Hylätyksi tulemisen pelko aiheuttaa sen, että oma elämä tuntuu yhdeltä isolta solmuun menneeltä lankavyyhdiltä. Ja sen selvittämiseen ja solmujen avaamiseen menee aikaa ja se vaatii paljon kärsivällisyyttä ja lempeyttä itseään kohtaan. Mutta se tulee olemaan sen arvoista. Esteitä ja takapakkeja matkan varrella tulee eteen paljon mutta ne on vain ylitettävä ja suorastaan pakotettava jatkamaan eteenpäin. Ne tunteet mitä tulee kun alat muuttamaan itsestäsi vanhoja käytösmalleja, joihin olet tottunut ja pitänyt normaaleina, tuntuvat tuskallisen epämiellyttäviltä, ja niitä tunteita haluaa vain paeta. Mutta se pakomatka ei johda minnekään. Löydät itsesi aina uudestaan ja uudestaan niistä samoista vaikeista ja ahdistavista tilanteista, vaikka kuinka yrität vakuutella itsellesi ja kumppanillesi muuta. 

Näitä oman elämän solmuja on hyvin vaikeaa avata, ei oikein edes tiedä mistä aloittaa kun tämä tuntuu niin sekavalta. Yksinään se on mahdoton tehtävä joten ensisijainen apu on terapia. Olen aloittanut pari kuukautta sitten vihdoin ja viimein psykoterapian, johon tällä kertaa aion sitoutua siihen asti, kunnes olen päässyt irti tästä tunnelukosta. Olen aiemminkin elämän kriiseissä aloittanut terapian mutta ne ovat aina loppuneet lyhyeen koska heti kun "elämä tuntuu taas hyvältä", koen helposti että enhän minä mitään terapiaa tai apua tarvitse. Mutta aiemmin en myöskään tiennyt, että siihen on oikeasti syy, miksi käyttäydyn näin ja miksi tunnen sen mitä tunnen.

Viime talvella kävin erittäin pätevän psykologin vastaanotolla terapia-arviointi käynneillä. Hän huomasi jo heti ensimmäisellä istunnolla mikä aiheuttaa minulle tämän kaiken. Ja se oli lapsuudessa saatu trauma. Trauma siitä kun äiti lähti pois kun olin hyvin pieni, vain kaksi vuotias. Enhän minä edes muista sitä! Miten siitä voi saada trauman? Mutta näin se vaan menee. Hylkäämisen tunnelukko syntyy usein juuri varhaisessa lapsuudessa kun syystä taikka toisesta katkeaa lapselle hyvin tärkeä kiintymyssuhde, yleensä äitiin tai isään. Tieto tästä aiheutti minulle myös valtavan tunnemyrskyn. Olin samaan aikaan helpottunut, katkeroitunut ja vihainen. Helpottunut siitä, että vihdoin tiesin mikä minua vaivaa mutta vihainen ja katkera siitä, että olen koko elämäni kärsinyt asiasta, joka ei ole edes minun syytä. Mutta viha ja katkeruus eivät johda mihinkään. Ja siksi kaikkein tärkeintä on hyväksyä tilanne. Hyväksyä itsesi. Ja kun sen olin tehnyt, vaikka aikaa se tietysti vei, voin kertoa, se jo auttoi uskomattoman paljon. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

34-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä sekä kirjoituksia erilaisista terveellisistä valinnoista.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com