Minulla on paljon ihmisiä elämässäni. On työporukoista, harrastuksista, lapsuuden kavereita, maailmalta tulleita sekä kumppanin kautta uusia tuttavuuksia. Mutta kukaan näistä ei ole läheinen minulle. Minulla ei ole siis läheisiä ystäviä. On vain kavereita ja tuttuja. Minulla ei ole esimerkiksi ketään kenen kanssa lähettelisin Whats App-viestejä päivittäin, tai ketään kenelle soittaisin ja hehkuttaisin poikaystävän järjestämää ihanaa yllätystä tai jos minulla olisikin kurja olo ja kaipaisin kuuntelijaa. Tai jos vaikka menisin naimisiin, ei minulla ole ketään kenet pyytäisin kaasoksi. Miksi siis näin kun kerran elämässäni kuitenkin on runsaasti ihmisiä? Ja näin se on aina ollutkin, lukuunottamatta kouluvuosia ja satunnaisia yrityksiä saada jostain "paras tyttökaveri". 

Kun aloin tätä jokunen vuosi sitten miettimään, luulin että olen vain ns. erityisherkkä ihminen joka kaipaa runsaasti omaa oloa ja aikaa. Tunsin itseni aina tosi uupuneeksi ja ahdistuneeksi kaveriporukoiden illanvieton jälkeen. Tai jopa ihan rauhallisen kahdenkeskisten keskusteluiltojen seurauksena. Tietyssä vaiheessa minulla oli taas tosi kova tarve saada itselleni paras kaveri. Se oli silloin kun erosin ensimmäisen kerran ja jäin yksin. Yritin tehdä kaikkeni että silloisista ihmisistä kenen kanssa aikaani eniten vietin, olisi  jostain tullut minulle bestis. Mutta ei se vaan toiminut. Tunsin silti oloni jotenkin hyvin epämukavaksi. En osannut "jakaa" ystäviäni. Halusin, että he ovat ainoastaan minua varten. Kunnes nyttemmin olen hoksannut senkin johtuvan hylkäämisen tunnelukosta.

Olen yhtälailla saanut reaktioita hylkäämisestä kavereiltani kuin kumppaniltani. Muistan olleeni lapsena omistushaluinen parhaasta kaveristani ja suutuin jos hän halusikin leikkiä toisten kanssa. Tai olen saattanut aikuisiällä kaverista josta olisin toivonut läheisempää minulle niin salaa toivonut, että hänellä menisi välit poikki poikaystävänsä kanssa jotta hänellä olisi enemmän aikaa minulle! Tai kun joku kaveri on kertonut yhteisistä suunnitelmistaan jonkun toisen porukan kanssa, olen katkeroitunut asiasta miksi minä en kuulu siihen. Näistä kaikista tilanteista johtuen olen ajautunut siihen, että tietoisesti valitsen olla yksin kuin heidän kanssaan (läheisesti) koska näin kärsin vähemmän. Silti, välillä kaihoisasti toivon että minullakin olisi niitä oikeasti läheisiä ystäviä joiden kanssa jakaa elämää mutta en ole ainakaan vielä saanut sitä toimimaan. Ehkä tämäkin puoli muuttuu sitä mukaan kun minä muutun terapian myötä.

 

Kommentit (8)

Annukka

Ymmärrän täysin ajatuksesi :)
Jos kaipaat ystävää, minulle voit kirjoittaa. T: toinen herkkä

kaiken keskellä

Minut on moni ystävä hylännyt. Tai vaan lopettanut yhteydenpidon ilman mitään näkyvää syytä. Nyt 58 vuotiaana minulla ei ole kuin puolisoni ja kaksi tytärtä. Myös suku kaukana eikä sisaruksia. En ymmärrä miksi näin on käynyt. En pidä itseäni huonona ystävänä. Olen hyvinkin uskollinen ja lojaali. Kova ikävä menetettyjä ystäviä.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Onpa kurja kuulla. Moni ihminen vain "unohtaa" ystävänsä kun ei kiireiltään tai jonkun muun syyn takia jaksa/pysty pitämään yhteyttä läheisiinsä. Minä useasti menen rohkeasti vain uusiin tapahtumiin ym ja jutustelemaan uusille ihmisille jolloin saan paikattua sitä tyhjää kohtaa elämässäni edes vähän.

Jh

Voisin allekirjoittaa lähes jokaisen sanasi. Hyvin samanlaisia kokemuksia ja tunteita on minullakin! Monessa kaverisuhteessakin tunnen tekeväni enemmän töitä kaveruuden ylläpitämiseksi. Välillä se turhauttaa ja välillä mietin onko sillä väliä kuka tekee aloitteen useammin. Viimeisestä lauseesta käy ilmi, että käyt terapiassa. Oletko jo huomannut siitä olevan hyötyä?

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3

Olen käynyt nyt reilu puoli vuotta terapiassa ja se on auttanut todella paljon varsinkin parisuhteeseeni. Mutta vielä on niin paljon myös edessäpäin selviteltävää että välillä vaivun edelleen epätoivoon ettei tästä ikinä tule mitään, mutta hidastahan tämä on. Kestää vuosia varmasti ennen kuin huomaa olevansa "muuttunut". Mutta pakko se on vaan jaksaa ja pitää toivoa yllä. Uskon että kärsivällisyys palkitsee :)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto