Olen pohtinut aiemminkin ystävyyssuhteita ja kamppaillut asian kanssa sekä toisinaan jopa kipuillut, että minulla niitä ystäviä ei oikeastaan ole. Tuttuja on vaikka kuinka, mutta ei tosiaan ainuttakaan tosi ystävää. Tänään kuitenkin kolahti ja lujaa, kun keskustelin terapeutin kanssa aiheesta. Mutta kolahdus oli vain ja ainoastaan positiivinen asia, vaikka joudunkin myöntämään, miten itse omalla käytökselläni tosiaan en ystävyyssuhteissa onnistu. Mutta nyt vihdoin voin työstää itseäni tässä(kin) asiassa.

Pidän oivallusta merkittävänä, oikeastaan yhtä suurena juttuna, kuin pari vuotta sitten oivalsin hylkäämisen pelkoni. Vaikka olen jonkinlaisella tasolla tiennyt, että minimaaliset ystävyyssuhteeni johtuvat taustastani, eli lapsuuden traumasta/hylkäämisen pelosta, en kuitenkaan ollut tajunnut, miten valtavasti se on vaikuttanut myös muihin ihmissuhteisiin, eikä vain parisuhteeseen.

 

Olen aiemmin ajatellut, että tulen vain toimeen paremmin miesten kanssa, että siksi lähes kaikki ihmissuhteeni ovat olleet enemmän miespuolisten kanssa. Mutta en koskaan ajatellut, että miksi näin on. Nyt tiedän. Se, miten minä lähden muodostamaan uutta ihmissuhdetta, on ydinasia tässä. Minähän olen hakenut ihmissuhteiltani vain ja ainoastaan omien tarpeideni täyttämistä. Eli hyväksyntää, ihailua, täydellistä huomiota, siis sitä että saan tuntea itseni halutuksi. Eli toisin sanoen, olen hakenut helppoa hyväksyntää. Ja mistäköhän sitä nainen helposti yleensä saa? No miehiltä tietysti. Ja millä tyylillä, no flirtillä. Mutta koska tarkoitusperäni eivät ole romanttiset, vaan puhtaasti ystävystyminen, annan melkoisen väärää viestiä tällä tavalla sille, kehen yritän sitä ystävyyssuhdetta muodostaa. Ja eihän siitä synny kuin todella iso väärinkäsitys. Ja jälleen uusi tuttavuus lähtee menemään, ja minä jään ihmettelemään, miksi se ei halunnutkaan olla kaverini. Eihän kukaan halua olla suhteessa, jossa toinen vain ottaa, eikä anna mitään. Myös ystävyyssuhteiden pitää olla täysin tasavertainen suhde.

Terapeutti kysyi, mistä tämmöinen mahtaa johtua. Vastasin, että oletettavasti hylkäämisen pelosta. Minä ajattelen, ettei kukaan halua olla ystäväni, koska pidän itseäni jotenkin huonona, tyhmänä, tylsänä, rumana, outona, lyhyenä, vääränlaisena jne. Jo lapsena muistan "ostaneeni" kavereita, esim. antamalla lempitarrani, kun joku ovela keksi pyytää. Tai lempibändini cd levyt. En koskaan uskonut, että joku haluaisi olla minun kanssa, jos olisin vain minä, oma itseni. 

Sama pätee nykymaailmassa pitkälti myös somessa. En uskalla jakaa someen mitään "tavallista" itsestäni. En kuvaa, en tekstiä. Niissä pitää aina olla jokin "juttu". Joskus kipuilen ihan hirveästi, kun haluaisin vain sanoa jotain ihan tavallista. Eikä aina vain keksiä jotain mielettömän hienoa, mikä varmasti kerää huomiota ja tykkäyksiä. Joskus jos "rohkenen" laittamaan jotain muuta, olen ihan tuskissani, koska pelkään tyrmäystä. Yritän liikaa, sen sijaan, että olisin vain minä.

Itken kun kirjoitan tätä. Mutta se on helpotuksesta, kun pikku hiljaa vapaudun kahleista, joita itse itsessäni pidän lukittuina. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto