Olen nyt hiljalleen siirtynyt terapiassa käsittelemään suhdetta äitiini. Ehdotin itse sitä terapeutille nyt kun tuntuu olevan riittävästi voimia siihen. Tähän on edesauttanut vahvistumiseni hallitsemaan "kohtauksia", mikä on auttanut niin paljon parisuhteessa sekä elämänlaadussani. Enää ei tarvitse koko aikaa ylireagoida pieniinkin asioihin minkä ansiosta pystyn nyt siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Mutta tapaus "äiti", on vasta niin alkutekijöissä että minun on tässä vaiheessa hyvin vaikeaa uskoa selvittäväni koko asiaa. Tämä aihe on minulle niin kipeä, että aina kun otamme puheeksi äitini, kurkkuani puristaa, ääni värisee ja kyynel vierähtää poskelle. Enkä oikein edes tiedä miksi. Luultavasti se on jokin alitajuntainen reaktio siitä traumasta minkä olen saanut lapsena hänen lähtiessä pois.

Tuntuu etten edes tiedä mistä pitäisi aloittaa, mitä odottaa, mitä pitäisi tehdä ja samalla se herättää ärtymystä ja vihaa selvittää vyyhtiä jota en ole edes aiheuttanut. Heitin puolitosissani terapeutille että mun ja äidin pitäisi varmaan yhdessä mennä terapiaan. Mutta sisälläni asuva hylätty lapsi ei kykenisi ehdottamaan edes tätä äidille vaan se odottaa äidin tekevän aloitteen tilanteen korjaamiseen mitä se ei tosin ikinä tule saamaan. Äitini ei ota vakavasti terapiaani, eikä sitä että hänen pois lähdöllään on ollut vakavia seurauksia minun kehitykselleni, josta kärsin vieläkin ja jota korjaan nyt 34-vuotiaana. Olen niin monesti yrittänyt kertoa hänelle mikä minua "vaivaa" mutta hän ei osaa tai uskalla ottaa sitä vastaan. Tiedän kyllä, että siinä syy saattaa olla hänen omat keinot käsitellä menneisyyden asioita vain poistamalla ne mielestä eli hän ei tee sitä tahallaan. Mutta kun minä tarvitsisin myös hänen tulevan tässä vastaan ihan omatahtoisesti.  

Helpompaa olisi jos hän ei olisi enää elämässäni vaikka en sitä tietenkään toivo. On vaan niin raskasta olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä jotka aiheuttavat pahaa oloa. Ja jos kyseessä ei olisi äitini tai muu lähisukulaiseni, olisin jo kauan sitten poistanut sellaiset henkilöt elämästäni. Mutta nyt en voi, enkä halua. Siksi käyn terapiassa ja toivon että pääsisin sellaiselle tasolle äitini kanssa, jossa voin hyvin sekä hänen kanssaan että itseni. Mutta kuvitelmaa siitä, mitä odotan ja luulen äiti-tytär suhteen olevan, en tule todennäköisesti koskaan saamaan. Ja se minun täytyy vain koittaa hyväksyä.

Kommentit (4)

Vierailija

Kyllä minä olen 36 vuotiaana lopettanut totaalisesti suhteeni ihmiseen, joka minut aikoinaan synnytti. Hän ei edes ansaitse sanaa äiti. Tein tämän vain ja ainoastaan puhtaasti itsekkäästi, omaa itseäni ja niin henkistä kuin fyysistä terveyttäni varten. Samalla meni myös useampi muukin sukulaissuhde, mutta sekin oli täysin tietoinen valinta, toki hyvin ikävä sellainen. Mielestäni minulla on tällaiseen valintaan täysi oikeus, vaikka kohteena olikin "äiti". Ei äitiys sellaisenaan velvoita lapsia mihinkään tekoihin. Äitiyteen kun tarvitaan rutkasti paljon muutakin kuin pelkkä biologinen suhde. Nyt saan elää rauhassa elämääni ja onnellisesti ilman jatkuvaa draamaa ja koota itseäni entistä eheämmäksi rakkaitteni ympäröimänä. Olen päässyt yli katkeruudesta ja vihasta, sillä en vain tunne tätä ihmistä kohtaan yhtään minkäänlaisia tunteita. Päinvastoin olen hänelle jopa kiitollinen, sillä tiedän tasan tarkkaan, minkälainen äiti en halua omalle lapsilleni olla. Kuka muu ajattelee SINUN parastasi ellet SINÄ itse?

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista. Huh, rohkea teko ja varmasti ollut vaikea mutta olet aivan oikeassa siinä mitä sanoit. Kiitos kun kerroit <3 

Vierailija

Miltä tuntuisi lopettaa odottaminen äidin muuttumisesta? Odottaminen pitää sut piinassa ja kiinni äidissäsi. Entäpä sen sijaan surutyö siitä, että kaipaa jotain mitä ei saanut?

Kiitos ihanasta blogistasi.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos itsellesi kommentista.

Niin, hyvä kysymys, vaikea vastata.. Näinhän se pitäisi varmaan tehdäkin, jos muutosta tilanteeseen haluaa. Mun on ehkä vain vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä se asia kun samalla silti kaipaan vielä niin kovasti sellaista äitisuhdetta jota ei koskaan ole ollut. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat ja kiitos kun annoit ajattelemisen aihetta <3

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto