Sanoi terapeuttini minulle, kun jälleen kerroin viime aikaisista lapsellisuuskohtauksistani. Minä voin tähän lisätä että "luojan kiitos mulla on terapeutti joka saa minut nauramaan ja ennenkaikkea avautumaan toisinaan hyvinkin kiusallisista tilanteista". Vaikka itse kohtauksen aikana nauru on aina kaukana, tekee hyvä heittää välillä jälkeenpäin vähän huumoria. No, terapeutti viittasi tuolla lauseella siihen, että miten mahtavaa (ja tärkeää!) on se, kuinka mieheni suhtautuu näihin minun tilanteisiin. Hän ei anna myöden, ei anna minun ripustautua itseensä eikä varsinkaan lähde mukaan minun oikkuihin. Kyllähän se minuun siinä itse tilanteessa satuttaa tosi pahasti kun sisäinen lapseni itkee tuskasta kun se ei saa lohdutusta häneltä. Mutta kun se turva pitäisi tulla minulta itseltään mutta se on vielä vähän vaiheessa. 

Keskusteltiin terapiassa kuinka kaukana nämä kaksi puoltani ovat toisistaan, että niitä olisi hyvä saada lähemmäksi. Minussa on ikäänkuin kaksi eri ihmistä. Ja tiedostan sen varsin hyvin. Nyt esimerkiksi olen iloinen ja onnellinen järkevä aikuinen, mutta kun saan kohtauksen, taannun uhmaikäiseksi lapseksi jota en pysty sitten millään hallitsemaan. Se on ihan uskomattoman vaikeaa, vaikka miten yrittää uskotella että nyt lupaan käyttäytyä aikuismaisesti ja järkevästi, niin ei. Se tulee, jos se tulee. Onneksi järkevä minäni voi aina kannustaa ja luoda uskoa parempaan jahka saan nostettua itseni ylös sieltä maan matosen tasolta minne vajoan joka kerta kohtauksen jälkeen. Sekä rakas mieheni joka jaksaa aina ja aina vain <3 Ja se ei ole helppoa. Voitte vain kuvitella miten kipeää se tekee katsoa kuinka rankkaa tämä on myös hänelle. Hmm.., mistä tulikin mieleen että kuinka mielenkiintoista se olisikin saada hänen näkökulmansa tästä "taakasta" mitä me molemmat joudumme kantamaan. Mutta en tiedä, hän ei ole niin avoin kuin minä kertomaan ja toisaalta en tiedä kestäisinkö minä edes lukea kaikkea. Niin ja yksi terapeutin ehdottama keino muistuttamaan sitä oikean minän olemassaoloa kohtauksen aikana on kokeilla seuraavaksi pysähtyä katsomaan valokuvia hyvistä yhteisistä hetkistä mieheni kanssa, jos suinkin pystyn ohjamaan itseni vaan niiden luokse..

Pienin askelin matka jatkuu, eilen jo sain todettua kesken tilanteen miehelleni, että minä en ole nyt se järkevä minä vaan se kaksivuotias uhmainen pikkulapsi. Siksi en osaa nyt tehdä muuta kuin kiukutella tosi lapsellisesti. Mutta nämä auttavat! Kun näitä toistaa satoja kertoja, jossain vaiheessa sitä huomaa miten ne asiat eivät enää vaikuta samalla tavoin, mitä ennen. Mutta tässä vaiheessa kun vielä saan hylkäämisen pelon reaktion siitä, kun esimerkiksi lähetän miehelleni Whats App viestin, eikä hän muistanut vastata takaisin myöhemmin (kun ajoi autoa silloin) vaikka oli käynyt uudestaan sovelluksessa kotiin päästyään. Ja huom, kohtaus ei tullut siitä ettei hän ollut vastannut minulle heti vaan nimenomaan siitä, kun mieleeni tuli heti mustasukkaisuuskuvitelmat että hänellä on nyt jotain meneillään ilmiselvästi kun kerran ei ole vastannut minulle, vaan nyt tämä johtaa siihen että hän hylkää minut.  

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto