä. Koko ajan on olemassa vaara siitä, että sortuu uudelleen.

 Otamme yhteen lähes viikottain jostain asiasta, yleensä rahan käytöstä, mutta edelleen olen hänelle se henkilö, jonka puoleen hän kääntyy, kun tarvitsee apua. Äiti on se, joka ei hylkää. Hän kyllä tietää sen. Olen sietänyt kaikenlaista ikävää hänen taholtaan ajatellen, että päihteet ovat se syy, miksi hän kohtelee minua välillä kuten kohtelee. Minulle hän kuitenkin kertoo hyvin paljon,  ihan kaikkea en edes halua tietää. Joillekin jokin toisenlainen tapa voi olla parempi vaihtoehto. Itse en usko, että poikani olisi enää hengissä, jos olisin hänet hylännyt, enkä olisi antanut apuani silloin kun sitä on tarvittu. Rahaa en tietenkään hänelle anna, apu menee muunlaisessa muodossa.

Tänään kiitän siitä, että hän on hengissä, hän on saanut työn, jossa viihtyy ja pystyy hoitamaan sen kunnialla. Kiitän siitä, että olen jaksanut antaa apuani oman jaksamiseni kustannuksella. Kiitän siitä, että ympärilläni on perhe, joka on jaksanut kaiken tämän keskellä pitää yhtä. Kiitän tyttäriäni, että ovat olleet aina tukenani, vaikka tämä on ollut myös heille todella raskasta.  Heidän perheensä ovat voimavarani. Olemme erittäin läheisiä.  Kiitän kolmesta lastenlapsestani, he ovat niin rakkaita. Kiitän erityisesti puolisonani , joka on kestänyt minua ja vaihtelevaa mieltäni.  Meillä on 35 vuotta yhteistä historiaa ja olemme vahvemmin yhdessä kuin koskaan.  Olemme selvinneet yhdessä eteenpäin , vaikka ajoittain on ollut tosi vaikeaa. Yritän ottaa  oman elämäni ohjat käsiini ja saada fyysisen oloni paremmaksi. Henkinen kantti on jo hiukan paremmalla tolalla. Helpolla tämä ei ole tullut ja alku on tässä elämäntapamuutoksessaskin ollut vaikeaa. En ole kovin paljon edistynyt, jos sitä mitataan puntarilla. Mittaan sitä kuitenkin nyt muilla mittareilla. Menen kohti terveempää elämää pienin askelin, aivan minimaalisin sipsutuksin. Vielä uskon siihen, että puntarin viisarikin liikahtaa oikeaan suuntaan.  Jos sinulla on elämässäsi jokin asia, joka tuntuu ylivoimaiselta etkä meinaa jaksaa, niin muista, että apua on saatavilla. Ole itsellesi armollinen, älä vaadi mahdottomia. Ota oma hyvinvointi etusijalle, sillä nyt vasta  vuosien jälkeen minä huomaan, että olisi pitänyt pitää itsestään parempaa huolta, jotta jaksaa huolehtia toisesta. Olen huolehtija luonteeltani. Happinaamari ensin itselle ja sitten muille, niinhän sitä sanotaan. Itselläni meni monia vuosia  siihen, että hain apua jaksamiseeni. Tällä kertaa tällainen päivitys, koska vaan tuntui tarpeelliselta puhua asiasta. Kaiken muun voi korvata, paitsi elämän, elä se❤

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Kiitos rehellisestä ja avoimesta tekstistä. Kun läheinen on päihteidenorja, ja seuraat voimattoma vierestä. Yleisin tunne on ollut pelko, muiden puolesta ja pelko mitä tapahtuu itselleen. Voimia viedään joka päivä. Vaikka haluaisit elää omaa elämää, niin sydän on toisinaan muualla.

Käyttäjä28993
Liittynyt24.1.2019
3/5 | 

Aikalailla samanlainen kuvio on myös meillä.Meidän pojallamme on myös diabetes joka toi oman lisänsä tähän päihdehelvettiin.Nyt ollut vuoden pakkohoidossa josta me vanhemmat olemme olleet todella kiitollisia niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Me vanhemmat ja poika on voineet otta etäisyyttä päihdemaailmaan ja huokasta. 

Itseäni etsimässä
Liittynyt21.10.2016
4/5 | 

Hei, niin ikävää kuulla, että teillä myös päihdeongelmainen poika. Luojan kiitos pakkohoidolle. Siihen on vain erittäin vaikeaa saada vasten tahtoa, onneksi olette onnistuneet. Meillä poika oli aikoinaan kaksi viikkoa pakkohoidossa, mutta puhui itsensä sieltä ulos. Minta kertaa on ollut lähellä, että soitan jonkun hänet hakemaan, mutta en ole sitä tehnyt. Toivon perheellesi kaikkea hyvää ja pojallesi parempaa tulevaisuutta❣

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen 57-vuotias, nainen, vaimo, äiti , mummi, matte. Elämässäni on monta roolia. Nautin kesästä , mökkeilystä, lapsista ja lapsenlapsistani, eläimistä etenkin koirista. Kokkaan, sisustan, rakastan ja huolehdin.  Tarinoin täällä elämästäni iloineen ja suruineen.  Elämäntaparemontti alkoi 1.1.2019, fitforsixty teemalla. Tavoitteellisesti, mutta ilman paineita. Tervetuloa mukaan!

Hae blogista

Blogiarkisto