Totuus, se voi tehdä niin kipeää. Ja tänään se teki. Aiemmin taisin sanoa jo, että kun hyväksyy vaikeankin asian, se helpottaa. Ja sitähän se toki tekee. Minä luulin jo, että olin hyväksynyt "ominaisuuteni". Mutta tänään tajusin, että en ole. En ainakaan kokonaan. "Tiedostanut" asian, se kuvastaa ehkä enemmän. Olin tänään terapiassa. Viime kerrasta oli tullut taukoa kun heinäkuu oli lomakuukausi. Ja ne aiemmat kerrat mitä olin ehtinyt kesäkuussa käydä, olivat sovitustikin pintapuolista vain sekä tutustumista puolin ja toisin. Joten, voi sanoa, että nyt tämä vasta alkaa. Ja kuinka kipeää se tekikään.

Olen aina hieman kyseenalaistanut tiiviin ja pitkäkestoisen terapiahoidon, huolimatta siitä vaikka olen aina uskonut sen toimivuuteen. Mutta olen ihmetellyt sitä, miksi suositellaan kahta tai jopa kolmea käyntiä viikkoon. Nyt ymmärrän. Ensimmäisen kerran ikinä huomasin terapian tarkoituksen ja sen vakavuuden. Siinä sukelletaan niin syvälle ihmismielen syövereihin että tämä terapiajakso elämässä on ihan oma maailmansa. Ei sinne voi hyppiä kun huvittaa vaan tähän pitää antaa kaikkensa onnistuakseen. Hoidon toimivuuden kannalta on todella tärkeää sitoutua säännöllisiin käynteihin koska muuten hoito katkeaa. Tämä on verrattavissa mihin tahansa pitkäaikaissairauden hoitoon, vaikkapa syöpään. Jos siinäkin kesken hoitojen meinaa välillä puuhailla jotain muuta, niin eihän se sillä parane. Tämä on yhtälailla taistelu elämästä näin karkeasti sanottuna. Itse en tähän päivään mennessä ollut tätä ymmärtänyt. Ne kohtaukset, joita saan kun reaktio syntyy, ovat yhtälailla sairaskohtauksia siinä missä jokin muu. Siksi niistä ei saisi syyllistää itseään. Mutta se on käsittämättömän vaikeaa koska sitä suorastaan inhoaa itseään kohtauksen jälkeen kun taas kerran vajosin lapsen tasolle. Ajattelen, että minun pitäisi osata hallita mieleni. Ja siitä seuraa pettymys ja ahdistus kun en osaa. Todennäköisesti en tule koskaan parantumaan "täydellisesti", vaan ominaisuus jää jossain määrin elämääni, mutta päämääränä on että minä pystyn hallitsemaan sitä. Ei toisinpäin.

Terapian jälkeen oloni oli suorastaan järkyttynyt siitä että olen oikeasti sairas. Ja tämän sanominen ääneen on elämäni inhottavampia asioita. Myöntää se. Sanoa totuus. Tunnen vajovani itsesääliin, häpeään ja epätoivoiseen tilaan. Miten ikinä tulen voittamaan sairauteni. Miten ikinä kestän sen tuskan, minkä hoito henkisesti aiheuttaa. Miten ikinä selviän tästä. Miten ikinä kasvan sinne "aikuisen" tasolle. Onneksi tiedän vastauksen. Ainut on, että nyt jos koskaan täytyy uskoa ja luottaa itseensä. Minä pystyn tähän. Minulla on tuki niin kumppanilta, läheisiltä kuin terveydenhuollon ammattilaisilta. Tärkein tuki tulee silti minusta itsestä. Minun hyväksyminen itseäni kohtaan. Pinnan alla oleva totuus voi tuntua pelottavalta ja aiheuttaa ahdistusta, mutta askeleet ovat lähteneet liikkeelle kohti eheytymistä. Ja tätä matkaa ei tarvitse kulkea yksin.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

34-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä sekä kirjoituksia erilaisista terveellisistä valinnoista.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com