Tärisen, vapisen, itken. En saa nukuttua, ahdistus valtaa kehoni, sumu peittää mieleni. Kipu vangitsee, en löydä tietä vapauteen. Minun on päästävä pois täältä, tästä. En vain kestä. 

Tässä joitain tunteita, jotka valtasivat minut pari päivää sitten. Vaikka kuinka olen kehittynyt ja kasvanut viimeisen vuoden aikana terapian avulla sekä muun itsetutkiskelun, en tule todennäköisesti koskaan täysin saamaan itsestäni pois hylkäämisen pelkoa. Se on niin syvällä minussa. Varmasti se hälvenee joitain asteita sitä mukaan kun minä vahvistun sekä löydän keinoja joilla luoda turvallisuuden tunnetta itselleni tilanteissa, joissa olen pelkoni kanssa yksin. Mutta sataprosenttiseen "parantumiseen" en usko. Se minun on vain hyväksyttävä ja opittava elämään sen kanssa. Vaikka kuinka vastentahtoiselta ajatukselta se tuntuukin.

 

Vihaan itseäni. Miksi en voi olla normaali. Miksi en voi olla täydellinen kumppani. Miksi en luota mieheeni. Miksi kuvittelen vain kaikkea pahaa tapahtuvan. Miksi luulen että hän pettää. Miksi taas teen näin. Miksi en osaa antaa toisen viettää aikaa muidenkin kanssa kuin vain minun. Miksi olen näin tyhmä.

Olemme olleet yhdessä lomareissulla ja kiertäneet ympäri Suomea, Lappia myöden. Kävimme pitkällä vaelluksella, olemme nukkuneet teltassa, mökissä, majataloissa. Meillä on ollut uskomattoman ihana loma. Ollaan toteutettu unelmia ja haaveiltu lisää. Halailtu ja suukoteltu. Tiesin, että lomamme päättyy eri paikkoihin. Mieheni jää kavereidensa kanssa muutamaksi päiväksi suofutiksen MM-kisoihin ja minä jatkan matkaa itsekseen Kolille. Alkuun ajattelinkin, kuinka mukava saada viettää myös omaa aikaa ja tulla kotiin hyvissä ajoin. Mutta huomasin viimeisen päivän lähestyessä miten kehoni ja mieleni alkoi reagoida alitajuntaisesti tulevaan. Pelkotilat alkoivat hallita minua. Ensin aloin tuntemaan omituista surua, vaikka kaikki on hyvin. Sitten aloin ahdistumaan surusta. Varmistelin mieheltäni, että tykkääkö hän minusta vielä ja tulethan vielä sitten kotiin reissulta. Hän sanoi, tottakai ja antoi pitkän halauksen. Sisälläni silti tunsin murtuvani. 

Yritin pitää mieleni ehjänä ja saada muuta ajateltavaa. Nautin olostani. Olin varannut itselleni Kolin maisemissa ratsastusta ja illaksi saunajoogaa. Mutta kun juuri ennen nukkumaan menoa vilkaisin vielä somea, ja näin kuvan missä porukka piti hauskaa mökkiterassilla ja kuvassa oli myös naispuolinen henkilö, oli se mulle liikaa. Koitin silti tsempata ja puhua itselleni järkeä.            Se ei tarkoita mitään. Olenhan minäkin tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa, minulla on työkavereinakin pelkästään miehiä, minä jopa reissaan yksinään pitkin maailmaa. Se ei tarkoita mitään, toistan itselleni. Yritin jatkaa unia teltassani. Kaksi tuntia oli kulunut, enkä ollut saanut unta. Minulla oli hirveä olo. Jouduin paniikkiin. 

Lopulta soitin miehelleni. Ensin kiertelin ja kaartelin ennen kuin uskalsin sanoa mikä minulla oikeasti on. Mutta hän ymmärsi. Hän oli lempeä ja kuunteli. Hän kertoi, että tässä ollaan vaan vähän poikien kanssa viettämässä hauskaa iltaa ja on kiva välillä tuulettua. Hän myös sanoi että sunnuntaina hän tulee kotiin ja että hän tykkää minusta. Että kaikki on hyvin. Viimein alan rauhoittumaan ja uskomaan että kaikki todella on hyvin. Ne ovat vaan minun pelko tunteeni, mitkä yrittävät hallita. Saan lopulta nukuttua ja aamulla herätessäni voin jo paljon paremmin. Kiipeän katsomaan Kolin huipulta maisemia ja tunnen itseni jälleen olevan elossa ja vapautunut "hirviön" kahleista. 

 

Jälkeenpäin kävin tilannetta läpi ja pohdin tapahtumaa. Huomasin, kuinka ahdistuneeksi oloni muuttuu kun ympärilläni tunnen pelkkää turvattomuutta. Huomasin, kuinka todellista se on minulle vaikka kyse on pelkästään tunteiden hallitsemattomuudesta. Mietin myös siltä kantilta, kuinka väärin on antaa toisen ihmisen vaikuttaa minuun näin syvältä ja vielä niin nurinkurisesti kun oikeasti tämä toinen kuitenkin antaa pelkkää hyvää elämääni. En aina vain osaa nähdä totuutta. Ymmärsin jälleen kuinka tärkeää avoimesti puhuminen on. Kuinka paljon pahemmalta minusta olisi tuntunut, jos en olisi voinut/uskaltanut/tiennyt soittaa miehelleni. Ei mikään ihme että seurustelun alkuaikoina, kun en vielä ollut tiedostanut tätä, jouduin työkyvyttömäksi. Olin niin ahdistunut kun se kaikki oli kertynyt sisälleni. Nyt suurin helpotus tulee kun voin puhua näistä asioista miehelleni, terapeutille ja myös teille.  Pieniä ikäviä sävähdyksiä vielä vähän väliä mieleeni iskee viikonlopun aikana mutta en voi vaatia toista koko aikaa huomioimaan minua. Minun on vain opittava kestämään ja vahvistumaan lisää. Loppujen lopuksi, me jokainen olemme vastuussa vain itsestämme. 

Kommentit (7)

Aurinko

Osaat hyvin kuvata mustasukkaisen ihmisen sielunmaisemaa. Itselleni on vaikea ymmärtää aiheetonta mustasukkaisuutta - niin yleistä kuin se onkin. Olet onnekas kun sinulla on rakas joka ymmärtää sinua, voin kertoa, ettei se ole helppoa. Voimia ja tsemppiä sinulle, olet rohkea kun uskallat puhua asiasta.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos hyvästä kommentistasi. Oli mielenkiintoista saada vastakkaista näkökulmaa myös, pistää ajattelemaan. Ja kiitos tsempeistä <3 

Vierailija

Hei

Olen kommentoinut ihanaa blogiasi aiemminkin.

Mietin tuota, että yrität puhua itsellesi "järkeä". Se on sinänsä varmaan ihan järkevää, varsinkin paniikin tullessa, mutta oletko kokeillut vain itsesi hyväksymistä?

Eli sitä, että et haukkuisi itseäsi että et miksi  et ole täydellinen kumppani, normaali, vihaat itseäsi jne. (Toki ymmärrän turhautumisen kun haluaisit olla luottavampi etc.).

- Miltä tuntuisi kokeilla antaa myötätuntoa itseäsi kohtaan, sen sijaan että soimaat?

Esim. niin, että sanot itsellesi, ja paijaat vaikka samalla kättäsi, voi minua kun tuntuu pahalta. Minä saan pelätä. Minä saan olla mustasukkainen. Tältä tuntuu olla mustasukkainen. Minä saan pelätä sitä, että mieheni on naisporukassa. En haluaisi pelätä sitä, mutta pelkään, joten annan pelon olla. Se on ok. Ahaa, minä tunnen näin. Rakastan itseäni ja kaikki tunteeni ovat ok. Niitä ei tarvitse järkeillä. Minä saan olla tällainen.

Puhu itsellesi, kuin puhuisit pienelle lapselle tai itsellesi lapsena. Et takuulla haukkuisi vaan antaisit itsesi olla juuri niin pelokas tai mitä tahansa oletkin. Saat olla! Pelossa ei ole mitään väärää, vaikka mieluiten olisitkin jotain muuta. Mutta kun et ole. Olet hyvä juuri noin.

"Mietin myös siltä kantilta, kuinka väärin on antaa toisen ihmisen vaikuttaa minuun näin syvältä ja vielä niin nurinkurisesti kun oikeasti tämä toinen kuitenkin antaa pelkkää hyvää elämää"

- Se ei ole väärin. Mikään ei ole väärin, mikä on. Nyt vain on niin, että toinen ihminen vaikuttaa suhun. Piste. Et ehkä haluaisi niin olevan, mutta koska niin on, niin anna itsesi olla sellainen. Et ole sitä tietoisesti valinnut.

Asia vaikuttaa suhun jo "negatiivisesti", älä siis enää pahenna asiaa, haukkumalla itseäsi siitä vielä lisäksi. Kokeile sen sijaan vaikka sanoa: "Voi minua, kun mies vaikuttaa minuun näin. Tältä se tuntuu. Hyväksyn sen, että juuri nyt toinen ihminen vaikuttaa minuun. En yritä muuttaa asiaa, vaan annan sen olla"

Rakkaudella,

m

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista!

Juuri tätä samaa myös terapeuttini sanoi kun kerroin tästä episodista hälle. Se olisi just se mitä mun pitäisi siinä tilanteessa tehdä koska nyt vain jumitan siellä pahassa olossa ja voi miten paljon soimaan itseäni myös siitä. Se on varsinainen pahan kierre. 

Se on vain uskomattoman vaikeaa siinä tilanteessa. Nyt pystyn "normaali tilassa" helposti ajattelemaan että hyvä on, näin minä teen sitten. Olen kuin jossain pimeässä tunnelissa valtavassa tunnemyrskyssä mistä en löydä ulospääsyä enkä pysty hallitsemaan itseäni ja tunteitani. Mutta uskon kyllä että siinäkin tulen jossain vaiheessa onnistumaan, se ei ehkä tapahdu vielä seuraavalla kerralla eikä sitä, mutta jonain päivänä. Pitää alkaa petraamaan ja opettelemaan antamaan myötätuntoa itselleen. Koska osaanhan antaa sitä muille niin miksi en itselleni. 

Kiitos sulle valtavasti<3

Vierailija

Hei,
Se voi olla vaikeaa (ainakin jos uskot sen olevan vaikeaa;)) , mutta enemmänkin mun mielestä on kyse muistamisesta.
Muistaa olla myötätuntoinen, muistaa olla läsnä, muistaa hengittää. Muistaa aina vain uudelleen. Siitä on kyse myös meditoinnissa, muistamisesta. Yhä uudelleen muistaa tulle hereille omista ajatuksistaan. Kerta toisensa jälkeen.

Kyse on myös sanojen käytöstä.
Yritänkö tehdä jotain vai päätänkö tehdä jotain, päätänkö onnistua.

Jos soimaat itseäsi ( ja hei, sellaista ihmistä ei ole joka sitä ei tekisi!!), niin älä enää siitä soimaa itseäsi että soimaat itseäsi! 😁
Ole siinäkin myötätuntoinen itsellesi. Anna KAIKKI itsellesi anteeksi.
Ei tarvitse koko ajan olla "parempi" sinä, ei tulla myötätuntoisemmaksi, ei tulla miksikään.
Olet jo. Perillä ja täydellinen.

m

Ps, kuulostaa että olet löytänyt tosi hyvän terapeutin.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei, minä kokeilin tuossa viikolla (ensin tosin en meinannut muistaa..) kun yhtenä päivänä jostain syystä ahdistus valtasi mieltäni ja tunsin itseni vaan surkeaksi kun en saa mitään mukamas tehtyä taaskaan.., niin illalla muistin lopulta sanoa itselleni "tänään on vain hieman alakuloisempi päivä ja se on ihan okei, välillä vain on näitä päiviä. Olet silti reipas ja hyvä ihminen, tykkään susta silti". Ja se auttoi! Kun hyväksyin sen, ahdistus hävisi eikä olo ollut surkea enää. Pääsin hyvillä mielin nukkumaan ja seuraava päivä olikin ihan erilainen. 

Ja tää oli tosi hyvä koska oloni oli jo kehkeytynyt iltaan mennessä niin huonoksi että pohdin pitäisikö ottaa jo ahdistuslääke helpottamaan nukkumaan menoa, mutta eipä tarvinnut :)

Kiitos sulle taas <3

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto