Sieltä se tunne jälleen pompsahti, vaikka toinen oli vielä kanssani. Pitäis nauttia tästä hetkestä, mutta teen jo työtä sen eteen, kuinka selviän oman ikävöimisen kanssa, kun emme näe toisiamme. Sama toistuu aina uudelleen. Onkohan se lapsuudesta opittu tunnelukko?

Olen asunut lapsuuteni isän kanssa ja kävin joka toinen viikonloppu äitini luona. Olen ollut herkkä lapsi ja paikan vaihto aiheutti aina pienen kriisin mielessäni. Kohta se kuitenkin helpotti ja osasin nauttia hetkestä. Muistan kun toivoin sydämestäni, että vanhemmat palaisivat yhteen, jotta ei tarvitsisi tehdä ikävöimisestä aina niin "suurta" numeroa. 

Näin sen usein tein. Aloin ottamaan etäisyyttä toiseen vanhempaan etukäteen. En enää oikein puhunut ja pystynyt katseellani luomaan kontaktia toiseen ja kun vanhempi sitten heitti heipat hetkeksi, ikävöinti ei tuntunut enää niin suurelta siinä vaiheessa. Mutta sitten tuli nuoruus ja tämä ikävöimisen tunne siirtyi ystävyyteen. Saatoin käyttäytyä oudosti ystävää kohtaan, koska tiesin, että kohta emme hetkeen näkisi. Hassua eikö? Olisi aikaa pitää hauskaa, mutta minä etäännyin. 

"En enää oikein puhunut tai pystynyt luomaan  katseellani kontaktia toiseen."

Sama nähtävästi toistuu parisuhteessa edelleen, kun puolisoni lähtee johonkin pidemmäksi aikaa, kuin yhdeksi illaksi. Kovin kuluttavaa mielestäni. Millä tavoin pääsisin eroon ikävöimisen tunnelukosta? Ikävöinti kyllä kuuluu elämään ja on tervettä sopivassa määrin. Puolisoni ihmettelee aina poissaoloani tilanteissa, jossa kohta sanotaan heipat hetkeksi. Ehkä vielä jonain päivänä tunnelukko on selätetty. 

Onko sinulla lapsuudesta jäänyt tunnelukkoja? Olisiko sinulla neuvoja, kuinka niistä pääsisi yli? 

Kommentit (0)

Seuraa 

Täällä kirjoittaa 30- vuotias avarakatseinen terveydenhuollon ammattilainen ja kolmen lapsen äiti. Intohimona on katsella maailmaa positiivisin silmin ja tarjota lukijoille piristäviä ajattelemisen aiheita elämästä. Hiuskampaukset ovat vahvuuksiani ja esittelen usein erilaisia vinkkejä niihin liittyen. Hiusalan yritys myös kehitteillä.  

Blogiarkisto

2018