Kuvaile miltä se tuntuu, terapeutti kysyy. Ihan kuin minun sisälläni asuu hirviö. Hirviö, joka saa minut tuntemaan niin pahaa oloa, että haluan repiä itseni auki, jotta saisin sen pois. Se oksettaa minua, se itkettää, se saa minut raivon partaalle. Se saa minut vihamaan itseäni. Se saa minut paniikkiin ja itsetuhoiseksi, koska tuska on niin kova. Tekisin mitä vain jotta se lakkaa, pakenen vaikka maailman ääriin ja jätän kaiken taakseni koska en vain kestä. Miltä se tuntuu fyysisesti? En osaa sanoa, en ole koskaan kokenut fyysisesti mitään niin kipeää, kuin mitä tämä tekee henkisesti. 

Ei se aina ole tämmöistä ollut. Itseasiassa vasta puoli vuotta, silloin tiedostin tämän itsessäni kun ymmärsin mennä psykologille. Ennen käyttäydyin mielestäni aina oikein ja onnistuin saamaan tahtoni lävitse. Osasin kääntää tilanteet itseni hyväksi, niin että kaikkien pitää kääntää huomio minuun. Nyt tiedän, että käyttäytymismallini on väärä. Ja se saa minut ahdistumaan tunnelukon aktivoitua hyvin voimakkaasti koska en osaa hallita sitä, eikä järki voita tunteita tässä taistelussa. Tiedän, että kumppanini on kanssani ja hän rakastaa minua. Mutta miksi mikään tosiasia ei pysy mielessäni tunnelukon vallatessa. Ainoastaan se pieni, milloin mikäkin lause tai ele, jonka tulkitsen vääryydellä itseäni kohtaan, on se johon kiinnitän kaiken huomion sekä ylireagoin käsittämättömän voimakkaasti.

Tämä ei ole sinun vika eikä sinun syytäsi, et ole voinut vaikuttaa sen syntyyn milläänlailla, terapeutti toteaa. Minä putoan tietyissä tilanteissa syvälle lapsen mielen tunnemaailmaan, koska tunnekehitykseni on katkennut tai häiriintynyt kun olen ollut pieni. Olen kuin lapsi aikuisen vartalossa. Joissakin tilanteissa enemmän ja jossain vähemmän. Voisin kirjoittaa jo kirjan kaikista niistä oivalluksista, joita olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana. Oivalluksia, joissa huomaan miksi käyttäydyin juuri näin. Tilanteessa kuin tilanteessa, oli se sitten työssä, kotona, kylässä tai harrastuksissa. Käyttäydyn tunteiltani ihan kuin lapsi. Mutta hylkäämisen pelon reaktio syntyy vain ja ainoastaan kumppanini aiheuttamana. Koska hänhän on minulle se turva, kaikki kaikessa, ainut koko maailmassa! Jos hän tekee jotain, minkä minä tulkitsen "nyt hän lähtee pois, eikä enää tykkää minusta", tunnen sisälläni valtavaa pakokauhua, jossa yritän tehdä mitä vain jotta hän pysyisi luonani. Ja tämä aiheuttaa tietysti kumppanissa tuskaa. "Eikö hän luota minuun, enkö saa ikinä olla rauhassa ja tehdä omia juttuja". Sekä hämmennystä mikä minua "aina vaivaa".

Tämä oli rankkaa vaihetta seurustelumme alkuaikoina. Minä yritin olla täydellinen, jotta hän ei lähtisi pois. Samalla tukahdutin "oikeat" tunteeni jotka leiskuivat sisälläni. Aloin saamaan vaikeita ahdistuskohtauksia, jotka ensin laitoin työstressin piikkiin. Enhän halunnut myöntää, että oikeasti ne ahdistuskohtaukset johtuivat poikaystävästäni joka ei elänyt sillä tavalla miten minä oletin kuinka suhteessa kuuluu elää. Jatkuvasti mietin missä hän menee, tapaako hän jonkun kivemman, mitä hän nyt ajattelee tai miksi hän ei ajattele samalla tavalla kuin minä. Miksi hän ei vastaa viesteihin. Miksi hän on nyt mietteliäs. Miettiikö hän minusta eroa. Pikku hiljaa aloin murtumaan niin pahasti, että seinä tuli vastaan. Elämänlaatuni oli heikkoa ja kurjaa. Oloni oli niin raskas, kun eläsin aina epävarmuudessa. Olin jatkuvasti surullinen onnellisessa suhteessa. Vaikka kumppani kuinka vakuutti olevansa minun kanssa ja tykkääväni minusta, se ei auttanut. 

Millaiset tilanteet aiheuttavat kohtauksia? Vastaan aina, että tosi tyhmät. Koska niinhän ne oikeasti ovat. Naurettavan pieniä, jotka silti saavat tunnekuohun valtaamaan mieleni. Voin ylireagoida vaikkapa poikkeavaan aamurutiiniin, kuten miksi hän tänään nousi ylös heti eikä jäänyt torkuttamaan, onko hänellä kiire tapamaan jotain. Miksi hän selasi puhelintaan poikkeuksellisen kauan, miksi hän tänään syö leipää eikä puuroa, miksi hän laittoi juuri tuon paidan tai kampasi hiukset noin. Näitä on lukematon määrä. Tai kun hän piti kättään selälläni mutta nousikin ylös katsomaan ikkunasta kuka ajaa tiellä, mutta ei tullutkaan takaisin vierelleni vaan jäi lattialle rapsuttamaan koiraa. Tämänkin tulkitsin hylkäämiseksi. Tai kun hän haluaa pelata pelejä koko illan eikä olla vain minun kanssa tai kun hän on eri mieltä kanssani asioista, vaikkapa maailman politiikasta. Tai kun hän kertoo ystävästään, jolla on asiat ollut huonosti, tulkitsen tämän heti uhkana itselleni. Eikö hän tue minua enää. Miksi hän ei ole käynyt tykkäämässä julkaisemastani kuvasta somessa. Miksi hän on jäänyt tänään treeneihin pidempään, hänellä on varmasti kivempaa siellä kuin minun kanssa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Vaikka vieläkin syyllistän itseäni rankasti näistä tilanteista, olen silti oppinut jokaisesta "kohtauksesta" aina enemmän itsestäni. Olen alkanut ymmärtämään miksi ajattelin juuri näin, mikä sen tänään aiheutti ja miten voisin ehkäistä tämän ettei se synny uudelleen. Olen oppinut puhumaan ja myöntämään itselleni ja kumppanille sen, että lapsellinen käytökseni johtuu tunnelukostani. Se on se pieni raasu sisäinen lapseni joka huutaa tuskissaan pelosta. Pelosta, että hän joutuu jälleen kokemaan hirvittävän hylkäämisen. Nykyään "kohtaus" menee aina ohi siinä vaiheessa kun sanon kaiken pahan olon ääneen itselleni ja kumppanille, vaikka se olisi kuinka noloa. Huomaan, ettei hän tuomitse minua vaan hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ei hän halua että käyn terapiassa meidän takia, vaan minun itseni takia, jotta minulla olisi hyvä olla, jolloin myös hänellä on sekä meillä yhdessä.

Ei tämä toki näin helppoa ole. Hylkäämisen tunnelukko on siitä katala, että aina silloin kun tunne ei ole aktivoitunut, elän maailman onnellisinta elämää. Miksen, onhan minulla muuten kaikki hyvin. Avopuoliso jota rakastan, perheemme lemmikit, omakotitalo maalla, työpaikka, ystäviä, aktiivinen elämäntapa harrastuksineen ja matkusteleminen. Joka ikinen kerta erehdyn kuvittelemaan "kohtauksen" jälkeen, että nyt tämä oli se viimeinen kerta enkä enää ikinä käyttäydy noin. Siksi putoan aina kovaa ja korkealta kun maailmani murtuu yhä uudestaan ja uudestaan ja petyn itseeni. Tämä ei ole sellainen asia mikä vaan katoaa yhdessä yössä vaan vaatii vuosien työn. Mutta panostus itseen ja omaan hyvinvointiin on parasta mitä voin itselleni nyt antaa päästäkseni tasapainoisempaan elämään. 

Aiemmin kirjoitinkin kuinka paljon hyväksyminen auttaa tilanteeseen. Tällä hetkellä harjoittelen hyväksymistä siinä vaiheessa kun "kohtaus" on ohitse. Sanon itselleni, tämä oli ja meni, sinä selvisit siitä ja tulet selviämään niistä seuraavistakin. Jäljet kuitenkin jokaisesta jää. Saatan olla lievästi masentunut tai ahdistunut jonkin aikaa siitä pettymyksestä jonka aiheutin itselleni sekä (kuvitteellisesti) kumppanille. Minun pitäisi vain antaa tunteiden tulla ja mennä sekä hyväksyä ettei mun aina tarvitse olla okei.

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

34-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä sekä kirjoituksia erilaisista terveellisistä valinnoista.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com