Kirjoitukset avainsanalla riidankylväjä

Tunnen aina riidan jälkeen valtavaa häpeää käytöstäni miestäni kohtaan sekä siitä kuinka paljon hän joutuu tahattomasti kärsimään aiheettomista syytöksistä, mutta myös siitä, kuinka hän joutuu kuuntelemaan minun pahaa oloani, minun vääristynyttä elämääni, minun uhkailuja lähteä, minun huomionhakuisuutta. Ihan kuin tässä maailmassa ei olisi muuta kuin minä, minä ja minä. Uskon, että lähes krooninen paha oloni johtuu nimenomaan siitä, että elämäni velloo ihan liikaa vain oman navan ympärillä. Negatiivisesti. Ja sen ärsyttävämmäksi se muuttuu mitä enemmän yritän ponnistaa siitä pois. Se on kuin takiainen mikä ei irtoa vaikka miten pyristelee. 

Mutta oikeastaan minun mittapuulla laskettuna, meillä on ollut hirmuisen hyvä lähes kaksiviikkoinen takana. Ei ylireagointia, ei riitoja. Joistain tilanteista olen ollut lähellä saada "kohtauksen" mutta ne eivät ole syttyneetkään. Yhdellä kertaa tunsin miten mittari räjähti punaiselle alueelle mutta jostain syystä laski kuitenkin yhtä nopeasti alas. Mutta tuo sana "räjähti", siitä halusin tulla kertomaan. Olen huomannut terapian edetessä, että hyvien vaikutuksien lisäksi, olen saanut myös uuden, huonon piirteen. Jos jokin tilanne syntyy ja on pienikin mahdollisuus että syy ei ole minun (ainakaan omasta mielestäni), itsehillintäni pettää ja räjähdän kirjaimellisesti kun minut valtaa tunne että minua syytetään suotta. Tällöin annan kuulua itsestäni hyvin suurieleisesti sekä sanallisesti että teoilla. Saatan ottaa vaikka kaukosäätimen ja heittää sen menemään, voin rikkoa jotain tai käydä töytäisemässä miestäni. Tilanteessa minut valtaa mieletön viha ja raivo mikä pystyisi hajottamaan vaikka ikkunat talostamme mutta onneksi niin pitkälle en ole mennyt.

En mielestäni ole aiemmin näin pahasti tulistunut ja kun tarkemmin asiaa pohdin, luulen tämän uuden piirteen johtuvan siitä seikasta että riitamme/tilanteet johtuvat yleensä aina minusta ja minun pelkotiloista. Joten jos sillä kertaa tunnen oikeasti, ettei minussa valtaa sisällä nyt mikään, raivostun tällöin tavallaan "turhasta" tilanteesta koska pyrin välttelemään keinolla millä hyvänsä pettymystä itsessäni. Me molemmat ehkä olemme pinttyneet siihen, että syy on aina sisäisen lapseni. Nyt on ehkä aika opetella tiedostamaan, että erimielisyyksiä voi syntyä myös ilman että sen takana on aina hylkäämisen pelkoni.

Kommentit (0)

Naistenpäivä. Muuten niin onnistunut viime viikko osaltani mutta pakko oli sitten naistenpäivän riemuksi kylvää jälleen riita. Ja mistäpä muustakaan kuin siitä että mieheni unohti sen. Tiedän, että hän on maailman muistamattomin ihminen kenet tunnen ja tiedän sen seikan, että hänen työnsä on melkoista ajattelutyötä jos vertaa vaikka minun työhön mutta silti, olisin toivonut että hän olisi töistä tultuaan muistanut minua naistenpäivänä. Varauduin kyllä jo siihen että hän ei muista ja että en ottaisi hepuleita siitä. Mutta ne ajatukset jäivät vain ajatuksen tasolle. 

Kun varovasti otin aiheen esille, pahoitteli hän kun oli unohtanut ja että hänen oli kyllä tarkoitus tuoda kukkia. Mutta sekin jäi vain ajatukseksi. Se, että olisin voinut olla vain loukkaantunut asiasta, nousikin sisäinen lapseni huomionkipeäksi hirviöksi. Oikeastaan, syy miksi "kohtaus" syntyi, johtui siitä että mieheni ei taaskaan riittävästi ollut mielestäni pahoillaan, joten vedin sen johtopäätöksen että hän ei enää panosta meidän suhteeseen eli ts. hän on hylkäämässä minua, kun kerran pystyi unohtamaan (niinkin tärkeän asian kuin naistenpäivä). Mutta joskus sitä vain unohtaa, itsekukin. 

No tämän enempää analysoimatta siirrynkin terapiakuulumisiin. Sehän menee yleensä aina niin, että terapeutti kysyy session aluksi, mitäs mielessä, mitä kuuluu, ja näin muodostuu aihe josta keskustelemme. Viime aikoina olen osannut vastata vain, että no muuten ihan hyvää, mutta muutama riita oli taas. Enkä oikein muuta. Eli olen jämähtänyt paikoilleni. Terapeuttini ehdotti että voisimme kokeilla silmänliiketerapiaa (EMDR). Kyseinen hoitomuoto on todettu tehokkaaksi traumapotilailla. Siinä ikäänkuin palataan trauman aiheuttaviin hetkiin samalla kun potilas seuraa silmillään esimerkiksi terapeutin edestakaisin liikkuvaa kättä. Tämän tarkoitus minulle on tuoda lähemmäs sisäistä lastani ja itseäni jotta voisin itse luoda turvaa (sisäiselle lapselle) tilanteissa joissa sitä tarvitsen. Katsotaan miten tämä tulee vaikuttamaan minuun. 

 

Kommentit (0)

Riidoista on tullut minulle jokin juttu, menen lähes pois tolaltaan niistä. Koen että suhteessa on pakko olla jotain vikaa ja tunnen riideltäessä suunnatonta ahdistusta enkä usko siinä hetkessä parempaan tulevaan. Kuvittelen sen olevan ikuinen olotila ja haluan vain lakata elämästä. Tästä syystä ajattelin alkaa kirjoittamaan riidoistamme. Nehän saavat alkunsa poikkeuksetta aina minun "tyhmästä" ja lapsellisesta käytöksestä. Siksi niistä tuntuu olevan vaikea kertoa, tai ainakin olen lykännyt tätä päivä päivältä. En aio analysoida riitoja sen enempää. Tiedän, miksi käyttäydyn niinkuin käyttäydyn enkä (vielä) osaa hallita tunteitani, mitkä syntyvät ennen riitaa aiheuttavista tilanteista. Viime viikolla näitä tapahtui kolme kertaa.

Keskiviikkona, (Luoja, tätä on vaikea "sanoa ääneen") ylireagoin ja sain "kohtauksen" kun mieheni selatessa Facebookia, tuli vastaan hänen entiseen elämäänsä kuuluneen ihmisen keräävän rahaa sairaalle lemmikille, johon hän ilmaisi että pitäisi varmaan antaa hieman siihen keräykseen, kun kyseessä kuitenkin ollut yhteinen lemmikki. En nostanut asiasta heti haloota vaan koitin pinnistellä ja ponnistella että en aiheuta mitään typerää ja noloa. No, enhän minä ole hyvä sellaisessa vaan hän kyllä huomasi minun vetäneeni herneet nenään, joten riitahan siitä lopulta syntyi. Totutusti yritän kieltää kaiken ja siirtää syyt hänen niskoilleen, niinkuin aina. 

Perjantaina kuin puskista, aiheutin riidan keksimällä yht´äkkiä miksei mieheni halua viettää juuri nyt aikaa kanssani kun olen seuraavana päivänä lähdössä yöksi metsäretkeilemään. Vaikka olin itse kuitenkin mielessäni suunnitellut viettäväni iltaa rentoutuen sohvalla lukien viikon lehtiä. No, hän tulee kuitenkin hetkeksi makoilemaan ja jutustelemaan viereeni mutta nouseekin kohta ylös omia juttuja tekemään, ja saan "kohtauksen". Pian jo huutelen viereiseen huoneeseen mikset tahdo olla mun kanssa nyt ja syyllistän häntä. 

No sunnuntaina kun saavun kotiin mahtavalta talvivaellukseltani, olenkin jo pian pettynyt kun kotiinpaluu ei täyttänytkään odotuksiani. Hän oli kyllä tehnyt ruokaa minulle valmiiksi ja söimme yhdessä sekä käytiin läpi kokemuksiani retkeltä mutta ei tarpeeksi. Koin, että hän ei ole kiinnostunut minusta ja minun tekemisistäni kun ei kysele mielestäni riittävästi. Tunsin, että en saanut huomiota ja jäin vaille ylistystä ja kehuja mitä minun olisi mielestäni pitänyt saada urhealta talviseikkailultani. 

 

Niin. Kuinka typerää, lapsellista ja noloa. Sen verran sanon, että terapian avulla kykenen kyllä tunnistamaan mikä erityinen puute lapsuudessani näitä eri tilanteita nyt aiheuttaa. Todella ikäviä ja kohtuuttomia nämä ovat ja tuovat täysin turhaa välienselvittelyä meidän suhteeseen. Jokainen tilanne saa minussa aikaan suurta kärsimystä, vihaa ja inhoa jota koitan nyt jotenkin kääntää hyvään suuntaan. Kenties tämä "ääneen sanominen" on yksi keino kitkeä näitä pois. Ainakin lukiessani tilanteita uudestaan ja uudestaan, huomaan miten oloni helpottuu hetki hetkeltä kun alan ikäänkuin sivullisena ihmisenä (se aikuinen minä) ottamaan tilanteita haltuun. Miten se aikuinen minäni olisi näihin reagoinut?

Kommentit (2)

Milli

Eksyin jotenkin vahongossa blogiisi. En edes ole kovin suuri blogien lukija mutta nyt sattui ja kolahtii kirjoituksesi. Aivan kuin olisin johdatettu lukemaan juuri tätä tekstiä. Kuin olisin omia ajatuksiani lukenut. Mielenkiintoni heräsi. Täytyypä lukea lisää tekstejäsi.

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto