Käytiin lävitse terapeuttini kanssa, tuota viimekertaista tapahtumaa läpi, jossa minä jouduin kauhun valtaan kylpylässä. Tämä kuulosti terapeuttini mielestä voimakkaammalta kohtaukselta, mitä olen kertonut hänelle. Hän tulkitsi, että koin dissosiaatiohäiriön, "kohtauksen" vallatessa. Eli toisinsanoen, minun todellisuudentajuni katosi kun pelkäsin menettäväni kaiken. Itse "kohtaus" aktivoitui, kun olin viettämässä kylpylässä viikonloppua ilman miestäni. Samalla kuitenkin meidän kaveripariskunta oli yllättäen tulossa yökylään meidän kotiin, jossa siis vain mieheni oli paikalla.

Vaikka itse tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä, tai vakavaa, sai se kuitenkin minussa aikaan hiljalleen nousevaa uhkaa. Alkuun tunsin tilanteen epämiellyttäväksi kun kotiimme saapuu vieraita, enkä ole "hallitsemassa" tilannetta (onko siellä siistiä, tarjoiltavaa, onko minun henk.kohtaisia tavaroita esillä jne..) Ja tämä lienee melko normaalia käytöstä, kuka tahansa voisi ajatella näin. Mutta sitten aloin tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Siellä ne nyt varmasti pitävät hauskaa, eivätkä edes muista minua.. Ja siitä nousi pelko, hylkäämisen pelko. 

Ja se mitä terapeutin mukaan oikeasti tapahtui, oli se, että minä vaivuin takaisin lapsuuteni traumaattiseen tunnemuistoon. En minä oikeasti enää reagoinut siihen, mitä kotona tapahtui, vaan siihen mitä kehossani tapahtui, miltä kehossani ja mielessäni tuntui. Kehoni kävi niitä samoja tunteita; pelkoa, kauhua ja paniikkia, mitä se silloin kävi, kun äiti jätti. Sitä voi verrata esimerkiksi siihen, kun pieni lapsi kadottaa äitinsä kauppakeskuksessa. Se lapsihan hätääntyy valtavasti. Eikä sille järkipuhe auta, se vain haluaa äitinsä (turvaihmisensä) takaisin, joka rutistaa ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Ja juuri näin minä käyttäydyin. Olin valtavan peloissani. Enkä ymmärtänyt ollenkaan, että enhän minä menetä elämääni, miestäni, kotiani koska olen nyt täällä kylpylässä vaikka meillä on kotona vieraita. Olin sillä hetkellä täysin poistanut todellisuuden mielestäni.

Olin hieman järkyttynyt. Tälläistäkö olen joutunut kokemaan kaksi vuotiaana, kun äitini lähti pois, monta kertaa. Ensin muutamaksi tunneiksi/illaksi ja lopulta kokonaan. Niin surullista, ja samalla niin merkillistä. Itse ei näitä muista, mutta keho todellakin muistaa. 

Saan näitä dissosiaatiohäiriöitä enemmän tai vähemmän, kun tunnen hylkäämisen pelkoa. Jopa unet saattavat vaikuttaa minuun. Jos näen pahaa unta, missä jotain uhkaavaa tapahtuu parisuhteelleni, en vielä herätessänikään ole täysin vakuuttunut siitä, että mitään hätää ei oikeasti ole. Saatan olla allapäin, surullinen sekä reagoida herkemmin johonkin poikkeuksellisiin tilanteisiin, tulkita asioita väärin. 

On raskasta elää tilanteissa, kun tarvitsisi turvallisuuden tunnetta, eikä sitä löydy itseltään yhtään. Kaikki on vain siinä yhdessä ihmisessä, johon olen suorastaan takertunut. En silloin, kun kaikki on hyvin, mutta pienikin särö elämässäni saa minut pois tolaltaan. Enkä tällöin pysty itselleni luomaan turvallista oloa. Eikä toisen varaan voi elämäänsä perustaa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto