Vietin viikon yksinään kotona, kun mieheni oli työreissulla. Positiivista oli se, että se meni hyvin. En saanut mitään hepuleita hänen reissustaan, en ennen, enkä sen aikana. Oikeastaan, nautin todella paljon saadessani viettää ihan perus arkea yksin. Käydä töissä, hoitaa kodin ja eläimet sekä viettää rauhallista ilta-aikaa. Niin hirveältä kuin se jotenkin kuullostaa - sain olla hetken vapaa parisuhteesta. Tuntui niin hyvältä olla, kun mikään ei saanut aikaan hylkäämisen reaktioita. Ei tarvinnut pelätä mitään. Olin niin hyvin valmistautunut tähän viikkoon - sallin itselleni ottaa ilon irti vapaudesta. Huomio on vaan siinä, että tähän minun pitäisi pyrkiä myös silloin, kun se toinen on läsnä. Se, on vaan todella vaikeaa. 

Huomasin viikon aikana, kuinka paljon parempi mun oli olla iltaisin kotona kun ei tullut ärsykkeitä kumppanin suunnalta. Enkä tarkoita tätä sillä, että hän olisi ärsyttävä. Tarkoitan sitä, että kun ollaan molemmat kotona, minä luon häneen jatkuvia odotuksia ja oletuksia, miten tässä nyt pitää olla. Tai kuinka hänen pitää huomioida minua. Minun on hyvin vaikeaa puuhailla omia, jos hän viereisessä huoneessa puuhailee itse omia juttuja. Ikäänkuin olen kiinni hänessä näkymättömällä narulla, joka lamaannuttaa minut itsenäisestä, aikuisesta ihmisestä. Ja tämä saa minut ärtyneeksi. Koska se on toiminto, jota en pysty hallitsemaan vaikka tiedostan sen. Sysään vain ärtymykseni hänen niskaan. Ja näinä hetkinä, todella ymmärrän miksi lähelläni ei ole juuri ketään muitakaan. Olen yksin - koska minun on helpompi olla. Vaikka laumaeläimenä tietysti kaipaan toisia. 

Tämä tietysti aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia parisuhteesta. Meillä on muuten niin ihana ja toimiva suhde. Mutta koska se silti aiheuttaa mulle toisinaan pahaa oloa, en voi kieltää, ettenkö niinä hetkinä mielessä pyöritä ajatusta eroamisesta. Tiedän, että siinäkään ei ole mitään järkeä. Ajautuisin vain uudestaan samaan tilanteeseen, koska loppujen lopuksi, en usko että osaan olla ilmankaan parisuhdetta, vaikka helposti niin ajattelenkin. Miksi sitten heittäisin pois maailman parhaan suhteen, mikä mulla voi olla. Inhottavaa olla tälläisten ajatusten kanssa. Niin monesti päätän, että nyt en ajattele näin. Nyt en käyttäydy näin. Nyt en reagoi niin. Mutta ei se mene niin. Aina, se lopulta nostaa päätään. Ja luulen, että näin tulee olemaan lopun ikäni. Eri asia on se, miten suhtaudun siihen. Annanko sen vaikuttaa, koska tiedän, että se on vain se kiusankappale, hirviö nimeltä pelko, joka yrittää hallita minua. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto