Kun hylkäämisen pelko on syystä taikka toisesta aktivoitunut, on elämä tällöin todellakin jatkuvan pelon vallassa. Eikä pelon tarvitse olla edes kovin massiivista, vaan myös pienenä peikkona taustalla. Pienuudesta huolimatta, vaikuttaa pelko silti jokapäiväiseen elämään, sillä pelko saattaa kulkea mukana päiviä, viikkoja, kuukausia... Elämä pelon kanssa on hyvin kuormittavaa ja raskasta. Ja mitä pidempään pelon kanssa elää, sen kärsivämmäksi ihminen muuttuu. Tai ainakin minä muutuin.

Nykyhetkenä voin huokaista helpotuksesta, sillä massiivisia pelkoja ei minulla ole juurikaan enää ollut. Toisinaan ajaudun muistelemaan aikaa, kun vasta aloiteltiin seurustelemaan mieheni kanssa. Minulle nousee välittömästi kylmät väristykset iholle ja alkaa lähes pyörryttää. Se oli niin hirveää aikaa, vaikka oikeasti pitäisi olla onnellisena rakkauden huumassa. Mutta pelko vei voiton ja ahdistuksen voimakkuus oli järjetön. Olin tulla hulluksi. Ja melkein tulinkin, mutta onneksi aloin saada apua.

Nykyisin voi mennä kuukausia, etten saa mistään triggeriä, mikä laukaisisi pelon. Tiedän kyllä silti, jos vaikka aloittaisin uuden seurustelusuhteen, nousisi samanlaiset pelot siinäkin. Ei se ole mihinkään lopullisesti hävinnyt. Nyt vain tiedän mistä on kyse, ja voin helpottaa sillä tiedolla oloani. Hylkäämisen pelkoa voisi verrata elinikäiseen sairauteen, joka on vain hyväksyttävä ja jonka kanssa on opittava elämään. Myös sen kumppanin. Pelkoa pystyy lieventämään eri keinoin, ja omasta mielestäni paras keino on ollut ehdottomasti terapiassa käynti.

 

Viime keväänä mieheni sai ystävältään kutsun häihin. Minua tämä pariskunta ei kutsunut, syystä että kun eivät olleet minua koskaan tavanneet. Olin tietysti todella järkyttynyt, ja peloissani. Aloin heti nähdä mielikuvia häistä, joissa kaikilla olisi niin hauskaa, ettei edes mieheni enää muistaisi tämän jälkeen minua. Jouduin kuitenkin kohtaamaan tämän pariskunnan kaksi viikkoa ennen häitä, kun vietimme isolla porukalla juhannusta yhdessä. Saattoi olla, että heilläkin oli kiusallinen tilanne, mutta minuun tämä hylkäämisen kokemus ihmisiltä, joita en ollut edes vielä tavannut, vaikutti syvästi. Yritin kyllä, mutta en vain pystynyt olemaan heidän seurassa kovin luonnollisesti. En pystynyt kertomaan ja keskustelemaan ihan tavallisistakaan asioista, koska yksinkertaisesti alitajunnassa koin, etteivät he edes halua tutustua minuun. Varmasti olisivat halunneet, ja minä myös heihin mutta pelko kehomuistissa esti tämän. No itse hääpäivän koittaessa, olin jo selättänyt tämän kriisin, ja vietin kivaa viikonloppua Natural High Healing festareilla. Enkä tosiaan saanut mitään kohtausta, vaan olin kääntänyt ajatusmaailmani niin päin, että ihanaa kun ei tarvitse pönöttää missään häissä. 

Nyt jälleen puoli vuotta eteenpäin, on mieheni lähdössä poikien kesken juhlimaan. Normaalisti en enää välittäisi asiasta sen koommin, mutta nyt olen potenut pientä pelkoa useita päiviä. En alkuun edes osannut yhdistää sitä tähän tapahtumaan, vaan ihmettelin mikä nyt on. Pelko leijui taustalla koko ajan pienenä, ja aloin ahdistumaan. Pahintahan tässä on se, että sitä itse ruokkii pelkoaan itsesyytöksillä. Iltaisin kun yritin mennä nukkumaan, valtasi mieleni pelko siitä, että mieheni jättää minut nyt koska pelon vallassa käyttäydyn hölmösti ja olen ahdistunut, että en ole riittävän hyvä kumppani nyt

Kun ymmärsin etsiä pelkoni lähteen, tajusin sen johtuvan siitä, että hän lähtee juhlimaan porukan kanssa, joka on myös vahvasti ollut osana tätä hääporukkaa ja yöpyy pariskunnan luona, jotka olivat molemmat niissä häissä. Kehomuistini oli valinnut pelkäävänsä taas. Pelko kuitenkin hellitti kun ymmärsin ja hyväksyin asian sekä sain sanottua miehelleni asiasta.  

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Tänä syksynä ymmärsin ensimmäistä kertaa, että tosiaankin aika ei tule tätä parantaamaan, eikä kukaan ihminen tule tätä pelkoa parantamaan - vaan näyttää siltä, että se tulee elämään mukanani aina. Voin ainoastaan valita, kuinka suhtaudun siihen ja paljonko annan sen määrittää elämääni.

Mut niinä hetkinä, kun ahdistaa, se on niin todellista. Se on niin todellisen tuntuinen tunne, ettei lähes mikään tunnu niin suuresti. Ajatuksista, jotka kuiskuttelevat "Ei kukaan halua kuitenkaan tutustua suhun", "Ei mikään suhde tule koskaan kestämään", "Ei ketään kiinnosta sun ajatuksesi ja mielipiteesi", tulee kuin tosia. Niitä uskoo kuin ne olisi painettu johonkin uutislehteen, joka olisi jaettu ympäri maailmaa.
 

Tietoisuuteni asiaa kohtaan kasvaa, mistä olen tosi kiitollinen. Samaan aikaan mun on vielä vaikea hyväksyä sitä, että tää kulkee mun mukana aina. On kuin sisälläni olisi pieni hirviö, jota kannan mukanani. Jotain, mikä pitäisi piilottaa kaikilta, jotain mitä kukaan ei oikeasti tulisi haluamaan nähdä. Tällä hetkellä haluan hukuttaa tämän kaiken itsestäni, yrittää karata sitä ajatuksella "mä hyväksyn tän sitten huomenna..". Ehkä se huominen tulee ja olen valmis.
 

Tää sun blogi kuitenkin auttaa siihen tunteeseen, ettei olekaan täysin yksin. Että ehkä ei tarvitsekaan leimata itseään täysin ulkopuoliseksi ja erilaiseksi kuin muut. Se lohtu siitä, että vihdoinkin mulla on "diagnoosi", eikä tarvitse seuraavia vuosia vaan ihmetellä, mikä mua vaivaa. :)

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Ymmärrän niin mitä tarkoitat, ja tunnen ihan samaa. Vieläkin, vaikka olen työstänyt tätä jo niin paljon. Ja se on just noin miten sanoit, kun ahdistaa, kaikki ne uskomukset ovat täysin todellista. Välillä hyväksyn tämän, ja pystyn elämään sen kanssa, välillä taas itken ja potkin raivosta, koska tämä piinaa elämääni niin valtavasti.

Etkä ole yksin. Ainakin minä olen täällä, ihan samanlainen hirviö asuu minunkin sisälläni, mutta siitä huolimatta me porskutetaan täällä. Eikö vaan <3

Kiitos viestistäsi, ja super paljon voimia ja haleja sinulle!!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

36-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä voimakkaasta hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto