Muistatteko Muumilaakson Ninnin? Sen näkymättömän lapsen. Se pieni tyttö, joka oli hiljalleen hiipunut näkymättömäksi koska ei ollut saanut rakkautta ja hellyyttä vaan tunsi itsensä arvottomaksi ja oli hyvin arka. Tämä kuvastaa hyvin tilannetta jos on jäänyt jotain vaille lapsuudessa. Ja se sama toistuu yhä uudestaan myös aikuisena jos sitä tyhjiötä ei ole täytetty.  

Huomaan, että en pidä itseäni tärkeänä muille. Tai oikeastaan voisin sanoa, että luulen että en voi olla tärkeä muille eikä kukaan siksi halua tai ole edes kiinnostunut elämästäni. Siksi ehkä rakastan kun joku uusi tuttavuus kyselee minulta minun elämästäni. Siksi varmasti myös itse kyselen paljon toisilta, jotta he tietävät että välitän heistä ja olen kiinnostunut kuulemaan lisää. Mutta ennen kuin saan mitään signaaleja mahdollisesta kiinnostuksen osoituksesta, en edes uskalla tuoda itseäni juurikaan esille. Varsinkin jos kyseessä on isompi ryhmä. Muutaman ihmisen ympäröimänä on helpompaa ja uskallan tuoda ajatuksiani esiin. 

Koska minulla on nyt parhaillaan "kasvukausi" meneillään ja opettelen lukemaan ja ymmärtämään itseäni sekä samalla myös kasvattamaan itseäni, pohdin usein eri tilanteissa käyttäytymistäni sekä miten voisin sitä kehittää ja täyttää niitä vaille jääneitä aukkoja. Ja yksi niistä on tosiaan ystävät ja ihmiset ylipäätään elämässäni.

Kaipaan ihmisiä elämääni mutta samalla koen sen hyvin raskaaksi. En ehkä osaa selittää sitä tunnetta hyvin mutta se on ihan kuin jokin lukko tai rajoite päässäni mikä estää tuomasta itseäni hirveästi esiin. Ja eihän kukaan edes oikein uskalla tutustua sellaiseen ihmiseen. En nyt ihan tuppisuuna ja toimettomana ole, minulla on kyllä rohkeutta avata suuni mutta oloni ei tunnu vapautuneelta. Ihan kuin en haluaisi vapautua. Ja tämä on suojamekanismi. Se iskee vaihteensa päälle, koska enhän halua tulla torjutuksi. Mutta se on ihan tyhmää. Minä haluan nauraa, leikkiä, riekkua, hölöttää, laulaa. Kertoa omat ajatukseni pelkäämättä että kaikki ovat ihan tympääntyneitä kuuntelemaan minua. Olla vapautuneesti sitä mitä minä olen ja olla ylpeä siitä. Rakkauden sammioni on vielä hyvin vajaa, mutta toiveikkuus ei. 

Ajatukset tähän tekstiin syntyi kun vietin viikonloppua tuiki tuntemattomien mutta ihanien erähenkisten naisten seurassa luonnon helmassa eräkämpillä. En itse ollut ihan sitä mitä toivoin ja välillä olotilani kulki hyvinkin epämukavuusalueella tilanteissa joissa koin, että minun pitää olla enemmän sitä ja tätä. Mutta siitä huolimatta ryhmästä löytyi pari tyttöä jonka kanssa tuntui olla luontevammin ja joiden kanssa vaihdettiin numeroita sekä sovittiin uudet luontotreffit vielä täksi kevääksi. Uskalsin siis antaa ja sain enemmän kuin toivoinkaan!

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto