En ole aiemmin tullut pohtineeksi sellaista kuin miltä rakkaus tuntuu tai miltä tuntuu olla rakastunut. Tämä juolahti mieleen viime kerran terapiakäynnillä. Kerroin terapeutille viime kerran edistyksestäni selviytyä itsenäisesti ilman kumppanin tukea "kohtauksesta". Samalla kuitenkin tämä tapahtuma sai minut pelästymään. Aloin miettimään mitä jos muutun "liian itsenäiseksi" kun paranen tästä? Mitä jos muutun kylmäksi? Tai pahin, mitä jos huomaan etten rakastakaan miestäni siinä vaiheessa kun turvallisuuden tunne ei enää riipukaan hänestä? Terapeutin mukaan nämä huolenaiheet ovat osa tätä vaihetta mutta myös tosiasioita. Koska tulen muuttumaan merkittävästi ihmisenä sekä näkemään maailmaa aivan uusin silmin siinä vaiheessa kun käyttäytymismallini korjaantuu. Se on mahdollista, että kun en ole enää riippuvainen toisen tarjoamasta turvallisuuden tunteesta, saatan huomata että olen ollut kumppanini kanssa ainoastaan siitä syystä. Minulle tärkeintä on ollut perusturvan hakeminen toisesta, ei ensisijaisesti rakkautta. En ole tätä aiemmin tiedostanut, mutta nyt kun tarkemmin olen asiaa pohtinut, huomaan että näinhän se on mennyt.

En ole silti liian huolissani. Kyllä minusta tuntuu, että olen mieheni kanssa siksi, että rakastan häntä. Minä eroan siinä mielessä tyypillisestä hylkäämisen pelon stereotypiasta, että minulla ei ole ollut useita suhteita. Johtuen tosin siitä, että minun kumppanit ovat olleet uskomattoman kärsivällisiä. Tämä nykyinen on oikeastaan vasta toinen parisuhteeni. Siinä välissä olin pidemmän aikaan yksinään mutta olin kyllä riippuvainen eksäni turvallisuudesta. Hän kärsi koko sen pari vuotta, sillä kun olimme jo eronneet (minun tahdostani), joutui hän silti toimimaan minun turvahenkilönä. Hänelle minä soitin ja itkin jos minulla oli syystä tai toisesta paha mieli sekä turvaton olo. Jopa kun olin jo alkanut tapailemaan nykyistä kumppania, joutui hän kuuntelemaan pelot ja epävarmuudet jota uusi suhteeni aiheutti. En todellakaan tiedä mitä siinä tapauksessa olisi tapahtunut, jos entiseni olisi välittömästi katkaissut välit eikä olisi antanut minun sysätä vastuuta omaan niskaansa turvallisuuden tunteen tarpeistani. Todennäköisesti olisin ollut hyvin järkyttynyt ja mennyt täysin pois tolaltani sekä mahdollisesti jäänyt suhteeseen vääristä syistä. Olen tietysti äärettömän kiitollinen hänelle että hän oli tukena mutta koin myös suurta syyllisyyttä tilanteesta jota yritinkin kaikin tavoin hyvittää hänelle. Lopulta hän katkaisi välit pysyvästi mikä oli tietysti täysin ymmärrettävää ja parempi molemmille.

Minun diagnooseista huolimatta meillä on nykyisen mieheni kanssa erittäin hyvä parisuhde. Molemmat arvostamme samoja asioita, olemme tietoisia omista tarpeistamme viettää aikaa myös omissa oloissaan, harrastuksissa, kaveriporukoissa tai jopa tehdä reissuja ilman toista. Aluksi nämä asiat olivat minulle vaikeita ja vieläkin toisinaan aiheuttavat minulle "kohtauksia" mutta pitkälle ollaan kuitenkin päästy yhdessä kohti tasavertaista kumppanuutta. Ja erityisesti niinä hetkinä kun toinen ei ole siinä vieressä itsestäänselvyytenä, huomaan erityisen lämpimän tunteen rinnassani kun ajattelen häntä. Hän saa minulla hymyn nousemaan korville ja posket punoittamaan sekä halun viettämään yhteistä elämää. 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto