Riidoista on tullut minulle jokin juttu, menen lähes pois tolaltaan niistä. Koen että suhteessa on pakko olla jotain vikaa ja tunnen riideltäessä suunnatonta ahdistusta enkä usko siinä hetkessä parempaan tulevaan. Kuvittelen sen olevan ikuinen olotila ja haluan vain lakata elämästä. Tästä syystä ajattelin alkaa kirjoittamaan riidoistamme. Nehän saavat alkunsa poikkeuksetta aina minun "tyhmästä" ja lapsellisesta käytöksestä. Siksi niistä tuntuu olevan vaikea kertoa, tai ainakin olen lykännyt tätä päivä päivältä. En aio analysoida riitoja sen enempää. Tiedän, miksi käyttäydyn niinkuin käyttäydyn enkä (vielä) osaa hallita tunteitani, mitkä syntyvät ennen riitaa aiheuttavista tilanteista. Viime viikolla näitä tapahtui kolme kertaa.

Keskiviikkona, (Luoja, tätä on vaikea "sanoa ääneen") ylireagoin ja sain "kohtauksen" kun mieheni selatessa Facebookia, tuli vastaan hänen entiseen elämäänsä kuuluneen ihmisen keräävän rahaa sairaalle lemmikille, johon hän ilmaisi että pitäisi varmaan antaa hieman siihen keräykseen, kun kyseessä kuitenkin ollut yhteinen lemmikki. En nostanut asiasta heti haloota vaan koitin pinnistellä ja ponnistella että en aiheuta mitään typerää ja noloa. No, enhän minä ole hyvä sellaisessa vaan hän kyllä huomasi minun vetäneeni herneet nenään, joten riitahan siitä lopulta syntyi. Totutusti yritän kieltää kaiken ja siirtää syyt hänen niskoilleen, niinkuin aina. 

Perjantaina kuin puskista, aiheutin riidan keksimällä yht´äkkiä miksei mieheni halua viettää juuri nyt aikaa kanssani kun olen seuraavana päivänä lähdössä yöksi metsäretkeilemään. Vaikka olin itse kuitenkin mielessäni suunnitellut viettäväni iltaa rentoutuen sohvalla lukien viikon lehtiä. No, hän tulee kuitenkin hetkeksi makoilemaan ja jutustelemaan viereeni mutta nouseekin kohta ylös omia juttuja tekemään, ja saan "kohtauksen". Pian jo huutelen viereiseen huoneeseen mikset tahdo olla mun kanssa nyt ja syyllistän häntä. 

No sunnuntaina kun saavun kotiin mahtavalta talvivaellukseltani, olenkin jo pian pettynyt kun kotiinpaluu ei täyttänytkään odotuksiani. Hän oli kyllä tehnyt ruokaa minulle valmiiksi ja söimme yhdessä sekä käytiin läpi kokemuksiani retkeltä mutta ei tarpeeksi. Koin, että hän ei ole kiinnostunut minusta ja minun tekemisistäni kun ei kysele mielestäni riittävästi. Tunsin, että en saanut huomiota ja jäin vaille ylistystä ja kehuja mitä minun olisi mielestäni pitänyt saada urhealta talviseikkailultani. 

 

Niin. Kuinka typerää, lapsellista ja noloa. Sen verran sanon, että terapian avulla kykenen kyllä tunnistamaan mikä erityinen puute lapsuudessani näitä eri tilanteita nyt aiheuttaa. Todella ikäviä ja kohtuuttomia nämä ovat ja tuovat täysin turhaa välienselvittelyä meidän suhteeseen. Jokainen tilanne saa minussa aikaan suurta kärsimystä, vihaa ja inhoa jota koitan nyt jotenkin kääntää hyvään suuntaan. Kenties tämä "ääneen sanominen" on yksi keino kitkeä näitä pois. Ainakin lukiessani tilanteita uudestaan ja uudestaan, huomaan miten oloni helpottuu hetki hetkeltä kun alan ikäänkuin sivullisena ihmisenä (se aikuinen minä) ottamaan tilanteita haltuun. Miten se aikuinen minäni olisi näihin reagoinut?

Kommentit (2)

Milli

Eksyin jotenkin vahongossa blogiisi. En edes ole kovin suuri blogien lukija mutta nyt sattui ja kolahtii kirjoituksesi. Aivan kuin olisin johdatettu lukemaan juuri tätä tekstiä. Kuin olisin omia ajatuksiani lukenut. Mielenkiintoni heräsi. Täytyypä lukea lisää tekstejäsi.

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto