Siltä musta tuntui eilen, sen jälkeen kun olin romahtanut henkisesti yli 20 hengen illallispöydässä. Että koko mun elämäni ajan, olen esittänyt jotain muuta, mitä olen. Purskahdin itkemään tuntemattomien ihmisten edessä iltana, jonka teemana oli Hyvä fiilis. En voinut sille mitään, en vain pystynyt esittämään, että mulla olisi kaikki hyvin. Koska ei ollut. Eilen itselläni oli pitkästä aikaa tilanne, jossa tunsin pelkästään ääretöntä turvattomuutta. Olin täysin suojaton. Kehoni täyttyi pakokauhulla ja paniikilla. En tuntenut tai löytänyt itsestäni mitään, mistä olisin saanut turvaa. Sitä ei vain ollut, eikä sitä ehkä tule koskaan olemaankaan sillä tarvittavalla tasolla, millä pystyisin suojautumaan hetkinä, kun trauman aiheuttamat tunnemuistot heräävät. Sen osan kehossani olisi pitänyt jo varhain lapsuudessani täyttyä.

Ainut mitä tarvitsin sillä hetkellä ja kovasti, oli suunnaton tarve päästä mieheni luokse. Ja olisin varmasti lähtenytkin myöhään illalla ajamaan kotia kohti, ellei eräs (tuntematon) henkilö olisi auttanut. Koska ainoat ajatukseni mitä päässäni pyörivät, heiluivat katkeruuden, pelon ja surun vallassa, kuvitellen olevani maailman ainut ihminen, jolla olisi kaikki asiat aina pielessä, eikä hyvää tule ikinä näkymään missään. Ja niin (mielestäni tämä täydellinen ihminen) kertoi miten paljon ahdistusta esiintyy hänen omassa lähipiirissään ja kuinka romahtanut hän on myös joskus ollut sekä tuntenut samoja noloja fiiliksiä mitä minä nyt. Se sai minut poistumaan itsesyytöksen vallasta, ja tilani rauhoittumaan. Ei se ahdistusta ja pelkoa vienyt, mutta auttoi muistamaan, ettei kukaan meistä ole täydellinen ja jokaisella meistä on peikkomme ja haavamme. Ne vain pidetään piilossa, usein myös jopa itseltään. Esitetään olevamme vahvempia, mitä todellisuudessa olemme. Mutta aina ei tarvitse. Joskus sitä voi vain romahtaa, vaikkapa hotellin illallisella. 

Sain myös lopulta mieheni puhelimella kiinni, joka kertoi miten minua oltiin kaivattu. Itkin ilosta, ja epäuskosta. Minua ikävöitiin, vaikka juuri hetki sitten olin tuntenut olevani maailman huonoin ihminen, jota ei kukaan kaipaa ja jolla ei ole mitään arvoa. Oikeasti minä voisin olla maailman onnellisin, koska nyt ympärilläni on avuliaita ja myötätuntoisia ihmisiä kun heitä tarvitsen. 

Joskus niin vaikeaa, olla kuin odotetaan. Piilossa itseltään, satuttaa silloin vain sieluaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ihana kirjoitus ja myötätuntoa sinulle! Itsekin sain ahdistuskohtauksen, kun tapasin eilen ystäviäni. Heiltä sen sain ehkä juuri ja juuri piilotettua (vaikka pitäisi varmaan oppia avautumaan kuten sinä hienosti teit), mutta varmaan sen takia oma olo onkin ollut siitä lähtien hankala.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista <3

Avautuminen edes jollekin, pahan olon jyllätessä, on yleensä paras lääke. Joskus olen kyllä huomannut sen jopa pahentavan, jos kuuntelija ei reagoikaan sillä halutulla tavalla mitä toivoisi. Mutta hänkään ei silloin vain osaa, tai menee hämilleen. Mutta siitäkään ei saisi kuvitella, hänen tahtovan pahaa. Meidän pitäisi oppia hyväksymään ahdistus (ja kaikki muutkin erilaiset "negatiiviset" tunnetilat), niin ne eivät tuntuisi tällöin niin epämukavilta. Tiedän, sekin on vaikeaa.. 

Kaikkea hyvää sulle :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto