Kaksi ja puoli viikkoa on mennyt kotona kyhjöttäessä ja sumussa. Mieli on ollut maassa suurimman osan ajasta ja huoli puskenut pintaan. Koiran tilanne on parempi, muttei vielä mitenkään ohi. Nyt on aamu ja kello puoli seitsemän. Ennen kuutta nousin ruokkimaan koiran ja viemään tarpeilleen , koska tänään on taas operaatiota , jota varten hänet joudutaan hiukan rauhoittamaan ja ruokaa ei saa antaa kahdeksaan tuntiin ennen toimenpidettä. Kaveri alkaa olla yhtä kypsä ja ahdistunut kuin minäkin tilanteesta. Puren hammasta ja pidättelen itkua, kun yritän hoitaa hänet takaisin kuntoon. Tikit poistettaneen tänään ja luvassa voi olla lisää hankaluuksia. Omalle luonteelleni tyypillisesti, olen käynyt mielessäni kaikki kauhukuvat.

Olen joutunut taipumaan ja jättämään väliin treenaamisen ja ruokailu ei ole mennyt suunnitellusti. Pitkät ateriavälit, korvannut aterioita syömällä pari leipää jne. Paino ei ole noussut, muttei laskenutkaan. Sairastuin sunnuntaina vielä tosiaan flunssaan, joka osaltaan on estänyt tämän viikon liikunnat. Tänään olen sopinut treffit salille ja aloitamme varovasti taas treenaamisen. Aina, poikkeuksetta aina käy näin. Kun saan liikunnan hyvään alkuun, tulee jokin sairastuminen tai muu tilanne, joka lyö kanveesiin. Se on todella turhauttavaa. Aina joutuu vähän niinkuin aloittamaan alusta. Yli kaksi viikkoa on pitkä väli saliharjoittelussa, kun on vasta sen aloittanut.  Ruokailun säännöllisyyden opettelu on myös vasta lapsenkengissä. Ei tule vielä selkäytimestä  vaan sitä joudun koko ajan miettimään, jotta se toteutuu. Ei auta, ei voi luovuttaa. On saatava uudelleen hyvä tatsi päälle ja mielikin siitä ehkä virkistyy. 

Olen miettinyt milloin minusta tuli heikko. Milloin elämässäni tilanne muuttui sellaiseksi, etten aina jaksa luottaa siihen, että pystyn ja osaan. Milloin en enää jaksanut vastoinkäymisiä ja aloin sortumaan vaikeuksien myötä. Äitini kuoli puolen vuoden sairastamisen jälkeen mahasyöpään syksyllä 2006. Sen jälkeen elämässäni kääntyi se lehti,  että ensimmäisen kerran romahdin, masennuin ja jouduin antamaan periksi. Siihen asti olin vahva ja jaksoin mielestäni aina. Myös niissä elämän hankalissa tilanteissa.  Olimme erittäin läheisiä ja hän oli se tuki ja turva, johon saatoin aina luottaa. Äidin kuoleman jälkeen en ole ollut enää ihan ennallani . Siihen perään alkoivat heti poikamme ongelmat,  parisuhde oli koetuksella. Onneksi olemme niistä vaikeuksista selvinneet. Pojan tilanne on osaltaan ollut myös meitä erilleen repivä asia. Ei ole miehelläni ollut helppoa kahden masentuneen perheenjäsenen ristitulessa. Tyttäreni ovat myös joutuneet koville seuratessaan veljensä taivalta vierestä ja äitinsä masentumista ja pahaa oloa. Ovat olleet huolissaan meistä molemmista. Kovan työn tuloksena olen nyt kuitenkin saanut henkistä pääomaani paremmaksi ja jaksan edes miettiä myös sen fyysisen olon parantamista.  Minun on nostettava itseni oman elämäni tärkeimmäksi henkilöksi,  jotta pystyn tähän muutokseen. Sillä tiellä yritän nyt kulkea. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen 57-vuotias, nainen, vaimo, äiti , mummi, matte. Elämässäni on monta roolia. Nautin kesästä , mökkeilystä, lapsista ja lapsenlapsistani, eläimistä etenkin koirista. Kokkaan, sisustan, rakastan ja huolehdin.  Tarinoin täällä elämästäni iloineen ja suruineen.  Elämäntaparemontti alkoi 1.1.2019, fitforsixty teemalla. Tavoitteellisesti, mutta ilman paineita. Tervetuloa mukaan!

Hae blogista

Blogiarkisto