Me todellakin vietimme viime viikonlopun erossa toisistamme täydellisesti. Emme tosiaan edes viestitelleet, enkä minäkään juurikaan "stalkannut" minkään kautta, miten siellä menee. Mieheni lähti perjantaina kavereidensa kanssa reissuun ja tuli kotiin sunnuntaina iltapäivästä. Ja minä jäin kotiin tekemään kaikkea lempipuuhiani. Kuullostaa ehkä joillekin pareille ihan normaalilta ja arkipäiväiseltä mutta hylkäämisen pelosta kärsivälle ei ihan niin helppo homma.

Olin kyllä odottanut ja kaivannut tätä paljon, kuten viimeksi kirjoitin. Ja minun ehdotuskin tämä oli. Mieheni otti erittäin hyvin vastaan tämän, ja kannatti ajatusta ja ymmärsi idean, minkä takia tälläistä ehdotin. Naurettiin kyllä yhdessä, että mitä jos hän olisi ehdottanut samaa, en usko että olisin osannut ollenkaan suhtautua tälläiseen siinä tapauksessa... Mutta nyt kaikki meni hyvin, oli todella huojentavaa kun keskusteltiin suhteestamme ja siitä, mitä meillä hyvä ja toimiva parisuhde vaatii. Aiomme jatkossakin harrastaa samaa, eli viettää aikaa täydellisesti erossa toisistamme silloin kun jompikumpi lähtee omille reissuilleen..

Koska teki oikeasti niin hyvää saada olla ihan omissa oloissaan, ilman niitä yhteisiä arkipäiväisiä (mutta ihania!) rutiineja. Sain tehdä rauhassa omia lempijuttujani, ilman että piti ottaa toista huomioon. Siivosin koko talon (rakastan siivoamista!), kävin luontoretkellä kansallipuistossa, paistoin makkaraa ja juttelin samalla tuntemattomien ihmisten kanssa, saunoin ja kävin kylmäpulahduksilla. Illalla tein iltapalaa pihamaan kodassa paistaen lättyjä, katsoin leffaa ja nautiskelin lempiherkuista.

Idea oli tässä se, että minä huomaisin osaavani tehdä ja nauttia asioista, ilman tietoisuutta missä ja mitä kumppani tekee. Olla huoleton ja hallitsematon toisesta ja keskittyä vain itseeni. Ja onnistuinkin tässä todella hyvin. Ainoastaan kerran olin vaipua ahdistukseen ja se tuli siitä, kun ensimmäisenä aamuna selailin ketä oli katsonut minun My storia Instagramissa, eikä mieheni ollut! Joten salamannopeasti pelkoni otti vallan ja äänet päässäni huusi että nyt hän ei tykkää musta , hänellä on varmasti niin kivaa ilman minua eikä hän enää halua olla kanssani . Just joo. No onneksi osasin kuitenkin selviytyä tilanteesta ominpäin ja ihan vain sillä että tokaisin itselleni, nyt riittää. Päätin olla välittämättä ja palasin omiin kivoihin juttuihin. Ja se toimi!

 

Tästä erossa olosta seurasi myös ihana ikävä toista kohtaan, ja jopa pientä "perhosia vatsassa" olotiloja, kun odotti taas näkevän toista. Innolla myös odotin pääseväni kertomaan hyvin sujuneesta viikonlopusta. Eli hyvää teki! Mutta pitäähän sitä aina jotain kurjaa tapahtua, ettei ihan täydellistä elämä olisi. Ja no, tässä tapauksessa ei hyvä olo kantanutkaan ihan loppuun asti vaan tulihan se minun peikkonikin sieltä vielä esiin.  

Koska olin viettänyt viikonlopun erossa miehestäni ja omasta mielestäni pärjännyt niin erinomaisesti, janosi tietysti minun sisäinen lapseni paaaljon huomiota kun hän lopulta (väsyneenä) tuli kotiin. Iltaan mennessä olin jo vaipunut hyvin lamaantuneeseen tilaan, ja ihan vain siitä kun mieheni nyt tykkäsi lepäillä loppuillan sohvalla teeveetä katsellen. Vaikkakin olimme kertoneet toisillemme kaiken hyvästä viikonlopusta ja hän oli osoittanut ties monella tapaa tykkäävänsä minusta, ei se vaan riittänyt minulle. Olin vielä koko seuraavan päivän ahdistunut ja peloissani suhteestamme, ja niin tajuttoman pettynyt itseeni kun en taaskaan osannut olla se täydellinen tyttöystävä. (Kukapa osaisi oikeasti hei..!)

Kunnes viimein osasin auttaa itseäni vain katselemalla yhteisiä kuvia ja tarinoita meistä, joita olen kirjoittanut. Tämä sai jotenkin vedettyä minut pois "koomasta" jossa olin ja aloin ajattelemaan taas järkevästi. Uhh, vaikka vielä välillä syvissä vesissä tunnun pyöriväni, pitää todellakin osata iloita myös niistä pienistä (valtavista) kehityksen askeleista, joita olen ottanut. Kyllä tämä tästä, nyt voin taas todeta. Pettymyksien kautta uuteen nousuun! ;)

Kommentit (6)

SannaF
1/6 | 

Hienoja ja rehellisiä pohdintoja sulla! Vaikka oma tilanteeni ei ole ihan samankaltainen, kovasti sain ajattelemisen aihetta. Kiitos!

Vanessa
2/6 | 

Oon lukenut tässä illan aikana jo useamman juuri tähän ’hylkäämisen pelko’ teemaan liittyvää postausta ja en voi sanoin kuvailla kuinka paljon ne ovat auttaneet. Pilasin edellisen (2vuotta sitten) lupaavan suhteeni alussa omalla huomionhakuisuudella ja sain itseni hulluuden partaalle mm. somastalkkauksella (Oliko storyt katottu, mistä kuvista se oli tykännyt, se oli nähnyt viestin/ollut online muttei vastannut)
En ole käynyt terapiassa kuin kahden kerran verran (heti eron tapahduttua), mutta olen itse yrittänyt tulkita ja nimenomaan ymmärtää omaa käyttäytymistäni. Juuri tämmöiset rehelliset tekstit auttavat paljon, kiitos!
Oma ”taustasyy” on isä joka ei pitänyt lupauksiaan ja lopulta hiljalleen katosi elämästä.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Moikka!

Kiitos kommentistasi.

Niin ihana kuulla että oot saanut vertaistukea kirjoituksistani ja että oot päässyt "alkuun" oman ymmärtämisen myötä. Se on niin tärkeää. Kaikkea hyvää sulle <3

KK
3/6 | 

Tosi lohduttavaa lukea näitä tekstejäsi, kärsin täsmälleen samoista asioista kuin sinä. Aivan kuin tekstit olisivat suoraan elämästäni. 

Olen jo itse lähes menettänyt toivon itseni suhteen ja pelkään, että jossain vaiheessa omalla heikkoudellani pilaan nykyisen suhteeni ja minut taas jätetään. 

Olen koittanut miettiä, että mistä ihmeestä  tämä juontaa juurensa. Edellinen suhde päättyi ikävästi, kumppani petti ja jätti, mutta olin jo ennen sitä kokenut suurta ahdistusta hylkäämisen suhteen. Jostain lapsuudesta se kai kumpuaa. 

Ainoa asiaan liittyvä selvä muisto, mikä tulee lapsuudesta mieleen on se, kun isä komensi meitä lapsia olemaan aina iltaisin hiljaa omassa huoneessa. Kun lapsena jokin asia murehdutti tai oli mielessä yöllä, olisin halunnut huutaa äitiä luokseni. Muistan, kun ääni ei vain lähtenyt kurkustani, vaikka kuinka halusin huutaa häntä paikalle. Pelko siitä, että minua nuhdellaan yöllä metelöimisestä oli liian suuri. Muistan monia iltoja, kun olin surullinen, enkä saanut turvaa äidiltäni. 

Nykyään huomaan, että varsinkin iltaisin on vaikea saada unta ilman toista, vaikka hän olisi vain toisessa huoneessa. Reissuista puhumattakaan. Silloin, kun olin sinkku, nukahdin ongelmitta, koska ei ollut ketään kuka minut hylkäisi. 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Ihana kuulla, että kirjoitukseni tuovat lohtua. Tiedän itsekin, miten paljon auttaa kun saa kuulla, että olemassa on joku muukin, joka kamppailee samoista asioista.

Kuulostaa vahvasti siltä, että nuo lapsuutesi turvattomat kokemukset ovat vaikuttaneet hylkäämisen pelkoon.

Koitan täältä lähettää sinulle kaiken mahdollisen voiman ja tsempin, ettet vaivu epätoivoon, vaan keskityt luomaan itsellesi turvaa, sinusta itsestäsi ja kumppaniltasi. Kerro hänelle, että tarvitset hieman enemmän halauksia ja sanoja siitä että hän tykkää ja ymmärtää sinua ja haluaa että sinulla on turvallista olla hänen kanssaan. Nimittäin jossain vaiheessa alat luottamaan että hän pysyy kanssasi ja silloin teillä molemmilla on helpompaa olla. Nää jutut vaatii lukemattomia toistoja, ja edelleen minunkin parisuhteessa "joudun" muistuttelemaan tuolle ukolleni, että tarvitsen häneltä toisinaan normaalia enemmän "huomiota". Melkeinpä voisi sanoa, että tämä on lähes verrattavissa elämänmittaiseen sairauteen, jonka kanssa on vaan opittava elämään, myös sen kumppanin. Mutta ajan myötä se helpottaa paljon, kunhan saa apuja esim terapiasta. 

Kaikkea hyvää sulle ja kiitos kun laitoit viestiä <3

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

36-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä voimakkaasta hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
Maaliskuu