Vietin syysloman Kreetalla. Olin käynyt siellä kaksi kertaa aiemmin, joten saari oli minulle matkailukohteena melko tuttu. Samarian rotkoon en kuitenkaan ollut edellisillä kerroilla uskaltautunut.

Samarian rotko sijaitsee Kreetan lounaisosassa Lefka Ori -vuoristossa. Rotko on yksi Euroopan pisimpiä (16 km) ja syvimpiä. Se on suosittu vaelluskohde ja osa kansallispuistoa.

Sinnepä, Samarian rotkoon, päätimme sitten mekin jälkikasvun kanssa lähteä. Varasimme retken paikalliselta matkatoimistolta, Kladokselta, jonka toimipiste sattui sijaitsemaan ihan majapaikkamme kulman takana.

Matkatoimiston virkailija varoitteli meitä Samarian rotkon maaston haastavuudesta. Nyökyttelin kärsimättömänä. Olinhan toki ottanut etukäteen selvää rotkosta ja katsellut sieltä otettuja kuvia.

No, maasto olisi varmasti hieman epätasaista, mutta eihän tässä nyt ensimmäistä kertaa pappia kyydissä oltu, hyvänen aika! Olinhan liikkunut elämäni aikana ties minkälaisessa maastossa, minä, maaseudulla korpimetsän keskellä kasvanut.

Virkailija myös varmisti, ettei meillä ollut mitään vakavia sairauksia, jotka saattaisivat hankaloittaa vaeltamista tai jopa estää sen. Puistelin päätäni. Mitään sairauksia ei ainakaan ollut todettu, ja töppönen nousisi ihan varmasti samaan malliin kuin joskus 20 vuotta sitten (näin ainakin kuvittelin).

Retki Samarian rotkoon maksoi 19 euroa. Tämän summan päälle tuli lauttamaksu, 11 euroa, sekä pääsymaksu kansallispuistoon, 5 euroa. Lauttamaksu johtui siitä, että Agia Roumelin kylästä, johon vaellus päättyy, ei pääse pois linja-autolla, vaan ensin pitää mennä lautalla toiseen kylään, johon bussit mahtuvat ajamaan.

Nyökyttelin tyytyväisenä: että ihan risteilyäkin vielä. Lautalla pitkin Libyan merta... Kreetan rannikkoa ihaillen... auringonlaskun aikaan... Sehän kuulosti suorastaan romanttiselta!

Lähtö majapaikkamme edestä oli aamulla 6.25. Olin ajatellut, että aikainen herätys lomaviikolla harmittaisi, mutta vielä mitä, tunsin itseni pirteäksi ja energiseksi. Bussissa oli edustettuina Euroopan eri kansallisuuksia. Kielistä saksa taisi olla se puhutuin. Opas piti pakinansa sekä saksaksi että englanniksi.

Kun saavuimme rotkolle, kello oli suunnilleen yhdeksän.

Eipä muuta kuin vaeltamaan. Kävi ilmi, että muutama muukin oli saanut saman idean. Innokkaita patikoijia oli todella paljon.

Aluksi laskeuduimme portaita pitkin alemmas kohti rotkon syvyyksiä. Etenimme vieri vieressä, toistemme selkään hengittäen. Porukka oli niin tiiviissä sumpussa, että jos yksi meistä olisi kompastunut ja kaatunut, olisimme luultavasti kaikki muutkin kellahtaneet kumoon kuin jonoon asetetut pelikortit. Kiristelin hampaitani. No, kohtahan tästä pääsisi viipottamaan omaa reipasta tahtiaan, jäisivätpähän jälkeen nuo hituraiset eläkeläispapat ja -mummot!

Pian minulle selvisi, etten todellakaan "viipottaisi". Reitti oli alusta alkaen vaativa minunlaiselleni sunnuntaipatikoijalle. Eniten kulkemista hankaloitti se, että koko ajan piti olla äärimmäisen tarkkana, mihin jalkansa asetti. Irtonaisia pikkukiviä oli todella paljon, ja jos sellaisen päälle astui, jalka lähti helposti luisuun. Jouduin jännittämään jalkojani, mikä taas aihetti sen, että pohkeet olivat jumissa jo parin kilometrin taivalluksen jälkeen.

Alussa ylenkatsomani eläkeläispapat ja -mummot painuivat eteenpäin kuin nuoret hirvet oikeaoppisine vaelluskenkineen ja -keppeineen. Tässä vaiheessa minulle selvisi, että ne kepit, joille olin aamulla mielessäni naureskellut, eivät siis olleetkaan mitään kävelysauvoja tai vaivaisen ihmisen tukikeppejä vaan vaeltamisen apuvälineitä (pyydän anteeksi tyhmyyttäni/tietämättömyyttäni). Niillä oli näköjään kätevää tunnustella maata ja ehkäistä näin irtokivien päälle astuminen.

Kokeneet vaeltajat siis menivät menojaan kepit viuhuen. Onneksi meille vasta-alkajille oli tarjolla useita levähdyspaikkoja. Juomavettä sai ottaa suoraan lähteestä.

Vessoja oli useitakin, mutta niiden laadusta voidaan olla montaa mieltä.

Eväiden syönti ulkoilmassa oli muuten ihan mukavaa, mutta nälkäisiä ampiaisia oli riesaksi asti. Innokkaimmat yrittivät tulla suuhun. Tästä johtuen eväät piti hotkaista mahdollisimman nopeasti - ja toivoa, että mahaan ei pääse yhtään pörriäistä.

Näistä juoma-, eväs- ja wc-tauoista huolimatta vaelluksen loppuosa oli minulle tuskien taivalta. Puolenpäivän jälkeen aurinko porotti armottomasti pilvettömältä taivaalta. Oli pakko suojata päätä ja pitää huivia päässä, mikä vain lisäsi kuumuuden tunnetta. Kuumuus oli nimittäin sietämätöntä, eikä rotkossa ollut sellaista kasvillisuutta, joka olisi tarjonnut varjoa.

Pahinta minulle oli kuitenkin maaston kivisyys ja sen aiheuttama epätasaisuus. Ihan kuin maasto olisi kasvanut valkoista kiveä, niin paljon niitä oli, silmänkantamattomiin. Muistan ajatelleeni, että jos helvetti on olemassa, se on epäilemättä hyvin samantyyppinen kuin Samarian rotko.

Entäs ne luontoystävän luontoelämykset? Ne jäivät vähäisiksi, ellei valkoisia kiviä oteta huomioon. Ei siksi, etteikö upeita maisemia olisi ollut tarjolla, vaan siksi, että minun oli pakko pitää katse kivissä, etten kupsahtaisi epätasaisessa maastossa pyllylleni. Kaksi kertaa tosin pyllähdinkin... Viimeisten kilometrien aikana päässäni pyöri vain yksi ajatus: eikö tämä ikinä lopu? Eikö tämä IKINÄ lopu?

Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, niin myös Samarian rotkon vaellus.

Aikaa siihen meni viisi tuntia. 16 kilometriä takana, ja näytin siltä, kuin olisin ollut tappelussa villilampaan kanssa. Vielä piti kävellä kahden kilometrin matka Agia Roumelin kylään, mutta onneksi reitti oli sileää hiekkatietä.

Agia Roumelin satamasta löytyi parikin tavernaa, jossa nälkänsä sammuttaa. Valitsimme sen rähjäisemmän, sen jonka pöydillä ei ollut liinoja ja jossa oli itsepalvelu.

Jalat tuntuivat täysin voimattomilta, juoksuhousut olivat tahraiset, hiukset roikkuivat tahmeina, ja haisin hieltä varmaan viiden metrin päähän. Jos olisin ollut tippaakaan järkevämpi, olisin tajunnut ottaa mukaan vaihtovaatteet. Mutta kun en ollut.

Ainut lohtuni oli, että muutkin tavernaan poikenneet vaeltajat näyttivät ihan yhtä hikisiltä, rähjääntyneiltä ja vaivaisilta. Kuka laahasi vasenta jalkaansa, kuka oikeaa. Joku piteli tuskaisen näköisenä selkäänsä, toinen taas lonkkaansa. Joku oli satuttanut kätensä kaatuessaan. Olihan tietysti niitäkin, jotka näyttivät ärsyttävän siisteiltä ja energisiltä, mutta heitä en katsellut.

Nyt on sellainen tunne, että saipahan olla viimeinen kerta, kun Samarian rotkossa raahustin. Toisaalta tunnen itseni niin hyvin, että en ihmettelisi, jos olisin muutaman vuoden kuluttua taas rotkoon hinkumassa. Silloin tosin lähtisin vaellukselle huomattavasti nöyremmällä asenteella. Ja ne maisemat... olivathan ne näkemisen arvoiset!

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Villiyrtteihin hurahtanut naisihminen kertoilee omista yrttikokeiluistaan niin ruoanlaiton kuin kauneudonhoidonkin saralta. Aina ei mene niin kuin Strömsössä. ;)

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat