Terveellä pohjalla oleva, tasavertaisessa parisuhteessa, ovat myös ne kuuluisat nallekarkit jaettuna tasan. Mutta entä kun ei ole? Silloin suhteessa on todennäköisesti ongelmia ja pahoja ristiriitoja, kun suhde ole tasavertainen niin kuin kahden aikuisen välillä pitää olla. Esimerkiksi minun maailmassani, jossa edelleen sisäinen lapseni hallitsee toisinaan liikaa, kuvittelen seuraavaa. 

Olen aina ajatellut, että minulle riittää sellainen parisuhde, jossa saan toteuttaa itseäni, saan kulkea vapaasti, saan tehdä mitä huvittaa ja mennä minne haluan. Kuitenkin, en halua kumppanin tekevän samaa. Tai jos tekisi, pitäisi hänen olla välittömästi minua varten, jos tarvitsen häntä. Eli kun tarvitsen turvaa. Suhteessa, jossa ei toimita näin, tunnen oloni tällöin kuin vangilla vankilassa. En ole vapaa. Silti haluan olla suhteessa, koska tarvitsen turvaa. Mutta suhde kulkee minun säännöilläni, ei meidän yhteisillä. 

Sanoin ääneen tämän terapiassa. Siinä vaiheessa en oikeasti ollut vielä täysin ymmärtänyt, että se mitä puhun, on ihan järjetöntä. Ei parisuhteessa näin voi toimia. Se, mitä olen unelmoinut ihanne parisuhdemallistani, onkin absurdia. Se on suoraan varhaisen vaiheen vanhempi-lapsi suhteesta, jossa vanhemman on oltava lapselleen aina läsnä ja luotava turvaa. 

Minua suorastaan huvittaa, kun sanoin vielä, että tälläinen parisuhde riittää minulle. Haha. Luulin jotenkin tyytyväni vähään, ja se olisi myös unelma sille miehelle, ketä minun kanssa tälläisen suhteen haluaisi jakaa. Mitä ihmettä oikein olen ajatellut ja luullut. Miksi ketään normaali ihminen haluaisi sellaisen elämänkumppanin, joka viilettäisi ties missä toteuttaen päähänpistojaan, ilman että hän huomioisi sitä toista. Mutta sen toisen pitäisi huomioida aina hänet. Nyt ei ihan mene nallekarkit tasan tässä suhteessa, sanoi terapeuttikin.

Tästä erittäin vääristyneestä käyttäytymismallistani ei voi erehtyä, missä vaiheessa turvallinen vanhemman läsnäolo katkesi lapsuudessani ja kuinka merkittävät "vauriot" se on jättänyt jälkeensä. 

En kuitenkaan ole toiminut näin mielivaltaisesti nykyisessä suhteessani, koska meillä on ollut aika alusta asti selvää, että minulla on näitä "eri ongelmia" tasavertaisen parisuhteen rakentamiseen, joita olen terapiassa ratkaissut. Myös mieheni osaa pistää hanttiin minulle, eikä anna minun jyrätä hänen ylitse. Hän kyllä pitää puolensa ja se ehkä onkin yksi isoin tekijä suhteemme onnistumiselle.  

Se miksi tämä tuli juuri nyt selkeästi ilmi, sai alkunsa haaveestani muuttaa pohjoiseen. (Yhteisestä haaveesta!) Ja tämä on kuitenkin iso asia, ihan eri kuin sellainen, että saan yhtäkkiä päähänpiston lähteä vaikkapa pitkälle reissulle. Tunnen kärsimystä kun en voi tehdä sitä nyt heti, toteuttaa itseäni, ennen kuin mieheni on saanut opiskelunsa päätökseen ja muutenkin hyvää pohjaa uudessa työssään. Alkuun pystyin ottamaan ihan maltilla tämän odotuksen, ja tieto siitä, että jonain päivänä sinne muutamme, helpotti ja aloin keskittyä ja nauttimaan nykyhetkestä. Mutta koska kaipuu on vain kasvanut, olen alkanut tuntemaan oloni ahdistuneeksi, kun en saa tehdä mitä haluan. Samalla tunnen häiritsevää ristiriitaa siitä, että minä asun nyt jo unelmieni talossa sekä ympäristössä vieläpä parhaan mahdollisen ihmisen kanssa. Miksi en ikinä ole tyytyväinen? Pauhaan itselleni. 

Mutta niin kuin jokaisen uuden ahaa-elämyksen olen saanut oppia kantapään kautta, uskon että kun tämäkin asia on nyt nostettu pöydälle, alkaa se hitaasti mutta varmasti murtumaan siinä missä muutkin vääristyneet käyttäytymismallini. Ja opin olemaan oikeasti tasavertaisessa parisuhteessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto