4.48. Sen verran on kello täällä Thaimaassa, kun kirjoittelen ajatuksiani tänne tänään.  Olen ollut jo tovin valveilla. Olen kova murehtimaan asioita. Tapahtuneita ja myös niitä, mitä ei ole edes tapahtunut, vaan voisi ehkä tapahtua. Etenkin iltaisin huoli valtaa mielen ja uni ei ota tullakseen. Jos yöllä herään, kuten tänä yönä,  alkavat ajatukseni pyöriä kehää ja mielen valtaa kokonainen huolien vyyhti. Vaikka kaiken pitäisi olla suhteellisen hyvin, on aina olemassa se pelko siitä, että jotain ikävää on tulossa. En oikein tiedä mistä se johtuu tai on saanut alkunsa, tämä ikuinen huolehtiminen ja murehtiminen. Tai no, tiedänhän minä. Olen asioita pohtinut terapiassa ja kyllä tähän olen kasvanut jo pikku tyttönä. Huoli isästä, joka oli paljon poissa kotoa. Huoli vanhempien tilanteesta, josta jo aika varhain ymmärsin, ettei kaikki ole ihan kuten pitäisi. Huoli äidistä,  joka yritti jaksaa narsistisen isäni vierellä. Olen huolehtinut niin kauan kuin muistan.  Olen mielestäni erityisherkkä. Herkkä aistimaan tunnetiloja ihmisistä ja asioista. Itken helposti,  sekä ilossa että surussa. Herkistyn, kun kerron jotain asioita,  iloisia tai surullisia jollekulle. On välillä vaikeaa elää näin herkkänä. Olen monta kertaa toivonut olevani kovempi luonteeltani. Mutta vaikka olen yrittänyt, en ole oppinut. Siihen ei opita, se joko on tai ei ole luonteessa. Ainakaan en itse opi. Nyt huolta aiheuttaa muutaman päivän päässä häämöttävä kotiin paluu. Miten poikamme on pärjännyt , onko sieltä tulossa taas jotain ikäviä yllätyksiä, kuten niin monesti, kun palaamme lomalta. Hänellä on päihdeongelma, josta en tässä sen enempää. Jos haluat lukea siitä, olen kertonut siitä blogini alkumetreillä. Jouluksi toisen tyttäreni perhe lähtee USA:aan miehen perheen luokse ja ovat siellä kaksi kuukautta. Tiedän, että ikävä iskee. Samoin huoli siellä autolla liikkumisesta, ilman meidän totuttuja nastarenkaita. Toisen tyttären perhe ajaa Kainuuseen joulun viettoon, lumiolosuhteissa hekin. On ihan naurettavaa, että murehdin asioita etukäteen ja pelkään, että jotain tapahtuu.  Yritän opetella murehtimaan jo tapahtunutta enkä pelkäämään etukäteen. Huh, helpommin sanottu kuin tehty.  Yritän nyt vielä kaivaa  jostain unihiekat silmiini hetkeksi ennen aamun sarastusta. Kohta jo lapsenlapseni koputtaa iloisena ovelle ja hakee mummin ja ukin aamupalalle. Ihanaa viikonloppua kaikille!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen 57-vuotias, nainen, vaimo, äiti , mummi, matte. Elämässäni on monta roolia. Nautin kesästä , mökkeilystä, lapsista ja lapsenlapsistani, eläimistä etenkin koirista. Kokkaan, sisustan, rakastan ja huolehdin.  Tarinoin täällä elämästäni iloineen ja suruineen.  Elämäntaparemontti alkoi 1.1.2019, fitforsixty teemalla. Tavoitteellisesti, mutta ilman paineita. Tervetuloa mukaan!

Hae blogista

Blogiarkisto