Kirjoitukset avainsanalla turvallisuuden tunne

Yksinkertainen, turvallinen ja tuttu lause. Onko minulla siis kaikki hyvin? No ei ole.

Olen koko elämäni ajan tuntenut että minulta puuttuu jotain. Olen elänyt elämää, jossa etsin ja haen koko ajan jotain, mitä en edes tiedä. Olen kuvitellut, että jonain päivänä jostain sen löydän. Se jokin, mikä täyttää minut. Olen useasti esim muuttanut, koska olen luullut löytäväni sen silloin. Olen reissannut paljon, koska olen uskonut löytäväni sen jonkin maailman ääriltä. Olen odottanut, että jokin tulee ja täyttää lopulta sen tyhjyyden, jonka jälkeen olen onnellinen. Mutta edelleen, se jokin on jossain. Jopa nykyisessä kodissani on yksi huone, jossa tunnen sitä samaa outoa tyhjää tunnetta. 

Mutta en ole ymmärtänyt, että se valtava tyhjyyden tunne olenkin ollut minä. Se on minussa.

Olen itse kantanut sitä mukanani, minne ikinä olen mennytkään. Samalla olen kantanut ahdistusta, surua, epätoivoa ja ajatuksia siitä että olen jotenkin poikkeava. Viallinen verrattuna muihin. Olen tuntenut tuskaa, itsesääliä ja inhoa. Ja aina miettinyt miksi. Miksi tämä elämä tuntuu joskus niin pirun paskalta.

 

Huomasin eilen taas kuinka vahvasti takerrun mieheeni. Koska hän on se, joka paikkaa sitä tyhjyyden tunnetta minussa. Ja siitä elämäni on riippuvainen. Mutta jos häntä ei olisi ykskaks, olisi elämäni kuin loputon musta aukko. Miksi?

Yritin selittää miehelleni mitä tämä vajavaisuus oikein on. Sen joka ei tunne näin, on kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää mitä tarkoitan. Esimerkiksi se yksi huone kodissamme. Se minun huone. Olen sisustanut sen mieluisaksi, koittanut tehdä siitä hyvän olon paikan itselleni. Mutta silti sieltä aina puuttuu jotain mikä saa tuntemaan oloni epämukavaksi. Olen ajatellut että se olisi vääränlainen matto tai sohva, mutta oikeasti se on sitä, että mieheni ei koskaan ole siinä huoneessa. Eli sieltä puuttuu turvallisuuden tunne. Missään muualla meidän kodissa en tunne näin, koska kaikissa muissa tiloissa oleskelemme molemmat. Eli näin syvällä riippuvaisuuteni = perusturvallisuuteni on. 

Mieheni kysyi, entäs minun tekemäni reissut yksinään, miten pystyn niihin? Tähän koitin antaa vastausta sellaisella mielikuvalla miten pieni lapsi opettelee turvallista itsenäistymistä ja eriytymistä äidistään. Se miten luodaan turvallinen kiintymyssuhde. Pienin askelin kerrallaan lapsi uskaltaa mennä kauemmas äidistään toiseen huoneeseen mutta kipittää nopeasti takaisin varmistamaan onhan äiti vielä siellä. Jonain päivänä kun se lapsi on kasvanut isoksi, hän huomaa pystyvänsä menemään vaikka maailman toiselle laidalle ilman huolta, etteikö äiti olisi vielä odottamassa. Minun kohdallani kävi vain niin, että eräänä kertana kun kipitän katsomaan, onhan äiti siellä vielä, oli hän kadonnut. Joten siksi jäin mielikuvallisesti sinne huoneeseen kipittämään yhä uudestaan ja uudestaan etsimään turvaa. 

Nyt mieheni on se, joka aina odottaa minua siellä. Ja niin kauan kun hän on siinä, minulla on kaikki hyvin. Mutta jos häntä ei ole, en osaa mennä eteenpäin elämässä koska minulla ei ole sitä turvaa mukana itsessäni. En saanut koskaan vietyä lapsena sitä kehitysvaihetta loppuun asti koska se katkesi sinä päivänä kun äiti ei ollutkaan enää odottamassa siellä huoneessa. Näin ollen perusturvallisuuteni ei koskaan täyttynyt minussa ja se oireilee edelleen tyhjyyden tunteena. 

Kommentit (10)

Vierailija

Hyvä kirjoitus! Minulla on tuo sama, perusturvallisuuden puute. Ja minullakin poikaystävä täyttää sitä aukkoa hyvin ja en viitsi edes ajatella sitä, millaista elämä olisi ilman häntä. Tyhjyyttä ja merkityksetöntä. Tarvitsen toisen, jotta voin turvallisesti kasvaa minuna ja olla täysillä minä. En ole koskaan onnellinen vaan aina tavoittelen jotain asiaa, jonka luulen tekevän onnelliseksi ja kun sen saan, alan tavoitella jotain muuta. Tällä hetkellä minulla on asiat tosi hyvin ja sain haluamani opiskelupaikan, on ystäviä ja myös talousasiat tosi hyvin. Silti aina jokin vaivaa. Taustalla minulla lapsuudessa huostaanotto eli siis huonot perheolot. Ihanaa, kun puit sanoiksi tuon tunteen!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentistasi <3

Niin, sitä se on. Pakonomaista tarvetta täyttää itseään jatkuvasti onnellisuuden tunteella ettei koe sitä ikävää tyhjyyden tunnetta. 

Pari päivää sitten juttelin terapiassa tästä, ja ennemmin tai myöhemmin sitä itsenäistynee myös siitä kumppanistaan samalla lailla kuin lapset lopulta vanhempien luomasta turvasta. Turvallisuuden tunne säilyy itsessään ilman riippuvuutta toisesta. Ja samalla myös se tyhjyyden tunne hälvenee pois.

kyynel

Huhhuh. Ehkä rehellisin blogi mitä olen koskaan lukenut. Ja miten suurimpaan osaan voinkaan samaistua, ihan kuin itse olisin kirjoittanut tätä. Ensin tuli suorastaan lamaantunutkin fiilis.. Että voiko joku oikeesti olla niin samanlainen kuin minä? Ja juuri samanlainen siltä osin minua, mitä itse häpeän valtavasti ja mikä aiheuttaa minulle suurta ahdistusta.

Olen tästä tunnelukosta lukenut aikaisemminkin ja tiedostan minulla olevan sellaisen vahvasti, mutta tämä sinun rehellinen, avoin blogi oli ja on minulle juuri nyt jonkinlainen pelastus. Juuri tähän väliin. Oikeastaan vahvimmin olen tätä omaa tunnelukkoani ajatellessa miettinyt pääni puhki, MIKSI ja MISTÄ se on saanut alkunsa.. Sitä en oikein ymmärrä. Koen lapsuuteni olleen hyvä, tosin ollessani alle kouluikäinen neljäs sisarukseni syntyi vakavasti sairaana, äidilleni puhkesi masennus ja elämä meni luonnollisesti päälaelleen tuolloin useammaksi vuodeksi. Mutta silti meistä yritettiin pitää huolta ja minä olin erityisesti se perheemme kiltti lapsi, joka yritti parhaansa mukaan auttaa myös äitiä ja isiä selviytymään. Vaihdoin pikkuveljen vaipat, hoidin häntä kuin omaani, vaikka olin itsekin ihan pieni, tosiaan alle kouluikäinen...
Tuo blogikirjoituksesi, jossa mainitset muumeistakin tutun Näkymättömän Ninnin... Itkin jo ekojen lauseiden kohdalla maailman eniten. Olen aina kokenut olevani juuri kuin Näkymätön Ninni muumeista ja jos joskus ottaisin tatuoinnin, se olisi juurikin tuo Ninni...

Olet rohkea, niin kovin rohkea. Kaikkea hyvää elämääsi <3.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sinulle ihanasta kommentista <3

Mulle saa aina laittaa viestiä ja oon myös järjestämässä jonkinlaista tapaamista "meidän kesken" koska musta olisi ihana nähdä teitä sekä kuulla teidän tarinanne, jotka tuntevat samoin kuin minä. Uskon, että se vahvistaa ja auttaa hyväksymään itseään just tälläisenä kuin on.

Kaikkea hyvää myös sinulle <3

Vierailija

Hei, olen lukenut eilisestä saakka myös kaikkia kirjoituksia hylkäämisenpelkoa koskien tippalinssissä ja tuntuu myös ihan kuin itse olisin kirjoittanut nämä. Näytin myös poikaystävälleni ja hän sanoi samaa, koska kohtaukset 100% samanlaisia. Heräsin tietoisuuteen n. 2 vuotta sitten jolloin jo toinen parisuhde päättyi samanlaisiin ongelmiin ja huomasin toistuvuutta. Sitten olin vuoden sinkkuna ja yllätys = ei mitään ongelmaa ja kohtauksia ja unohdin koko terapia ajatuksen. Nyt kun aloin taas tammikuussa seurustelemaan täydellisen miehen kanssa jossa ei ole mitään vikaa, huomasin 8kk kohdalla kaiken taas toistuvan. Taas samat kohtaukset, riidat yms mitä aikaisemmissa suhteissa sitten johtaneet eroon. Käytännössä kerta toisensa jälkeen kaivan omaa kuoppaani ja syöksen hyviä suhteita väkisin kriisiin ja niin ettei mies enää jaksa. Aikaisemmin olen syyttänyt aina miestä kaikesta, mutta tämä on ensimmäinen suhde missä olen ns "valaistuneena", että ongelma on minun. Ensimmäisen 8kk aikana kuvittelin että olen "parantunut" kun kohtauksia ei tullut, mutta nyt kun on alkanut ns. arki, hirviö on alkanut nostamaan perinteisesti päätään. Tällä kertaa en halua pilata kaikkea itse ja mulla olisi hyvät puitteet eheytyä (mieheni kuullostaa samalta kuin sinun ja olen kertonut hänelle alusta saakka näistä mun ongelmista, mutta hän ei ottanut vakavasti, koska suhteen alkuaikoina en oireillut. Mutta nyt tukee, yrittää ymmärtää kohtauksia, ignoraa niitä ja kannustaa terapiaan.)

Nyt sitten yritän etsiä terapeuttia, mutta haluaisin löytää sellaisen, joka on jyvällä asiasta. Itse olen asiaa tutkinut ja opiskellut itsekseni sen 2 vuotta ja olen aika pitkällä jo kehityksessä,kasvussa ja tietoisuudessa. Silti olisi hyvä saada toimivia eväitä vielä ammattilaiselta ja käydä siellä vaikka kahden viikon välein. Olisi todella turhauttavaa joutua terapeutille, jolla ei ole kokemusta juuri tästä kyseisestä "taudista"... Olisko sulla jotain ohjeita ja vinkkejä, miten pääsisi meidän ongelman asiantuntijalle? Onko edes sellaista? Olen yrittänyt googletella, mutta ei ole löytänyt...

T. Emilia

Lukossa
Liittynyt10.9.2018

Tyhjyyttä täälläkin suunnalla. Oon nyt 36v enkä ymmärrä miten oon selvinnyt tänne asti ilman, että tiedän mitä haluan elämältä, ilman parempaa itseluottamusta ja itsetuntemusta. Oon vain ajelehtinut eteenpäin miettimättä mitä mä haluan tai tarvitsen. Elämä on ollut aina niin toisista riippuvaista ettei mulla itsellä ole ollut niin väliä. Huomaan, että oon muuttunut tosi passiiviseksi. Ehkä koska aina pitää olla valmiina jos tuleekin paniikki tai kriisi tms. Tuntosarvet on päällä koko ajan enkä osaa suunnata niitä itseäni kohti ja hoksata mitä esim. haluaisin opiskella/tehdä työkseni. Ja aivan kuten eka kommentoija kirjoitti niin alan aina tavoitella jotain uutta asiaa kun mikään ei tunnukaan miltään. Työpaikat alkaa aina kyllästyttää hetken ajan päästä.

Tähän liittyy varmasti paljon huonoa itseluottamustakin ja sitä ettei kukaan ole koskaan ollut ohjaamassa mua elämään. Kaikki mitä oon elämäni aikana tehnyt ois vanhempieni mielestä voinut tehdä vielä hitusen paremmin. Ihastuminen ulkomaalaiseen mieheen herätti äidissäni sellaisia ajatuksia, että "Mitäs sitten tehdään kun saatte lapsia ja eroatte, niin sitten lasten pitää lentää yksin edestakaisin." Ja kuulemma aina kun muuttaa jonkun kanssa yhteen on viisasta kirjoittaa ylös omat tavarat. "Eron hetkellä on sitten helppo tietää mitkä on mun ja mitkä sun juttuja". Nuo ajatukset kertovat kaiken siitä miten pelokkaassa maailmassa mut onkaan "ohjelmoitu", alkoholilla höystettynä. 

Sinkku-aikoina kaikki on kyllä ihanan ongelmatonta kuten Emilia kirjoitti. Sinkkuna mun ei tarvitse huolehtia ja murehtia lähteekö joku, tai alkaako poikaystävä juomaan ja vaihtaa mut pulloon. Sinkkuna oon oma itseni, mutta parisuhteessa määrittelen itseni liikaa sen toisen kautta. Pitäis muistaa ettei poikaystävä varmastikaan ihastunut mun riippuvaiseen asenteeseen vaan siihen kuka olen. Voi kunpa löytäisinkin sen fiiliksen ilman että parisuhdestatus muuttuisi.

- taas tuli sellaista ajatustenvirtaa, mutta tää aihe herättää vaan niin syviä ajatuksia että ne syöksyy näppäimistölle ennenkuin niitä osaa edes lajitella. 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Heips sinä <3

Mä luulen kans että oon myös vähän tälläinen ajelehtija, joka ei ole koskaan tiennyt mitä oikeasti haluaa ja siihen vaikuttanut lapsuudessani juuri se, kun ei ole ollut ketään tukemassa, kannustamassa ja rohkaisemassa eteenpäin ja olemaan juuri se mitä on ja tehdä asioita joista on pitänyt. Olen ollut todella ujo ja arka lapsi. Ja vielä paljon päälle kaksikymppisenäkin. Oikeastaan vasta kun muutama vuosi sitten päädyin töihin sellaiseen paikkaan, jossa piti avata suunsa ja olla jatkuvasti sosiaalisissa tilanteissa, rohkaistuin. Aloin samalla myös miettiä mitä haluan elämältäni, silloista suhdettani ja kaikkea siihen miten minä voin. Samalla aloin myös muuttamaan niitä asioita. Helppoa se ei ollut, ja esim suhteenkin kanssa jouduin valtavaan kriisiin erosta vaikka itse sitä halusin. 

Nyt olen todella paljon kehittynyt niistä ajoista, ja voin jo hiljalleen sanoa että tiedän mitä haluan ja osaankin niitä toteuttaa ilman toista. Silti toisinaan ärsyttää ihan hirveästi kun huomaa olevansa liian kiinni toisessa että kuormittaa itseään ihan liikaa vain tarkkailemalla toista.

Mutta suuuuri askel jo siinä kun tiedostaa. Näin se alkaa hiljalleen muuttumaan parempaan. Niin, että anna ajatusten vain tulvia sanoiksi <3

kyynel täällä taas

Onkohan meille tälläisille mitään vertaistukiryhmää? Missä voisi vaihtaa ajatuksia? Itse kun olen vieläpä niin introvertti ettei mitään järkeä ja sosiaaliset tilanteet jännittää tosi paljon edelleen niin tapaamisiin osallistumisen ajattelukin saa hirvittävän jännitystärinän aikaiseksi :D.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Heippa taas <3

Yritin tosiaan etsiä sellaista "oikeaa" vertaistukiryhmää mutta en oikein löytänyt mitään sopivaa. Siksi järjestän omaa epävirallista ryhmää, jonne olet todella tervetullut <3 Tarkoituksena ei ole pönöttää missään epämieluisassa tilassa vaan lähteä luonnon helmaan mökkeilemään yhdeksi yöksi (jos haluaa). Siinä samalla voidaan ulkoilla ym mukavaa mikä rentouttaa ja tutustuttaa meidät toisiimme. 

Siinä voimme sitten illan hämärtyessä vaihtaa ajatuksia ja kannustaa toisiamme sekä antaa tukea ja halauksia. Juuri sen verran kun tarvitsemme. 

Laitahan mulle sähköpostia niin kerron lisää <3 hengahdysilmaa@gmail.com

Tärisen, vapisen, itken. En saa nukuttua, ahdistus valtaa kehoni, sumu peittää mieleni. Kipu vangitsee, en löydä tietä vapauteen. Minun on päästävä pois täältä, tästä. En vain kestä. 

Tässä joitain tunteita, jotka valtasivat minut pari päivää sitten. Vaikka kuinka olen kehittynyt ja kasvanut viimeisen vuoden aikana terapian avulla sekä muun itsetutkiskelun, en tule todennäköisesti koskaan täysin saamaan itsestäni pois hylkäämisen pelkoa. Se on niin syvällä minussa. Varmasti se hälvenee joitain asteita sitä mukaan kun minä vahvistun sekä löydän keinoja joilla luoda turvallisuuden tunnetta itselleni tilanteissa, joissa olen pelkoni kanssa yksin. Mutta sataprosenttiseen "parantumiseen" en usko. Se minun on vain hyväksyttävä ja opittava elämään sen kanssa. Vaikka kuinka vastentahtoiselta ajatukselta se tuntuukin.

 

Vihaan itseäni. Miksi en voi olla normaali. Miksi en voi olla täydellinen kumppani. Miksi en luota mieheeni. Miksi kuvittelen vain kaikkea pahaa tapahtuvan. Miksi luulen että hän pettää. Miksi taas teen näin. Miksi en osaa antaa toisen viettää aikaa muidenkin kanssa kuin vain minun. Miksi olen näin tyhmä.

Olemme olleet yhdessä lomareissulla ja kiertäneet ympäri Suomea, Lappia myöden. Kävimme pitkällä vaelluksella, olemme nukkuneet teltassa, mökissä, majataloissa. Meillä on ollut uskomattoman ihana loma. Ollaan toteutettu unelmia ja haaveiltu lisää. Halailtu ja suukoteltu. Tiesin, että lomamme päättyy eri paikkoihin. Mieheni jää kavereidensa kanssa muutamaksi päiväksi suofutiksen MM-kisoihin ja minä jatkan matkaa itsekseen Kolille. Alkuun ajattelinkin, kuinka mukava saada viettää myös omaa aikaa ja tulla kotiin hyvissä ajoin. Mutta huomasin viimeisen päivän lähestyessä miten kehoni ja mieleni alkoi reagoida alitajuntaisesti tulevaan. Pelkotilat alkoivat hallita minua. Ensin aloin tuntemaan omituista surua, vaikka kaikki on hyvin. Sitten aloin ahdistumaan surusta. Varmistelin mieheltäni, että tykkääkö hän minusta vielä ja tulethan vielä sitten kotiin reissulta. Hän sanoi, tottakai ja antoi pitkän halauksen. Sisälläni silti tunsin murtuvani. 

Yritin pitää mieleni ehjänä ja saada muuta ajateltavaa. Nautin olostani. Olin varannut itselleni Kolin maisemissa ratsastusta ja illaksi saunajoogaa. Mutta kun juuri ennen nukkumaan menoa vilkaisin vielä somea, ja näin kuvan missä porukka piti hauskaa mökkiterassilla ja kuvassa oli myös naispuolinen henkilö, oli se mulle liikaa. Koitin silti tsempata ja puhua itselleni järkeä.            Se ei tarkoita mitään. Olenhan minäkin tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa, minulla on työkavereinakin pelkästään miehiä, minä jopa reissaan yksinään pitkin maailmaa. Se ei tarkoita mitään, toistan itselleni. Yritin jatkaa unia teltassani. Kaksi tuntia oli kulunut, enkä ollut saanut unta. Minulla oli hirveä olo. Jouduin paniikkiin. 

Lopulta soitin miehelleni. Ensin kiertelin ja kaartelin ennen kuin uskalsin sanoa mikä minulla oikeasti on. Mutta hän ymmärsi. Hän oli lempeä ja kuunteli. Hän kertoi, että tässä ollaan vaan vähän poikien kanssa viettämässä hauskaa iltaa ja on kiva välillä tuulettua. Hän myös sanoi että sunnuntaina hän tulee kotiin ja että hän tykkää minusta. Että kaikki on hyvin. Viimein alan rauhoittumaan ja uskomaan että kaikki todella on hyvin. Ne ovat vaan minun pelko tunteeni, mitkä yrittävät hallita. Saan lopulta nukuttua ja aamulla herätessäni voin jo paljon paremmin. Kiipeän katsomaan Kolin huipulta maisemia ja tunnen itseni jälleen olevan elossa ja vapautunut "hirviön" kahleista. 

 

Jälkeenpäin kävin tilannetta läpi ja pohdin tapahtumaa. Huomasin, kuinka ahdistuneeksi oloni muuttuu kun ympärilläni tunnen pelkkää turvattomuutta. Huomasin, kuinka todellista se on minulle vaikka kyse on pelkästään tunteiden hallitsemattomuudesta. Mietin myös siltä kantilta, kuinka väärin on antaa toisen ihmisen vaikuttaa minuun näin syvältä ja vielä niin nurinkurisesti kun oikeasti tämä toinen kuitenkin antaa pelkkää hyvää elämääni. En aina vain osaa nähdä totuutta. Ymmärsin jälleen kuinka tärkeää avoimesti puhuminen on. Kuinka paljon pahemmalta minusta olisi tuntunut, jos en olisi voinut/uskaltanut/tiennyt soittaa miehelleni. Ei mikään ihme että seurustelun alkuaikoina, kun en vielä ollut tiedostanut tätä, jouduin työkyvyttömäksi. Olin niin ahdistunut kun se kaikki oli kertynyt sisälleni. Nyt suurin helpotus tulee kun voin puhua näistä asioista miehelleni, terapeutille ja myös teille.  Pieniä ikäviä sävähdyksiä vielä vähän väliä mieleeni iskee viikonlopun aikana mutta en voi vaatia toista koko aikaa huomioimaan minua. Minun on vain opittava kestämään ja vahvistumaan lisää. Loppujen lopuksi, me jokainen olemme vastuussa vain itsestämme. 

Kommentit (7)

Aurinko

Osaat hyvin kuvata mustasukkaisen ihmisen sielunmaisemaa. Itselleni on vaikea ymmärtää aiheetonta mustasukkaisuutta - niin yleistä kuin se onkin. Olet onnekas kun sinulla on rakas joka ymmärtää sinua, voin kertoa, ettei se ole helppoa. Voimia ja tsemppiä sinulle, olet rohkea kun uskallat puhua asiasta.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos hyvästä kommentistasi. Oli mielenkiintoista saada vastakkaista näkökulmaa myös, pistää ajattelemaan. Ja kiitos tsempeistä <3 

Vierailija

Hei

Olen kommentoinut ihanaa blogiasi aiemminkin.

Mietin tuota, että yrität puhua itsellesi "järkeä". Se on sinänsä varmaan ihan järkevää, varsinkin paniikin tullessa, mutta oletko kokeillut vain itsesi hyväksymistä?

Eli sitä, että et haukkuisi itseäsi että et miksi  et ole täydellinen kumppani, normaali, vihaat itseäsi jne. (Toki ymmärrän turhautumisen kun haluaisit olla luottavampi etc.).

- Miltä tuntuisi kokeilla antaa myötätuntoa itseäsi kohtaan, sen sijaan että soimaat?

Esim. niin, että sanot itsellesi, ja paijaat vaikka samalla kättäsi, voi minua kun tuntuu pahalta. Minä saan pelätä. Minä saan olla mustasukkainen. Tältä tuntuu olla mustasukkainen. Minä saan pelätä sitä, että mieheni on naisporukassa. En haluaisi pelätä sitä, mutta pelkään, joten annan pelon olla. Se on ok. Ahaa, minä tunnen näin. Rakastan itseäni ja kaikki tunteeni ovat ok. Niitä ei tarvitse järkeillä. Minä saan olla tällainen.

Puhu itsellesi, kuin puhuisit pienelle lapselle tai itsellesi lapsena. Et takuulla haukkuisi vaan antaisit itsesi olla juuri niin pelokas tai mitä tahansa oletkin. Saat olla! Pelossa ei ole mitään väärää, vaikka mieluiten olisitkin jotain muuta. Mutta kun et ole. Olet hyvä juuri noin.

"Mietin myös siltä kantilta, kuinka väärin on antaa toisen ihmisen vaikuttaa minuun näin syvältä ja vielä niin nurinkurisesti kun oikeasti tämä toinen kuitenkin antaa pelkkää hyvää elämää"

- Se ei ole väärin. Mikään ei ole väärin, mikä on. Nyt vain on niin, että toinen ihminen vaikuttaa suhun. Piste. Et ehkä haluaisi niin olevan, mutta koska niin on, niin anna itsesi olla sellainen. Et ole sitä tietoisesti valinnut.

Asia vaikuttaa suhun jo "negatiivisesti", älä siis enää pahenna asiaa, haukkumalla itseäsi siitä vielä lisäksi. Kokeile sen sijaan vaikka sanoa: "Voi minua, kun mies vaikuttaa minuun näin. Tältä se tuntuu. Hyväksyn sen, että juuri nyt toinen ihminen vaikuttaa minuun. En yritä muuttaa asiaa, vaan annan sen olla"

Rakkaudella,

m

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista!

Juuri tätä samaa myös terapeuttini sanoi kun kerroin tästä episodista hälle. Se olisi just se mitä mun pitäisi siinä tilanteessa tehdä koska nyt vain jumitan siellä pahassa olossa ja voi miten paljon soimaan itseäni myös siitä. Se on varsinainen pahan kierre. 

Se on vain uskomattoman vaikeaa siinä tilanteessa. Nyt pystyn "normaali tilassa" helposti ajattelemaan että hyvä on, näin minä teen sitten. Olen kuin jossain pimeässä tunnelissa valtavassa tunnemyrskyssä mistä en löydä ulospääsyä enkä pysty hallitsemaan itseäni ja tunteitani. Mutta uskon kyllä että siinäkin tulen jossain vaiheessa onnistumaan, se ei ehkä tapahdu vielä seuraavalla kerralla eikä sitä, mutta jonain päivänä. Pitää alkaa petraamaan ja opettelemaan antamaan myötätuntoa itselleen. Koska osaanhan antaa sitä muille niin miksi en itselleni. 

Kiitos sulle valtavasti<3

Vierailija

Hei,
Se voi olla vaikeaa (ainakin jos uskot sen olevan vaikeaa;)) , mutta enemmänkin mun mielestä on kyse muistamisesta.
Muistaa olla myötätuntoinen, muistaa olla läsnä, muistaa hengittää. Muistaa aina vain uudelleen. Siitä on kyse myös meditoinnissa, muistamisesta. Yhä uudelleen muistaa tulle hereille omista ajatuksistaan. Kerta toisensa jälkeen.

Kyse on myös sanojen käytöstä.
Yritänkö tehdä jotain vai päätänkö tehdä jotain, päätänkö onnistua.

Jos soimaat itseäsi ( ja hei, sellaista ihmistä ei ole joka sitä ei tekisi!!), niin älä enää siitä soimaa itseäsi että soimaat itseäsi! 😁
Ole siinäkin myötätuntoinen itsellesi. Anna KAIKKI itsellesi anteeksi.
Ei tarvitse koko ajan olla "parempi" sinä, ei tulla myötätuntoisemmaksi, ei tulla miksikään.
Olet jo. Perillä ja täydellinen.

m

Ps, kuulostaa että olet löytänyt tosi hyvän terapeutin.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei, minä kokeilin tuossa viikolla (ensin tosin en meinannut muistaa..) kun yhtenä päivänä jostain syystä ahdistus valtasi mieltäni ja tunsin itseni vaan surkeaksi kun en saa mitään mukamas tehtyä taaskaan.., niin illalla muistin lopulta sanoa itselleni "tänään on vain hieman alakuloisempi päivä ja se on ihan okei, välillä vain on näitä päiviä. Olet silti reipas ja hyvä ihminen, tykkään susta silti". Ja se auttoi! Kun hyväksyin sen, ahdistus hävisi eikä olo ollut surkea enää. Pääsin hyvillä mielin nukkumaan ja seuraava päivä olikin ihan erilainen. 

Ja tää oli tosi hyvä koska oloni oli jo kehkeytynyt iltaan mennessä niin huonoksi että pohdin pitäisikö ottaa jo ahdistuslääke helpottamaan nukkumaan menoa, mutta eipä tarvinnut :)

Kiitos sulle taas <3

Minun tapauksessani tällä hetkellä, se suurin ja tärkein asia mikä minun on pystyttävä luomaan itselleni nyt on turvallisuuden tunne omassa sisimmässäni. Se, mikä auttaa kun olo on hukassa, epätoivoinen, surullinen, masentunut, ahdistunut. Se, mikä auttaa kun on hädissään tai kun itkee, raivoaa, on peloissaan ja umpikujassa. Se, minkä avulla pystyn aina uudestaan nousemaan jaloilleni, luottamaan ja uskomaan itseeni. Se, mikä kertoo minulle että maailmassasi on kaikki hyvin. Se, mihin voin tarttua kun sisäiset hirviöni ottavat minusta vallan. Se, minkä avulla en tule enää ylireagoimaan asioihin jotka normaalisti saisivat minut pois tolaltaan. 

Tämä yksi todella iso puutos itsessäni, turvallisuuden tunteen vajavaisuus. Joudun jatkuvasti kerjäämään sitä tunnetta mieheltäni mm. varmistelemalla tykkääkö hän minusta vielä, onko meillä kaikki hyvin tai turvautumaan pelkästään häneen, jos polulleni tulee kuoppia vastaan. Sekä tilanteessa, jossa olen ylireagoinut johonkin mieheni tekemiseen, jolloin hylkäämisen pelko ottaa minusta vallan eikä minulla ole siinä kohtaan ketään kuka auttaisi. Koska kerta itsessäni en pysty tuntemaan turvaa ja mieheni siinä vaiheessa on minulle kuin jokin "petturi" kuka ei auta. Eikä hänen tarvitsekaan, tai edes saisi.

Olen nyt miettinyt erilaisia keinoja, jolla saisin kasvatettua sisäistä turvallisuuden tunnetta. Pelkästään ajatuksen voimalla se ei tule onnistumaan, joten tarvitsen jotain konkreettista mihin tarttua kun "kohtaus" ottaa minusta valtaa. Sen pitää olla jotain, missä normaalioloissakin tunnen olevani hyvässä tasapainossa missä kaikki paha aina unohtuu ja olo on vapautunut. Terapeutti ehdotti erilaisia aisteja herättäviä juttuja tai jokin puuha. Minulle tärkeintä maailmassa on luonto, joten siksi se on ehdottomasti minun tapani koittaa luoda missä vain turvallinen olo.

Metsässä kulkiessani ei murheet paina koskaan repussa jossa auringon säteet sulostuttavat ja sadepisarat vaan ilahduttavat. Metsässä tunnen itseni vapaaksi kuin taivaan lintu, aistin jokaisella solullani puiden vehreyden ja hengitän metsän taikaa. Kuuntelen hiljaisuutta, katson tähtiin. Tunnen, olen tässä. 

Koska aina ei ole mahdollisuutta päästä luontoon, eikä tietysti tarkoituskaan paeta pahaa oloa mutta olisi tärkeää miten voin muistuttaa itseäni tilasta, jossa minun on hyvä olla. Siispä, kannan mukanani valokuvia minulle tärkeistä maisemista, missä muistan tunteneeni hyvää ja rauhallista oloa sekä kuvien lisäksi ja tunteen vahvistamiseksi voin nuuhkia metsäntuoksua (tuoksupullosta) herättämään aisteja. Nyt minulla on jotain konkreettista mihin tarttua ja millä voin muistuttaa itselleni että     Hei, mä oon tässä, sun on hyvä olla mun kanssa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto