Nyt kun on yksinäisyys- viikko, niin ajattelin kantaa korteni kekoon ja kertoa omakohtaisia kokemuksiani siitä. Vaikkakin olisi ihmislauman keskellä, baarissa, kahviloissa, kaupoissa voi yksinäisyys kulkea kaverina ja sanoa: et kuulu tähän joukkoon. 

 

Olin nuorena aika suosittu kamuna, ja oli paljon ystäviä että kavereita pörräämässä kanssani. Johtuuu varmaan pitkälti ulospäin suuntautuneesta luonteesta ja sellaisesta villimmästä kokeilunhaluisesta  puolesta, mutta myös siitä, että kuuntelin muita. 

Oli minulla sekin puoli, että viihdyin tosi hyvin myös itsekseni, rauhassa. Eli vaikka olin välillä yksin, en ollut missään  nimessä yksinäinen. 

 

Sitten sairastuin laaja- alaiseen paniikkihäiriöön ja vielä vaikea- asteiseen. Eli käytännössä en voinut lähteä kotoonta ja kotonakin pelkäsin. Saatoin joutua soittelemaan ambulanssia, kun kohtaus iski ihan kesken telkkari ohjelmaa katsoessa omalla sohvalla. 

Kaikki tämä tietty vaikutti siihen, että en mennyt & tullut niinkuin ennen, jouduin olemaan riippuvainen muista ja tadaa: yksinäisyys iski kovalla kädellä. Ymmärrän ihan täysin, että aika suuri porukka haihtui ympäriltäni, sillä ei kenenkään vastuu ollut minua alkaa hoitamaan. Toki silloin kirpaisi ja olin katkera, myönnän, mutta aika klassikko: sairaus saattaapi karkoittaa ystävät. Yksinäisyydestä tuli kaverini. Välillä...myönnän.. menin lääkäriin ihan siksi, että sain puhua edes jonkun kanssa ja joku "joutui" kuuntelemaan minua. Ikäänkuin highlight elämään, lääkärissä käynti. Samoin kun hain itse osastohoitoihin jotta saisin apua paniikkiin, oli taustalla myös se, että siellä en ollut niin yksin. Oli porukkaa jolla myös oli ongelmia, se yhdisti sekä ymmärrettiin toisiamme. Nuo osastohoidot olivatkin sellainen turvasatama, sai olla oma itsensä ja kun mukaan oli hiipinyt vielä masennus niin siellä ei tuntunut niin pahalta.

 

Mutta sitten rupesinkin toipumaan. Hahaa! Mitäs nyt? Ihmetttelin pitkään ja taistelin itsekseni 10 vuoden jälkeen pinnalle. Huomasin, että ne ystävät joita oli ollut, heillä oli jo oma elämänsä ja surullisena pakko myöntää, että jos joku käy jotain rankempaa läpi, jää siitä sellainen oma leimansa. Surullista, kun toinen tekee kuitenkin uskomattoman paljon töitä toipumisen kanssa ja se pirun leima vaan oli pitkään. Paniikkinen ja masentunut, sarjassamme: älä ota tosissasi. 

 

Miten tämä vyyhti purkautui ja aloin taas uskomaan sekä itseeni että muihin? Aika pitkälti sillä, että otin kontaktia eri tahoihin, joille sai jutella. Kirkko, kyllä :) oli yksi paikka. Ei tuomittu. Vertaisryhmiä, varovaisesti ehken naappurille sanomaan moi. Pikku askelin, koska ketään ei voi pakottaa kaveriksi. 

 

Tuntuu että mitä vanhempana yrittää tutustua ihmisiin, niin sen vaikeamaa se on! Vai onko tuo vaan mun oloja, en tiedä. Alkuun pääseminen oli niin älyttömän vaikeaa! Nuorena tuntui, että niitä kamuja sai ihan mistä vaan!

Vaikkakaan alkuun pääseminen näytti lähinnä siltä, että tunnelin päässä ei ollut valoa niin olihan siellä. Itselleni ne takaisin moikkamiset toisilta olivat jo iso askel. Hahaa, hän moikkasi takaisin! Jes, ihmisarvo tuntui nousevan jo tuolla. Ne pienet eleet, ihan vaan moi ja vastaaminen tuohon, sekin oli jo iso asia. Olen arvokas, olen ihminen. Toisen huomioiminen on joillekkin enemmän kun pelkkä moi... :) joten jos jaksat, niin moikkaile? 

 

Tämä oli minun kokemukseni näin tiivistettynä, olisihan tästä voinut kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Itse toteutan nykyään tuota että vastaa ihmisille, jos moikaavat. Yritän hymyillä ja muutoinkin ottaa huomioon, huomioiden sen miten itse jaksan ottaa asioita. Eli itseään ei kannata polttaa tuolla taas sitten loppuun, kun se ei palvele ketään, päinvastoin. Itsestään huoltapitäminen on paras teko, mitä voi olla.

 

Nyt olen taas onnelisesti välillä yksin, mutta en yksinäinen, mutta siihen oli pitkä ja raskas tie. Jos olet yksin, älä luovuta! 

 

Tämän vähän raskaamaan päivityksen kautta toivotan ihanaa päviää kaikille!

 

xoxo

 

Kommentit (2)

maarit71
Liittynyt2.3.2016

Ihana Maiccu! Kiitos <3 on nämä kyllä sellaisia juttuja, kun ei vaan näy aina..oikeastaan ollenkaan päällepäin. Oot mahtimimmi :) Mahtavaa pääsiäistä ihanuus <3 

xox

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Täällä kirjuuttelee nainen 47vee, jonka aamu lähtee käyntii vain ja ainoastaan kahvin voimalla.

Kahvin jälkeen keskityn perheeseen, elämään, koiriin ja kissoihin, hyvinvointiin sekä kauneuteen. Koko elämä ja sen valinnat ovat yhteydessä toisiinsa, ja tätäkautta taasen yhteydessä hyvinvointiimme joten pohdinkin näitä valintojani täällä. 

Haluan olla paras versio itsestäni ja varsinkin, kun se biologinen ikä (ei mielen ikä) on mitä on, niin omilla valinnoillani haluan varmistaa oman itseni hyvinvoinnin kokonaisuudessaan. 

Tavoitteenani on olla viisikymppisenä timanttisessa kunnossa! Sekä henkisesti mutta myös fyysisesti. 

xoxo

Yhteydenotot: maarit.uittamo1@gmail.com

 

Ps. Maallikkona matkustan itsekin näissä asioissa, eli aina kandee miettiä ne omat voimavarat ja tarkistaa ammattilaiselta!

Nämä ovat omia havaintojani ja oman valmentajani rakentamia asioita minun kunnon mukaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat