Kirjoitukset avainsanalla villiyrttisalaatti

Viime viikolla oli taas jokakesäisen tyttöjen grilli-illan aika. Tosin ilmaus grilli-ilta lienee tässä yhteydessä hieman harhaanjohtava; grillaus ei välttämättä ole tärkein asia kesäisissä illanvietoissamme.

Vuosien varrella kesäjuhliamme ovat koetelleet mitä moninaisimmat vastoinkäymiset. Muistan, että yhtenä kesänä olin kantanut kaikki astiat, salaatit ja leivät lehtimajaan ennen vieraiden tuloa, kun alkoi oikein kunnon rankkasade. Siinä sitten - kieltämättä jonkin verran kiroillen -  kiikutin tarvikkeita takaisin sisätiloihin.  Joskus taas ukkonen yllätti meidät kesken ruokailun ja juoksutimme astioita ja syötäviä yhdessä keittiöön, jossa jälkiruoka jouduttiin olosuhteiden pakosta nauttimaan.

Toisinaan on satanut kaatamalla monta tuntia ja grillattavaksi tarkoitetut ruoat on pitänyt laittaa suosiolla sähköuuniin.

Ja entäs se grillaus sitten! En todellakaan ole mikään alan asiantuntija, mutta vuosien varrella olen kuitenkin oppinut esimerkiksi sen, että sytytysnesteen pitää antaa imeytyä hiiliin ennen tulen sytyttämistä. Muistan, että joskus alkuvuosina grilli oli ihan kylmä, kun asettelimme siihen toiveikkaina ruokatarvikkeita. Kerran grilli taas oli liian kuuma, ja soijanakit paloivat mustalle hiilelle alta aikayksikön. Syömättä jäivät.

Joitain vuosia sitten yksi vieraista joutui yllättäen kokoamaan uuden pallogrillini. Olin näet ostovaiheessa kuvitellut saavani valmiiksi kootun grillin enkä tietenkään ollut vaivautunut tarkistamaan asiaa (mitäs sitä turhia). Onneksi Tuija kokosi kapistuksen näppärästi tyyliin "nämä ovat tyttöjen grillijuhlat, täällä mitään miehiä tarvita".

Perinteemme mukaan jokainen tuo mukanaan omat grillattavansa. Näin kaikki saavat syödä juuri sitä, mistä eniten pitävät. Tämä on paikallaan, sillä leidiporukkaamme mahtuu niin kasvissyöjiä, kalaa rakastavia kuin lihaa arvostaviakin.

Mutta miten villiyrtit ja grilli-ilta muka liittyvät yhteen? Kyllähän ne liittyvät. Tällä kertaa emäntä teki juhlaan salaatin, leivän ja jälkiruoan, ja koska emäntä on hortoilija (sanan kaikissa merkityksissä), edellä mainitut ruoat olivat villiyrteillä terästettyjä.

Salaatin pohjana olivat itse kasvatetut salaatinlehdet. Niiden joukkoon poimin voikukanlehtiä (niitä pieniä ja sileäreunaisia) ja muutaman poimulehden (pieniä ja vielä hieman supussa olevia). Lisäsin salaattiin vielä mozzarellajuustoa, mustia oliiveja, tomaattia ja pinjansiemeniä.

Salastinkastikkeeksi tein Tallbergin keittokirjasta kopsaamani villiyrteille sopivan kastikkeen. Ohje löytyy paitsi kyseisestä keittokirjasta, myös viimekesäisestä blogipäivityksestäni (30.5.2017).

Leiväksi tein tavalliset sämpylät, jonka taikinaan lisäsin tuoreita voikukanlehtiä pienittyinä. Levitteen pohjana oli maustamatonta tuorejuustoa, johon silppusin tuoretta vuohenputkea (nuoria, pieniä ja vielä vähän supussa olevia). Vuohenputken lisäksi laitoin levitteeseen hieman suolaa, mustapippuria ja sitruunasta puserrettua mehua.

Jälkiruoaksi tein täytekakun ihan sen kaikista perinteisimmän sokerikakun ohjeen mukaan. Koristelussa käytin maitohorsman kukkia (Ks. blogipäivitykseni Maitohorsmasta on moneksi 6.6.2018). Kakun kaverina oli tietysti voikukkalikööriä (sen valmistamisesta juttua 16.6.2018 ja 5.7.2018 päivityksissäni), joka maistui huomattavasti paremmalta kuin viikko takaperin.

Ruokaa - sekä grillattua että yrttipohjaista - tuli ahmittua vähän liikaakin. Kivointa oli kuitenkin vaihtaa tuoreimmat kuulumiset. Yritimme puhua normaaliäänellä, mutta jälkikasvu nimitti sivistynyttä keskusteluamme halventavasti kaakatukseksi ja väitti sen kuuluneen sisätiloihin saakka. Jos näin tosiaan tapahtui, kuinkahan järkevän vaikutelman ohikulkijat mahtoivat meistä saada?  😂

Kommentit (0)

Toukokuun loppupuolikin on ollut keskimääräistä viileämpi, mutta muutama lämmin päivä sai aikaan sen, että pihanurmikko alkoi viheriöidä. Koska kyseessä on minun pihamaani, ruoho ei suinkaan ole sieltä ensimmäisenä nousemassa, ehei. Olen bongannut pihanurmelta ainakin voikukkaa, poimulehteä, nokkosta, mansikkaa ja peltokortetta. Viimeksi mainittu ei tosin löytynyt nurmikolta vaan kukkapenkistä, josta se päätyi kuivattavaksi keittiön työtasolle.

Ruoanvalmistukseen villiyrtit ovat kuulemma parhaimmillaan alkukesästä. Eipä sitten muuta kuin kokeilemaan. Ajattelin, että salaatti voisi olla tarpeeksi yksinkertainen ruoka ihmiselle, joka ei hirmuisesti ruoanlaiton hienouksista ymmärrä.

Keräsin pihalta ensinnäkin voikukanlehtiä. Luin jostain, olisikohan ollut siitä Tallbergin villiyrttikeittokirjasta, että kannattaa poimia pyöreäreunaisia lehtiä, sillä ne eivät ole niin kitkeriä kuin teräväreunaiset. No, pyöreäreunaisia poimin. Poimulehtiä oli jo runsaasti, ja niistä yritin valita kaikista pienimmät ja nuorimmat. Rinteestä löytyi vielä ketunleipiä. Sisälle tultuani huuhdoin kaikki lehdet huolellisesti kylmällä vedellä.

Päätin kokeilla Tallbergin keittokirjasta löytämääni salaatinkastikkeen ohjetta. Sen mukaan tarvitaan 0,5 l kylmäpuristettua oliiviöljyä, 3 dl rypsiöljyä, puolikkaan sitruunan mehu, 2 dl valkoviinietikkaa, 1,5 rkl kuivattua rakuunaa, neljä kuorittua ja viipaloitua valkosipulin kynttä ja 150 g sinappia. Aineet sekoitetaan kulhossa, annetaan maustua ainakin tunnin ajan, siivilöidään pikkukauhalla painellen ja sekoitetaan hyvin ennen käyttöä.

Tuon ohjeen mukaisesti jos aineksia laittaisi, saisi varmasti vähintäänkin kohtuullisen  satsin salaatinkastiketta. Koska olin villiyrttisalaattini ainoa syöjä, pienensin annosta reilulla kädellä. Ihan sataprosenttisen varma en ole, menivätkö suhdeluvut oikein, toivottavasti menivät.

Villiyrttisalaatin maistaminen kieltämättä vähän jännitti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaikki salaattiainekset olivat villivihanneksia; aiemmin olen sekoittanut voikukanlehtiä ja poimulehtiä viljeltyyn lehtisalaattiin.

Miltä salaatti maistui? Sanoisin, että ei ollenkaan hassummalta. Yllätyin siitä, miten miedolta ennen niin kitkeräksi mieltämäni voikukanlehti tuntui. Olisiko lehtien pyöreäreunaisuus voinut vaikuttaa noin paljon? Vai tasapainottivatko salaatinkastikkeen ainekset voikukan makua?

Poimulehdet olisivat saaneet olla vieläkin pienempiä. Nyt isoimmissa lehdissä - vaikka eivät kovin isoja olleetkaan - oli aika paljon purtavaa. Ketunleipä, joka lapsena maistui hyvinkin kitkerältä, sujahti suuhun huomaamattani.

Että näinkin positiivinen kokemus... Seuraava villiyrttikokeilu voisikin sitten liittyä voikukan nuppuihin. Niitä on jo jääkaapissa odottamassa.

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (4)

Vierailija

Ketunleipä on tosi hyvää, suolaisen kirpsakkaa ja mehukasta. Voikukkakeittoa kokeilimme kauan sitten, vain perheen taapero tykkäsi silloin. Kyseessä oli varmaan loppukesän sato, kitkerän katkeraa. Kuulostaa hyvältä salaatilta, kastike varmaan sopii mainiosti!

Käyttäjä6675
Liittynyt18.4.2017

Voikukkakeittoa? En ole ikinä kuullutkaan sellaisesta. Mielenkiintoista! Loppukesän voikukkasato on toden totta kitkerää, mutta ehkä alkukesän kukkasia voisi pakastaa? Ainakin kukkanuppuja kuulemma voi, ja niitä ajattelinkin laittaa pakkaseen. Ehkä lehtiäkin voisi pakastaa, jos vaikka kiehauttaisi ne ensin? Kokeile ihmeessä salaatinkastiketta. Jos minä saan sen onnistumaan, niin silloin kuka tahansa saa... ;)

tuulapirkko

Sileälehtiset pienet voikukanlehdet ovat parhaita. Ei tarvi kiehauttaa. Huuhtele hyvin ja vain kasta hetkeksi juuri kiehuneeseen veteen, kaada lävikköön ja päälle vielä kylmää vettä jotta lehdet jäähtyvät nopeasti. Sitten jaat saaliin sopiviksi kerta-annoksiksi, puristat nyrkissä veden pois, saat pieniä nyyttejä jotka pakastat.

Käyttäjä6675
Liittynyt18.4.2017

Kiitos vinkistä! Hyvä tietää, että voikukan lehtiä ei ole välttämätöntä kiehauttaa. Vuohenputken lehdet olenkin pakastanut sellaisinaan, olen tosin silpunnut ne ensin. Eilen laitoin ensimmäistä kertaa voikukkamehua pakastimeen...

Seuraa 

Villiyrtteihin hurahtanut naisihminen kertoilee omista yrttikokeiluistaan niin ruoanlaiton kuin kauneudonhoidonkin saralta. Aina ei mene niin kuin Strömsössä. ;)

Blogiarkisto

Kategoriat