Kirjoitukset avainsanalla trauma

Käytiin lävitse terapeuttini kanssa, tuota viimekertaista tapahtumaa läpi, jossa minä jouduin kauhun valtaan kylpylässä. Tämä kuulosti terapeuttini mielestä voimakkaammalta kohtaukselta, mitä olen kertonut hänelle. Hän tulkitsi, että koin dissosiaatiohäiriön, "kohtauksen" vallatessa. Eli toisinsanoen, minun todellisuudentajuni katosi kun pelkäsin menettäväni kaiken. Itse "kohtaus" aktivoitui, kun olin viettämässä kylpylässä viikonloppua ilman miestäni. Samalla kuitenkin meidän kaveripariskunta oli yllättäen tulossa yökylään meidän kotiin, jossa siis vain mieheni oli paikalla.

Vaikka itse tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä, tai vakavaa, sai se kuitenkin minussa aikaan hiljalleen nousevaa uhkaa. Alkuun tunsin tilanteen epämiellyttäväksi kun kotiimme saapuu vieraita, enkä ole "hallitsemassa" tilannetta (onko siellä siistiä, tarjoiltavaa, onko minun henk.kohtaisia tavaroita esillä jne..) Ja tämä lienee melko normaalia käytöstä, kuka tahansa voisi ajatella näin. Mutta sitten aloin tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Siellä ne nyt varmasti pitävät hauskaa, eivätkä edes muista minua.. Ja siitä nousi pelko, hylkäämisen pelko. 

Ja se mitä terapeutin mukaan oikeasti tapahtui, oli se, että minä vaivuin takaisin lapsuuteni traumaattiseen tunnemuistoon. En minä oikeasti enää reagoinut siihen, mitä kotona tapahtui, vaan siihen mitä kehossani tapahtui, miltä kehossani ja mielessäni tuntui. Kehoni kävi niitä samoja tunteita; pelkoa, kauhua ja paniikkia, mitä se silloin kävi, kun äiti jätti. Sitä voi verrata esimerkiksi siihen, kun pieni lapsi kadottaa äitinsä kauppakeskuksessa. Se lapsihan hätääntyy valtavasti. Eikä sille järkipuhe auta, se vain haluaa äitinsä (turvaihmisensä) takaisin, joka rutistaa ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Ja juuri näin minä käyttäydyin. Olin valtavan peloissani. Enkä ymmärtänyt ollenkaan, että enhän minä menetä elämääni, miestäni, kotiani koska olen nyt täällä kylpylässä vaikka meillä on kotona vieraita. Olin sillä hetkellä täysin poistanut todellisuuden mielestäni.

Olin hieman järkyttynyt. Tälläistäkö olen joutunut kokemaan kaksi vuotiaana, kun äitini lähti pois, monta kertaa. Ensin muutamaksi tunneiksi/illaksi ja lopulta kokonaan. Niin surullista, ja samalla niin merkillistä. Itse ei näitä muista, mutta keho todellakin muistaa. 

Saan näitä dissosiaatiohäiriöitä enemmän tai vähemmän, kun tunnen hylkäämisen pelkoa. Jopa unet saattavat vaikuttaa minuun. Jos näen pahaa unta, missä jotain uhkaavaa tapahtuu parisuhteelleni, en vielä herätessänikään ole täysin vakuuttunut siitä, että mitään hätää ei oikeasti ole. Saatan olla allapäin, surullinen sekä reagoida herkemmin johonkin poikkeuksellisiin tilanteisiin, tulkita asioita väärin. 

On raskasta elää tilanteissa, kun tarvitsisi turvallisuuden tunnetta, eikä sitä löydy itseltään yhtään. Kaikki on vain siinä yhdessä ihmisessä, johon olen suorastaan takertunut. En silloin, kun kaikki on hyvin, mutta pienikin särö elämässäni saa minut pois tolaltaan. Enkä tällöin pysty itselleni luomaan turvallista oloa. Eikä toisen varaan voi elämäänsä perustaa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siltä musta tuntui eilen, sen jälkeen kun olin romahtanut henkisesti yli 20 hengen illallispöydässä. Että koko mun elämäni ajan, olen esittänyt jotain muuta, mitä olen. Purskahdin itkemään tuntemattomien ihmisten edessä iltana, jonka teemana oli Hyvä fiilis. En voinut sille mitään, en vain pystynyt esittämään, että mulla olisi kaikki hyvin. Koska ei ollut. Eilen itselläni oli pitkästä aikaa tilanne, jossa tunsin pelkästään ääretöntä turvattomuutta. Olin täysin suojaton. Kehoni täyttyi pakokauhulla ja paniikilla. En tuntenut tai löytänyt itsestäni mitään, mistä olisin saanut turvaa. Sitä ei vain ollut, eikä sitä ehkä tule koskaan olemaankaan sillä tarvittavalla tasolla, millä pystyisin suojautumaan hetkinä, kun trauman aiheuttamat tunnemuistot heräävät. Sen osan kehossani olisi pitänyt jo varhain lapsuudessani täyttyä.

Ainut mitä tarvitsin sillä hetkellä ja kovasti, oli suunnaton tarve päästä mieheni luokse. Ja olisin varmasti lähtenytkin myöhään illalla ajamaan kotia kohti, ellei eräs (tuntematon) henkilö olisi auttanut. Koska ainoat ajatukseni mitä päässäni pyörivät, heiluivat katkeruuden, pelon ja surun vallassa, kuvitellen olevani maailman ainut ihminen, jolla olisi kaikki asiat aina pielessä, eikä hyvää tule ikinä näkymään missään. Ja niin (mielestäni tämä täydellinen ihminen) kertoi miten paljon ahdistusta esiintyy hänen omassa lähipiirissään ja kuinka romahtanut hän on myös joskus ollut sekä tuntenut samoja noloja fiiliksiä mitä minä nyt. Se sai minut poistumaan itsesyytöksen vallasta, ja tilani rauhoittumaan. Ei se ahdistusta ja pelkoa vienyt, mutta auttoi muistamaan, ettei kukaan meistä ole täydellinen ja jokaisella meistä on peikkomme ja haavamme. Ne vain pidetään piilossa, usein myös jopa itseltään. Esitetään olevamme vahvempia, mitä todellisuudessa olemme. Mutta aina ei tarvitse. Joskus sitä voi vain romahtaa, vaikkapa hotellin illallisella. 

Sain myös lopulta mieheni puhelimella kiinni, joka kertoi miten minua oltiin kaivattu. Itkin ilosta, ja epäuskosta. Minua ikävöitiin, vaikka juuri hetki sitten olin tuntenut olevani maailman huonoin ihminen, jota ei kukaan kaipaa ja jolla ei ole mitään arvoa. Oikeasti minä voisin olla maailman onnellisin, koska nyt ympärilläni on avuliaita ja myötätuntoisia ihmisiä kun heitä tarvitsen. 

Joskus niin vaikeaa, olla kuin odotetaan. Piilossa itseltään, satuttaa silloin vain sieluaan.

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ihana kirjoitus ja myötätuntoa sinulle! Itsekin sain ahdistuskohtauksen, kun tapasin eilen ystäviäni. Heiltä sen sain ehkä juuri ja juuri piilotettua (vaikka pitäisi varmaan oppia avautumaan kuten sinä hienosti teit), mutta varmaan sen takia oma olo onkin ollut siitä lähtien hankala.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista <3

Avautuminen edes jollekin, pahan olon jyllätessä, on yleensä paras lääke. Joskus olen kyllä huomannut sen jopa pahentavan, jos kuuntelija ei reagoikaan sillä halutulla tavalla mitä toivoisi. Mutta hänkään ei silloin vain osaa, tai menee hämilleen. Mutta siitäkään ei saisi kuvitella, hänen tahtovan pahaa. Meidän pitäisi oppia hyväksymään ahdistus (ja kaikki muutkin erilaiset "negatiiviset" tunnetilat), niin ne eivät tuntuisi tällöin niin epämukavilta. Tiedän, sekin on vaikeaa.. 

Kaikkea hyvää sulle :)

Häpeä on ollut minulle voimakas ja hallitseva tunne. Se on saanut liian monta kertaa minut ajattelemaan itseäni huonona, merkityksettömänä ja turhana ihmisenä. Itseinhon määrä minussa on ollut valtavaa. Se on saanut minut piiskaamaan itseäni hyvin rankalla kädellä aiheuttaen entistä vaikeamman olotilan. Ja niitä kertoja on tuhansia. On tilanteita, missä olen itse käyttäytynyt niin, että jälkeenpäin tunnen suunnatonta häpeää (esim. mustasukkaisuuskohtaukset), tilanteissa kun olen kertonut lukuisia noloja asioita mistä hetki sitten ylireagoin (esim. otin itseeni kun hän ei huomioinut minua kun hänellä sattui olemaan raskas päivä) tai kun olen yrittänyt ilmaista itseäni/ajatuksiani mutta se on ollut suorastaan mahdotonta koska pelkään että minut torjutaan tai minulle nauretaan (esim. somejulkaisu) sekä kaikki se arvostelu tai sanat läheisiltä ihmisiltä minun valinnoista mitä olen elämässäni tehnyt (esim. koulutus). Ja nämä esimerkit ovat tässä hyvin pieni osuus. Oikeastaan koko elämääni, on häpeä ohjannut minua.

Mutta ei enää.

Minulle voimakas häpeä itsestäni on syntynyt hylkäämiskokemuksesta (traumasta) lapsuudessa. Se on jättänyt niin suuren loven tärkeässä kasvuvaiheessa, että minun on ollut vaikeaa uskoa itsestäni mitään hyvää (koska ei äitikään ole kun kerran jätti minut) huom. lapsen ajattelutason uskomaa ajatusta. Olen tarvinnut hirmuisesti toisilta vakuuttelua että minä kelpaan. Mutta ei se sitä häpeää ole kuitenkaan vähentänyt. Se on vain kannatellut minua siinä että olen elämässäni kuitenkin joten kuten pärjännyt. 

Se, millä olen saanut huomattavasti tarpeetonta häpeän tunnetta häviämään, on ollut hoitaa itseään sillä mistä olen aikoinaan lapsuudessani jäänyt vajavaiseksi. Eli rakkaudella. Mutta päästäkseni tähän pisteeseen, on minun täytynyt kulkea askel askeleelta läpi häpeän elinkaari itsessäni.

  • tilanne, jossa en tunnistanut syitä mitkä aiheuttivat ylireagoinnit (käyttäytymiseni aiheutti siis suunnatonta häpeää)
  • selitysvaihe eli kun minulla on tämä trauma niin siksi käyttäydyin näin 
  • vaihe jossa myönsin häpeän eli en enää peitellyt/selitellyt sitä
  • vaihe kun hyväksyin häpeän (itseni)
  • päätepiste, kun osaan jo tulkita meneillä olevan tilanteen eivätkä turhat häpeän tunteet valtaa minua ja horjuta pois raiteilta

Nämä ovat olleet minun askeleitani. Ilman terapiaa en todellakaan olisi tässä. Nykyisin minua hymyilyttää päivä päivältä enemmän kun huomaan kuinka isoja muutoksia olen saavuttanut viimeisen vuoden aikana. Minä oikeasti luulin, että tulen aina olemaan se hirviö mikä minun sisälläni vallitsi enkä ansaitse elää tai edes pysty elämään siinä tuskassa. Kun opin tunnistamaan puutteeni ja hyväksymään itseni, aloin myös antamaan armoa itselleni ja uskomaan jotain hyvää. Siinä samalla, kuin huomaamatta, annoin rakkautta itselleni. Olen oppinut itse täyttämään sitä rakkauden säiliötä, mikä jäi lapsena vanhemmiltani täyttämättä. Siksi olen sitä mitä nyt olen - tasapainoisempi. 

Kommentit (0)

Sanoi terapeuttini minulle, kun jälleen kerroin viime aikaisista lapsellisuuskohtauksistani. Minä voin tähän lisätä että "luojan kiitos mulla on terapeutti joka saa minut nauramaan ja ennenkaikkea avautumaan toisinaan hyvinkin kiusallisista tilanteista". Vaikka itse kohtauksen aikana nauru on aina kaukana, tekee hyvä heittää välillä jälkeenpäin vähän huumoria. No, terapeutti viittasi tuolla lauseella siihen, että miten mahtavaa (ja tärkeää!) on se, kuinka mieheni suhtautuu näihin minun tilanteisiin. Hän ei anna myöden, ei anna minun ripustautua itseensä eikä varsinkaan lähde mukaan minun oikkuihin. Kyllähän se minuun siinä itse tilanteessa satuttaa tosi pahasti kun sisäinen lapseni itkee tuskasta kun se ei saa lohdutusta häneltä. Mutta kun se turva pitäisi tulla minulta itseltään mutta se on vielä vähän vaiheessa. 

Keskusteltiin terapiassa kuinka kaukana nämä kaksi puoltani ovat toisistaan, että niitä olisi hyvä saada lähemmäksi. Minussa on ikäänkuin kaksi eri ihmistä. Ja tiedostan sen varsin hyvin. Nyt esimerkiksi olen iloinen ja onnellinen järkevä aikuinen, mutta kun saan kohtauksen, taannun uhmaikäiseksi lapseksi jota en pysty sitten millään hallitsemaan. Se on ihan uskomattoman vaikeaa, vaikka miten yrittää uskotella että nyt lupaan käyttäytyä aikuismaisesti ja järkevästi, niin ei. Se tulee, jos se tulee. Onneksi järkevä minäni voi aina kannustaa ja luoda uskoa parempaan jahka saan nostettua itseni ylös sieltä maan matosen tasolta minne vajoan joka kerta kohtauksen jälkeen. Sekä rakas mieheni joka jaksaa aina ja aina vain <3 Ja se ei ole helppoa. Voitte vain kuvitella miten kipeää se tekee katsoa kuinka rankkaa tämä on myös hänelle. Hmm.., mistä tulikin mieleen että kuinka mielenkiintoista se olisikin saada hänen näkökulmansa tästä "taakasta" mitä me molemmat joudumme kantamaan. Mutta en tiedä, hän ei ole niin avoin kuin minä kertomaan ja toisaalta en tiedä kestäisinkö minä edes lukea kaikkea. Niin ja yksi terapeutin ehdottama keino muistuttamaan sitä oikean minän olemassaoloa kohtauksen aikana on kokeilla seuraavaksi pysähtyä katsomaan valokuvia hyvistä yhteisistä hetkistä mieheni kanssa, jos suinkin pystyn ohjamaan itseni vaan niiden luokse..

Pienin askelin matka jatkuu, eilen jo sain todettua kesken tilanteen miehelleni, että minä en ole nyt se järkevä minä vaan se kaksivuotias uhmainen pikkulapsi. Siksi en osaa nyt tehdä muuta kuin kiukutella tosi lapsellisesti. Mutta nämä auttavat! Kun näitä toistaa satoja kertoja, jossain vaiheessa sitä huomaa miten ne asiat eivät enää vaikuta samalla tavoin, mitä ennen. Mutta tässä vaiheessa kun vielä saan hylkäämisen pelon reaktion siitä, kun esimerkiksi lähetän miehelleni Whats App viestin, eikä hän muistanut vastata takaisin myöhemmin (kun ajoi autoa silloin) vaikka oli käynyt uudestaan sovelluksessa kotiin päästyään. Ja huom, kohtaus ei tullut siitä ettei hän ollut vastannut minulle heti vaan nimenomaan siitä, kun mieleeni tuli heti mustasukkaisuuskuvitelmat että hänellä on nyt jotain meneillään ilmiselvästi kun kerran ei ole vastannut minulle, vaan nyt tämä johtaa siihen että hän hylkää minut.  

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto