Sain lukijalta kommentin jossa hän esitti kysymyksen miten puolisoni kokee minun hylkäämisen pelkoni. Kysymys oli hyvä ja tärkeä itsekin todella pohtia sitä. Tämä "vaiva" minussa aiheuttaa meidän suhteessa sen, että suhteemme ja elämämme pyörii pitkälti minun maailmassa. Ei tasavertaisesti meidän. Onhan se paljon tasaantunut terapian avulla ja osaan antaa nykyisin myös miehelleni tilaa ja omaa aikaa. Suhteemme alkuaikoina meillä oli todella vaikeaa tietyissä tilanteissa kun yhteisymmärrys tämän pelon vuoksi puuttui täysin. Mieheni oli usein ihmeissään mikä minulla on ja onko hän aiheuttanut nyt jotain. Ja se on taas aiheuttanut turhautumista ja ärsyyntymistä todella paljon. Ja varsinkin kun en ole osannut vastata siihen. En itsekään silloin tiennyt miksi käyttäydyin todella oudosti ja se sai aikaan itsessäni myös turhautumista ja inhoa, kun en osannut olla "normaali". Ahdistuin pahasti ja noin puolen vuoden seurustelun jälkeen jopa päädyimme eroamaan. Siihen syyt todennäköisesti johtuivat kun molemmat olimme niin neuvottomia suhteessamme.

Selitin alussa käyttäytymistäni tosiaan työstä johtuvilla syillä. Aluksi varmaan itsekin uskoin näin. Tai ainakin halusin uskoa. Mieheni myös uskoi siihen joten hän ajatteli sen olevan ohimenevää ja pian tilanteen helpottavan eikä siten pitänyt minua vaan vaikeana tyttöystävänä. Hän luotti että kaikki järjestyy. Tilanne tosin vain paheni ja lopulta päädyin (onneksi) psykologille. Tällöin selvisi mitä tässä on oikeasti kyseessä ja paraneminen saattoi lopulta alkaa. Alussa myös muistan miten kiivaasti taistelin itseni kanssa että en luo riippuvuussuhdetta mieheeni ja kuinka ahdistavalta se tuntui kun huomasin etten voi sille mitään. Siksi eromme silloin tuntui myös minusta helpottavalta kun tiesin että kahleet vapautuisivat vaikka samalla olin kauhuissani. En pystynyt edes kuvittelemaan, että olisin sinä iltana mennyt kotiin yksin nukkumaan. Onneksi sain jäädä mieheni luokse koska seuraavana päivänä me harkitsimme vielä asiaa uudestaan.

Mutta vastaus siihen, että miten hän ymmärtää. Se onkin kuningaskysymys. Se on asia mistä minä saan olla niin kiitollinen ettei mitään rajaa. Ilman hänen ymmärrystään, emme olisi me. Suoraan sanottuna, minulla on käynyt todella iso onni että olen juuri hänet löytänyt. Koska hän tietää, että nämä kohtaukset ja tilanteet tapahtuvat vain välillä. Hän pystyy sulkemaan ne osiot pois meidän suhteestamme ja ymmärtää että tämä osa ei ole sitä parisuhdetta. Silloin kun minä olen se uhmaikäinen lapsi, en ole ihminen kenen kanssa hän elää jatkuvasti. Koska kuitenkin kohtaukset ovat aina ohimeneviä ja silloin kun niitä ei ole, me olemme me ja meillä on hyvä suhde. Hän osaa katsoa tilanteen yläpuolelta aikuisen silmin eikä alennu tilanteissa alas tasolle, jossa minä lapsenomaisesti käyttäydyn. Totta kai hän suuttuu, ärtyy ja pitää syytöksiäni epäreiluna sekä huutaa takaisin mutta silloinkin hän tietää että se on vain riita, se on ohimenevää ja normaalia. Toisin kuin minä joka olen välittömästi tuomitsemassa suhteemme. 

Hän ei myöskään myönny minun tahtoihini. Hän antaa tukea ja ymmärrystä ja pitää meitä tasavertaisina ja täten odottaa myös minun aikuisena tekevän samoin. Hän kannustaa terapiassa käyntiäni sekä minun omia voimaannuttavia reissuja yksinäni koska nämä kaikki edistävät itsenäisyyttäni ja irtaannuttavat taas riippuvuudesta ja lisäävät sitä hyvää aikaa meidän parisuhteessa.

Lukija kysyi myös miten saan oman käytökseni järkeväksi kun "kohtaus" lähestyy. Yleensä en saakaan. Joskus pystyn pinnistelemään hammasta purien ajattelemalla että ole nyt järkevä, tämä (tilanne) ei ole totta, se johtuu vain hylkäämisen pelosta. Silloinkaan se ei sellaisenaan todennäköisesti mene ohitse vaan vasta sitten kun otan asian esiin rohkeasti puhumalla siitä miehelleni. Vaikka olisi kuinka nolo asia. (Nopea esimerkki: jos olen jossain reissussa ja mieheni ei huomioi minun kuulumisia mielestäni tarpeeksi, huomaan tilanteen kehittyvän huonoon suuntaan ja siitähän seuraa ahdistus ja kohtaus. Mutta nyt kun uskallan sanoa siitä hänelle, se helpottaa välittömästi koska tilanteelle löytyy yleensä aina syy. Kuten, hän sattui olemaan kiireinen työn tms vuoksi eikä siis siksi etteikö hän välittäisi ja olisi kiinnostunut) Näissä tilanteissa huomaan, että olenpa kehittynyt ja aina kun teen näin, se edistää ja kasvattaa lisää. Mutta se mitä tässä kehityksessä oikeasti tapahtuu on se, että yksinkertaisesti en vain enää reagoi tilanteisiin samalla tavalla kuin ennen. Ja se on juuri sitä vahingollisten käyttäytymismallien muuttamista miksi terapiassa työskennellään.

Kommentit (2)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto