Kun totuus tekee kipeää, sitä ei halua kuulla. Sitä pyrkii välttelemään viimeiseen asti ja yrittää vain siirtää kohtaamista tuonnemmas. Mutta entä jos nostaisi kissan pöydällä ja antaisi tulla. Antaisi tulla kaiken mikä mieltä painaa, solmussa olevat mielenkoukerot, sekavat ja ristiriitaiset ajatukset. Todennäköisesti ne kuitenkin palaavat, ennemmin tai myöhemmin vaikka kuinka kovaa koittaa sinnitellä yksinään ajatuksien kanssa.

Mulla on ollut tahtojen taistelua päässä pyörivien ajatuksieni kanssa viime päivät. Aluksi en osannut tulkita mikä oikeasti vaivaa, mutta ainahan epämääräisten olojen taustalla on jokin syy. Kun aloin purkamaan ajatuksiani ensin paperille, olo jo helpotti huomattavasti. Nyt ne pitäisi vielä uskaltaa sanoa ääneen.

 

Kaikkeen on aina ratkaisu, eikä mikään ole lopullista tai tuomittua. Silti sitä pelkää niin paljon. Pelkään puhua peloistani ja toiveistani. Ehkä kun en aina itsekään tiedä mitä haluan. Kovasti haluan olla sellainen "huoleton" minä, joka luottaa sata prosenttisesti meidän parisuhteeseen, tietää saavansa olla itsenäinen tehden asioita joista pitää. Samalla tietäen että kaikki on hyvin. Ja näinhän se menisikin, ellen minä olisi minä. Minä itsehän estän tämän toteutumisen liiallisella hallitsemisella. 

Samalla kun yritän antaa sekä itselleni että kumppanilleni omaa tilaa, en pysty nauttimaan siitä koska olen kuitenkin huolissani kaiken aikaa. Vaikka tiedän todella tarvitsevani omaa tilaa ja aikaa. Ja se aiheuttaa kipuilua itselleni koska ahdistun kun en pääse olemaan se minä, jonka henkisyys tätä tarvitsee. Ja kun ahdistun, tunnen itseni ärsyttäväksi enkä pidä itsestäni,enkä voi millään uskoa että kumppanikaan pitäisi. 

 

Parisuhdehan lässähtää lopulta, jos viettää liiaksi aikaa yhdessä. Ja sitä minä en halua meille tapahtuvan. Mutta sitä minä taidan pelätä. Minä pelkään, että lopulta käykin huonosti. Ja ihan vain siksi, koska "no, näinhän näissä aina käy". Meillä on historiaa takana nyt kolme vuotta ja nämä alkavat olla ne viimeiset hetket kun parisuhde yleensä alkaa muuttamaan muotoaan. Tässä vaiheessa pitäisi alkamaan tehdä jotain "radikaalia", jotta muistaa oman kumppaninsa erityisesti, eikä ala pitämään toista itsestäänselvyytenä. Pitää tehdä jotain, mikä saa jatkossakin vatsassa kihelmöimään kun näkee toisen. Pitää olla välillä erossa, jotta pystyy kaipaamaan taas toista. Miten muuten voisit haluta jotain sellaista, mikä sulla on jo?

Jokaisella parilla on varmasti omanlaisensa keinot tähän. Mutta niistä ei voi toinen tietää, ellei asiasta keskustele yhdessä. Ja näistä asioista niin moni jättää puhumatta, kun ei uskalla. Ja se puhuminen jo itsessään auttaa niin paljon. Se lisää tiivistä luottamusta molemmille kun tietää voivansa kertoa mieltä askarruttavista asioista toiselle.

 

Tänään minä nostan kissan pöydälle ja aion kertoa omista toiveistani kumppanilleni, ja niistä peloista. Uskon, että me varmasti löydämme omat keinot, jolla suhteemme pysyy sellaisena miten se on meille molemmille paras mahdollinen. Ja yksi niistä pelottavista (radikaaleista) toiveista on se, että kun mieheni lähtee viikonloppuna reissuun, haluan että emme ole yhteydessä edes viesteillä. Haluan olla koko viikonlopun omissa oloissani kotona, niin ihanaa ja hirvittävää kun se tulee olemaankaan. 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto