Tein toissaviikolla vaihtokaupat työkaverini Annen kanssa: omppuämpärini vaihtui koulupäivän aikana sangolliseen luumuja.

Kotona ihastelin kauniin sinipunaisia hedelmiä. Koska en itse kasvata luumuja, ne eivät ole meillä mitään jokapäiväistä herkkua.

Kymmentä litraa luumuja ei kannata ahtaa suuhunsa kerralla, olivatpa ne kuinka meheviä ja maukkaita tahansa. Sen verran minäkin, luumupuuton ihminen, ymmärrän. Koska kaikki hedelmät eivät mahtuneet jääkaappiin, oli pakko miettiä jatkotoimenpiteitä. Mitähän luumusista kannattaisi tehdä? Ehkä sosetta tai hilloa?

Yleensä jätän tämäntyyppiset pohdinnat suosiolla viikonloppuun. Kokemuksesta tiedän, että työpäivän jälkeen korkein älyllinen suoritus, johon pystyn, on kengännauhojen solmiminen. Kuuden tunnin opetusputki yläkoulussa imaisee mehut innokkaimmastakin pedagogista.

Kävin kaupassa ja kasvimaalla, tein pihatöitä. Väsytti. Ajatus kukkuraisesta luumuämpäristä ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Kello oli jo yli yhdeksän, kun päätin ruveta tekemään luumusosetta. Huono päätös. Ei olisi kannattanut.

Olin jo iltapäivällä katsellut luumusoseiden valmistusohjeita sillä silmällä. Kotikokin ohje vaikutti sopivan yksinkertaiselta. (Loppujen lopuksi minä olin yksinkertaisempi kuin ohje.) Tällaisia ainesosia luumusoseeseen kaivattiin:

1,5 kg tuoreita kotimaisia luumuja

1 sitruuna

650 g hillosokeria

1,5 dl vettä.

Huuhtelin luumut, kuivasin ne talouspaperilla ja poistin kivet veitsellä. 1,5 kiloa luumuja silvottuani olin niin poikki, että mietin, voisinko laittaa luumunriekaleet jääkaappiin ja jatkaa soseen tekemistä seuraavana päivänä. Mutta ei, jotain kun aloitettu, niin sehän jatketaan (katkeraan) loppuun saakka!

Kivenpoisto-operaation jälkeen otin isoimman mahdollisen kattilan ja laitoin siihen luumut, veden ja sitruunasta pusertamani mehun. Kattila - vaikka taloutemme suurin olikin - tuli lähes täyteen seosta. Kieltämättä vähän ihmettelin, mutten pysähtynyt sen kummemmin asiaa pohtimaan. Keitin seosta hiljaisella lämmöllä, kunnes olin vakuuttunut siitä, että luumut olivat pehmenneet.

Lisäsin kattilaan hillosokerin ja hämmensin niin kauan, että sokeri oli sulanut. Sitten seosta piti keittää 20 minuuttia. Kello oli jo vaikka kuinka paljon, mutta ei auttanut, 20 minuuttia piti vielä odotella. Tässä välissä kävin jossain, mutta en ole ihan varma, missä. Ehkä kylppärissä? Väsytti niin, että melkein itketti.

Alkoi illan jännittävin vaihe: luumuseoksen  sosettaminen sauvasekoittimella. Oudoksuin, miten yltäkylläisesti seosta oli; hyvä kun kattilaan mahtui. Kaiken lisäksi sauvasekoittimen kulho näytti yhtäkkiä naurettavan pieneltä. Aika monta satsia saisin surruuttaa. Ja miksi kummassa seos oli niin... vetistä?

Kaadoin luumu-vesiseoksen sauvasekoittimen kulhoon, painoin nappia ja bruum... tulikuuma tummanpunainen neste ryöppysi kulhosta käsivarsilleni. Ja jaloilleni. Ja T-paidalleni. Ja työtasolle. Ja kahvinkeittimelle. Ja mikroaaltouunille. Ja kaappien valkoisiin oviin. Ja lattialle. Ja matolle.

Keittiö näytti verisen Hollywood-kauhuelokuvan lavasteelta. Siinä keskellä minä, kauhusta jäykistynyt, verinen sankaritar (tai anti-sankaritar) jatkoin itkua tuhertaen "soseuttamista" - vähän pienemmillä kerta-annoksilla tosin.

Kattila ei tuntunut vajuvan ollenkaan. Ja kello kävi. Jossain vaiheessa sumuiset aivoni tajusivat, että voisin siivilöidä ylimääräisen nesteen pois ja sosettaa pelkästään luumunriekaleet.

Siivilöintikään ei sujunut kuin elokuvissa. Keittiö alkoi näyttää paitsi kauhuelokuvan lavasteelta, myös kaatopaikalta. Ja kello tikitti. Ja seuraavana aamuna olisi aikainen herätys ja pitkä työpäivä edessä.

Sitten tulin katsoneeksi luumusoseen valmistusohjetta. (Niin tosiaan, se ohjekin oli olemassa!) Vettä olisi pitänyt laittaa 1,5 dl. Minä onneton olin hujauttanut hulppeat 1,5 litraa!  Taas niitä hetkiä, kun olisi tehnyt mieli kaivaa takapihalle kuoppa ja hypätä sinne.

En lähtenyt kaivamaan kuoppaa - tuskinpa olisin enää jaksanut kantaa lapiotakaan - vaan purkitin vetelän luumuvellini. Velli täytti yhteensä seitsemän lasipurkkia. Luumumehua tuli noin litran verran.

Mitä tästä opin?

1. Älä ryhdy tuusaamaan luumusosetta tai mitään muutakaan sosetta tai ylipäätään yhtään mitään myöhään illalla, pitkän työpäivän uuvuttamana.

2. Kirjoita ohje etukäteen isolle paperilapulle äläkä yritä tihrustella sitä kännykän näytältä.

3. Laita hyvä ihminen ne lukuprillit silmille, kun kerran niitä tarvitset.

Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Luumuvelli ei maistu ollenkaan hassummalta. Se sopii hyvin yhteen muun muassa kaurapuuron kanssa ja korvaa mehukeiton. Vahvempaa sosetta voisin kokeilla joulutorttujen täytteenä tai lettusten päällä. Ja luumumehu... No, sehän on jo juotu.

 

 

Ylin kuva: Pixabay

 

 

 

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Villiyrtteihin hurahtanut naisihminen kertoilee omista yrttikokeiluistaan niin ruoanlaiton kuin kauneudonhoidonkin saralta. Aina ei mene niin kuin Strömsössä. ;)

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat