Kirjoitukset avainsanalla trauma

Häpeä on ollut minulle voimakas ja hallitseva tunne. Se on saanut liian monta kertaa minut ajattelemaan itseäni huonona, merkityksettömänä ja turhana ihmisenä. Itseinhon määrä minussa on ollut valtavaa. Se on saanut minut piiskaamaan itseäni hyvin rankalla kädellä aiheuttaen entistä vaikeamman olotilan. Ja niitä kertoja on tuhansia. On tilanteita, missä olen itse käyttäytynyt niin, että jälkeenpäin tunnen suunnatonta häpeää (esim. mustasukkaisuuskohtaukset), tilanteissa kun olen kertonut lukuisia noloja asioita mistä hetki sitten ylireagoin (esim. otin itseeni kun hän ei huomioinut minua kun hänellä sattui olemaan raskas päivä) tai kun olen yrittänyt ilmaista itseäni/ajatuksiani mutta se on ollut suorastaan mahdotonta koska pelkään että minut torjutaan tai minulle nauretaan (esim. somejulkaisu) sekä kaikki se arvostelu tai sanat läheisiltä ihmisiltä minun valinnoista mitä olen elämässäni tehnyt (esim. koulutus). Ja nämä esimerkit ovat tässä hyvin pieni osuus. Oikeastaan koko elämääni, on häpeä ohjannut minua.

Mutta ei enää.

Minulle voimakas häpeä itsestäni on syntynyt hylkäämiskokemuksesta (traumasta) lapsuudessa. Se on jättänyt niin suuren loven tärkeässä kasvuvaiheessa, että minun on ollut vaikeaa uskoa itsestäni mitään hyvää (koska ei äitikään ole kun kerran jätti minut) huom. lapsen ajattelutason uskomaa ajatusta. Olen tarvinnut hirmuisesti toisilta vakuuttelua että minä kelpaan. Mutta ei se sitä häpeää ole kuitenkaan vähentänyt. Se on vain kannatellut minua siinä että olen elämässäni kuitenkin joten kuten pärjännyt. 

Se, millä olen saanut huomattavasti tarpeetonta häpeän tunnetta häviämään, on ollut hoitaa itseään sillä mistä olen aikoinaan lapsuudessani jäänyt vajavaiseksi. Eli rakkaudella. Mutta päästäkseni tähän pisteeseen, on minun täytynyt kulkea askel askeleelta läpi häpeän elinkaari itsessäni.

  • tilanne, jossa en tunnistanut syitä mitkä aiheuttivat ylireagoinnit (käyttäytymiseni aiheutti siis suunnatonta häpeää)
  • selitysvaihe eli kun minulla on tämä trauma niin siksi käyttäydyin näin 
  • vaihe jossa myönsin häpeän eli en enää peitellyt/selitellyt sitä
  • vaihe kun hyväksyin häpeän (itseni)
  • päätepiste, kun osaan jo tulkita meneillä olevan tilanteen eivätkä turhat häpeän tunteet valtaa minua ja horjuta pois raiteilta

Nämä ovat olleet minun askeleitani. Ilman terapiaa en todellakaan olisi tässä. Nykyisin minua hymyilyttää päivä päivältä enemmän kun huomaan kuinka isoja muutoksia olen saavuttanut viimeisen vuoden aikana. Minä oikeasti luulin, että tulen aina olemaan se hirviö mikä minun sisälläni vallitsi enkä ansaitse elää tai edes pysty elämään siinä tuskassa. Kun opin tunnistamaan puutteeni ja hyväksymään itseni, aloin myös antamaan armoa itselleni ja uskomaan jotain hyvää. Siinä samalla, kuin huomaamatta, annoin rakkautta itselleni. Olen oppinut itse täyttämään sitä rakkauden säiliötä, mikä jäi lapsena vanhemmiltani täyttämättä. Siksi olen sitä mitä nyt olen - tasapainoisempi. 

Kommentit (0)

Sanoi terapeuttini minulle, kun jälleen kerroin viime aikaisista lapsellisuuskohtauksistani. Minä voin tähän lisätä että "luojan kiitos mulla on terapeutti joka saa minut nauramaan ja ennenkaikkea avautumaan toisinaan hyvinkin kiusallisista tilanteista". Vaikka itse kohtauksen aikana nauru on aina kaukana, tekee hyvä heittää välillä jälkeenpäin vähän huumoria. No, terapeutti viittasi tuolla lauseella siihen, että miten mahtavaa (ja tärkeää!) on se, kuinka mieheni suhtautuu näihin minun tilanteisiin. Hän ei anna myöden, ei anna minun ripustautua itseensä eikä varsinkaan lähde mukaan minun oikkuihin. Kyllähän se minuun siinä itse tilanteessa satuttaa tosi pahasti kun sisäinen lapseni itkee tuskasta kun se ei saa lohdutusta häneltä. Mutta kun se turva pitäisi tulla minulta itseltään mutta se on vielä vähän vaiheessa. 

Keskusteltiin terapiassa kuinka kaukana nämä kaksi puoltani ovat toisistaan, että niitä olisi hyvä saada lähemmäksi. Minussa on ikäänkuin kaksi eri ihmistä. Ja tiedostan sen varsin hyvin. Nyt esimerkiksi olen iloinen ja onnellinen järkevä aikuinen, mutta kun saan kohtauksen, taannun uhmaikäiseksi lapseksi jota en pysty sitten millään hallitsemaan. Se on ihan uskomattoman vaikeaa, vaikka miten yrittää uskotella että nyt lupaan käyttäytyä aikuismaisesti ja järkevästi, niin ei. Se tulee, jos se tulee. Onneksi järkevä minäni voi aina kannustaa ja luoda uskoa parempaan jahka saan nostettua itseni ylös sieltä maan matosen tasolta minne vajoan joka kerta kohtauksen jälkeen. Sekä rakas mieheni joka jaksaa aina ja aina vain <3 Ja se ei ole helppoa. Voitte vain kuvitella miten kipeää se tekee katsoa kuinka rankkaa tämä on myös hänelle. Hmm.., mistä tulikin mieleen että kuinka mielenkiintoista se olisikin saada hänen näkökulmansa tästä "taakasta" mitä me molemmat joudumme kantamaan. Mutta en tiedä, hän ei ole niin avoin kuin minä kertomaan ja toisaalta en tiedä kestäisinkö minä edes lukea kaikkea. Niin ja yksi terapeutin ehdottama keino muistuttamaan sitä oikean minän olemassaoloa kohtauksen aikana on kokeilla seuraavaksi pysähtyä katsomaan valokuvia hyvistä yhteisistä hetkistä mieheni kanssa, jos suinkin pystyn ohjamaan itseni vaan niiden luokse..

Pienin askelin matka jatkuu, eilen jo sain todettua kesken tilanteen miehelleni, että minä en ole nyt se järkevä minä vaan se kaksivuotias uhmainen pikkulapsi. Siksi en osaa nyt tehdä muuta kuin kiukutella tosi lapsellisesti. Mutta nämä auttavat! Kun näitä toistaa satoja kertoja, jossain vaiheessa sitä huomaa miten ne asiat eivät enää vaikuta samalla tavoin, mitä ennen. Mutta tässä vaiheessa kun vielä saan hylkäämisen pelon reaktion siitä, kun esimerkiksi lähetän miehelleni Whats App viestin, eikä hän muistanut vastata takaisin myöhemmin (kun ajoi autoa silloin) vaikka oli käynyt uudestaan sovelluksessa kotiin päästyään. Ja huom, kohtaus ei tullut siitä ettei hän ollut vastannut minulle heti vaan nimenomaan siitä, kun mieleeni tuli heti mustasukkaisuuskuvitelmat että hänellä on nyt jotain meneillään ilmiselvästi kun kerran ei ole vastannut minulle, vaan nyt tämä johtaa siihen että hän hylkää minut.  

 

Kommentit (0)

Kun kärsii hylkäämisen pelosta, tuntuu ne riidatkin ylitsepääsemättömiltä. Koska olen elänyt kuplassa missä olen luullut muidenkin tuntevan asiat samoin, on uuden tavan oppiminen ollut hyvin vaikea sisäistää. En ole voinut käsittää että riita on vain riita ja kun se selvitetään, se on siinä. Sen jälkeen kuulemma elämää jatketaan ennallaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Että riita ei tarkoita sitä että ei rakasta enää. Tai sitä että nyt kuuluu erota. Tai pahimmassa tapauksessa sitä, että ei halua elää enää.

Riitoja tulee ja menee, ne kuuluvat hyväänkin parisuhteeseen. Niitä on kaikilla. Tämä ei lohduta siinä vaiheessa kun pelkää kuollakseen että toinen hylkää eikä tykkää minusta enää kun se sanoi minulle niin pahasti. En tietoisesti edes ajattele näin. Minä vain toimin sen varassa mihin olen kasvanut. Riidat ovat aiheuttaneet minulle voimakkaita reaktioita. Vaikka itse riita saattaa olla hyvinkin vähäpätöinen (niinkuin yleensä onkin), kestää minulla toipua niistä useita päiviä. Vaivun pimeään tunneliin jossa ei valoa näy. Uskon että olen maailman surkein ihminen koska riitelin kumppanini kanssa. Tunnen itseni arvottomaksi ja täysin hyödyttömäksi elää ja olla tässä maailmassa. Aiheutan vain harmia. Ahdistustani lisää kun kuvittelen kumppanin viimeistään nyt kyllästyvän ja jättävän tälläisen surkean voivottelijan. Mikään ei auta, ei vaikka hän miten koittaa sanoa että kaikki on hyvin ja hän edelleen tykkää minusta. Itseasiassa, se vain lisää ärsytystä. Huijaa mokoma varmasti. Eikä se helpota kun tiedän jääväni vellomaan sinne synkkyyteen ja pilaavani elämääni. Tänään ymmärsin miksi. Ja voi luoja miltä tuntui kun yksi kahleistani jälleen avautui.

Ymmärtäminen ja hyväksyminen. Viime riidan ja pahan olon jälkeen päätin koittaa keskittyä sen jälkitilan parantamiseen. Pohdin miksi niin tapahtuu, miksi vähän niinkuin aiheutan itse itselleni kärsimystä enkä vain voi antaa olla ja jatkaa eteenpäin. Tajusin pahan oloni johtuvan siitä, että riidan jälkeen jään vähän kuin varpailleni, tunnen oloni hylätyksi koska joudun elämään ilman turvaihmistäni kun kuvittelen kumppanini pettäneen luottamukseni. Että hänkin hylkää. Koska itseltäni puuttuu vielä kyky turvautua itseeni, tunnen olevani kuin pieni lapsi yksin isossa maailmassa. Olen hädissään ja peloissani ennen kuin olen pystynyt luomaan uudelleen luottamuksen ja uskon siihen, ettei hän ole lähdössä mihinkään. -Tästä huomaa hyvin miten ongelmallisia tilanteita aiheuttaa hylkäämisen trauma parisuhteissa. Ja se kun niitä ei tiedosta, niitä ei voi korjata. Sitä vain kuvittelee olevansa normaali ja kohta tilanne on se, että et ymmärräkään omaa käyttäytymistä ja tunnet vain pahaa oloa elämässäsi.

Nyt kun tiedän mistä vellominen johtui, tiedän myös sen että se on turhaa. Tiedän, että riidat ovat vain riitoja eivätkä ne tarkoita sitä että nyt kuuluu erota. Pystyn jatkamaan luottavaisin mielin huomiseen koska tiedän kumppanini olevan vierelläni kun kerran se riitakin on yhdessä sovittu. Kenties päivänselvää jollekin, mutta iso harppaus minulle kohti tasapainoisempaa elämää. 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Joulun aikaan tapahtui jotain, josta kuitenkin selvisin mielestäni todella hyvin mutta se jätti silti minut niin sanattomaksi. En oikein osannut ymmärtää mitä ihmettä juuri tapahtui vaikka kaikki oli päivänselvää mitä tapahtui. Pelkäsin tulevaa joulua jo hyvissä ajoin. Se on aina ollut minulle niin vaikeaa ja ristiriitaista aikaa. Joulu mielletään hyvän mielen ja lämmön ajaksi ja sellaisena minäkin sen tahdon pitää. Aiemmin olen tuntenut joka joulu syyllisyyttä ja ahdistusta kenen kanssa joulua vietän. Halusin olla läheisteni kanssa eli isäni sekä lapsuuden hoitotätini. Kun illalla olen mennyt äitini luokse vielä piipahtamaan on joulumieleni sammunut siihen paikkaan. Miten voisin tuntea lämmintä hyvää oloa ihmisen seurassa joka on aiheuttanut minulle niin suuren trauman. Siksi päätin jo hyvissä ajoin viettää tänä vuonna joulua omissa oloissani kotona mieheni kanssa. Halusimme viettää ensimmäistä joulua omassa kodissamme omaan tapaan. Kävimme aamusta avannossa ja saunassa, iltapäivällä kirkossa sekä illalla söimme tekemiämme jouluruokia. Seuraavina päivinä nautimme edelleen kotoilusta sekä kävimme metsäretkellä. Meillä oli ihana, rauhallinen joulu.

Mutta äitini ei voinut ymmärtää tätä. Olin jo terapiassa keskustellut peloistani ja saanut varmistusta sille että aikuiset ihmiset saavat todellakin viettää joulunsa ihan niinkuin itse tahtovat. Siksi en menettänyt joulumieltäni kun illalla soitin äidilleni kysyäkseni joulukuulumisia. Huomasin heti että kaikki ei ollut ok ja pitkän kaartelun jälkeen oli tilanne tämä että sain syyt niskoilleni hänen joulumielen pilaamisesta koska päätin viettää joulun oman mieltymyksen mukaisesti. Sain kuulla että näköjään hänellä on enää vain yksi lapsi (veljeni). Terapiassa puhuimme aiheesta että se ei ole lasten tai kenenkään muun vastuulla viihdyttää vanhempiaan. Vanhempien on vain hyväksyttävä kun aikuiset lapset alkavat tehdä omat perinteet joulun viettoon. Ja huom. Me kyllä vietimme yhteisen jouluhetken kun kävimme viikkoa aiemmin isolla porukalla joululounaalla. Samoin kävin ennen joulua myös isäni luona kylässä sekä hoitotätiä tervehtimässä. Eli en kylmästi vaan päättänyt olla viettämättä joulua ilman heidän näkemistään.

Tajusin siinä keskustelun aikana, että minä ja äitini emme voi koskaan saada tasapainoista äiti-tytär suhdetta jos minä vain muutun ja kehityn. Niin kauan kun hän jää vellomaan paikoilleen eikä suostu kasvamaan itsekin, tämä ei onnistu. Kun aloitin tämän pitkän matkan trauman hoitamiseen sekä itseni kehittämiseen, en todellakaan aio heittää sitä hukkaan alistumalla syytöksiin joista minä en ole vastuussa. Nyt minä kerrankin osaan pitää itse omasta hyvinvoinnista huolta, niin aion myös pitää siitä kiinni. Ensimmäistä kertaa ikinä, en potenut huonoa omaatuntoa pistää itseäni etusijalle. Osasin myös olla aikuinen, en suuttunut, en itkenyt. Sanoin että keskustellaan kun hänellä on parempi hetki. Sitä hetkeä ei ole vieläkään tullut. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto