Minä ainakin esitän. Ja nyt puhun henkisestä reippaudesta, en fyysisestä vahvuudesta. En tiedä sitten, onko se hyvä vai huono asia esittää olevansa enemmän, mitä mieli oikeasti jaksaa kantaa. Riippuu varmasti tilanteesta. Esimerkiksi usein töissä, harrastuksissa tai kaveripiireissä ei ehkä haluta näyttää tai kertoa, miltä välillä oikeasti tuntuu. Pitää olla vahva ja reipas. Silti meillä kaikilla on varmasti mielen päällä jotain, jotain sellaista mitä häpeää paljastaa muille. Jos vahingossa paljastan itsestäni jotain ja tuon sitä oikeaa minää esille muiden edessä, alankin perustelemaan ja selittämään, miksi nyt näin "horjahdin". Ja jälkeenpäin vielä kauhistelen, miksi menin möläyttämään jotain sellaista ja mitä ne muut taas minusta ajattelevatkaan. 

Itseasiassa, terapiassakin olen yrittänyt olla aina niin kovin reipas. Joka kerta olen muistanut itse huomauttaa, että kehitystä on tullut! Toki hyvähän juttu se tuokin on, mutta jos en edes terapiassa uskalla näyttää aidosti heikkouksiani, niin missä sitten? Ja se onkin kuulemma hyvin yleistä, että terapeuteille pidetään myös yllä suojakuorta. Saattaahan se pitää ties minkälaisena hörhönä, jos nyt sielläkin aletaan vollottaa. No, minä nyt itken joka kerta terapiassa, mutta ikinä en ollut näyttänyt sitä minun "ongelma-minääni". Paitsi nyt, kahden vuoden jälkeen, toiseksi viimeisellä kerralla. 

Heikkominä, ahdistusminä, hirviöminä, pikkulapsiminä.., tuli esiin kun terapeuttini aiheutti minulle hylkäämisen pelon! Hän oli mokannut aikataulujen kanssa, ja kun minun vuoroni oli, hänellä olikin pahasti kesken edellisen kanssa. Jollain toisella päivää olisin saattanut käsitellä tilanteen vain olan kohautuksella, mutta jostain syystä en sinä päivänä. Ärsyynnyin ja ahdistuin valtavasti, että miten tuo terapeutti saattoi tehdä minulle jotain tälläistä. 

No virheitä sattuu, ja hän tietysti pyysi anteeksi ja yritti sopia korvaavaa aikaa. MInulle tämä ei tietenkään riittänyt, vaan jatkoin myllertämistä ahdistukseni kanssa. En suostunut puhumaan mitään, tokaisin vain, että nyt ei huvita enää sanoa mitään.

Hetken päästä terapeutti sanoi, miten hän ei ollenkaan ajatellut, että kyseessä on hylkäämisen pelosta kärsivä henkilö, jolle ei tietenkään riitä perus pahoittelut. Hän osoitti myötätuntoa minua kohtaan. Hän ei arvostellut, ei tuominnut, ei ärsyyntynyt. Hän hyväksyi minut juuri sellaisena kuin siinä hetkessä olin, "kiukuttelevana pikkulapsena". Ja minä en tuntenut häpeää, ensimmäistä kertaa ikinä, siitä minkälainen minä olen, kun pelko hallitsee mieltäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto