Kirjoitukset avainsanalla trauma

En tule koskaan vapautumaan pahasta olostani, jos en anna anteeksi. Toistan joka päivä useita kertoja mantraa "Annan anteeksi ja vapaudun". Toistan niin kauan, kunnes vapaudun sisäisistä traumoistani, jotka lapsuudessani minulle aiheutit. En koskaan hyväksy mitä tapahtui, mutta haluan, että kehoni unohtaa kivut ja eheytyy haavoistaan. En aio olla enää uhri, aion olla selviytyjä. Siksi annan sinulle anteeksi, äiti.

Mulla oli tosi pitkä jakso, että voin suhteellisen hyvin, mutta nyt olen jälleen ollut jonkun aikaa enemmän tai vähemmän matalapaineessa. Painiskelen pitkälti samoissa asioissa, erona ehkä se, että nyt todella pohdin mistä kaikki johtuu ja miten pystyisin vaikuttamaan asioihin. Edelleen, kun jotain sellaista tapahtuu, missä huomaan puutteeni ja vajavaisuuteeni, tunnen suunnatonta surua, vihaa ja katkeruutta äitiäni kohtaan. Tunnen, että olen epätoivoinen hänen suhteen. Olen yrittänyt vaikka mitä, jotta hän ymmärtäisi ja lohduttaisi, mutta ei hän tee sitä. Päinvastoin, saan syyt niskoilleni "kun käyttäydyn huonosti". 

Sen jälkeen kun hän tuomitsi ja arvosteli meitä meidän parisuhdekurssille menosta, lopetin yhteydenpidon. En voinut uskoa, miten sen sijaan, että hän olisi antanut tukea (kun teki johtopäätöksen, että meillä suhde on eron partaalla), sainkin vain kuulla, miten taas pilaan kaiken elämässäni. Silti, kaikesta huolimatta minun empaattisuuteni puski lopulta tässäkin, ja puolentoista kuukauden tauon jälkeen soitin hänelle, kun en itse enää kestänyt. Mutta ei, en saanut anteeksipyyntöä, taaskaan. Puhuimme vain niitä näitä, yleiset kuulumiset vaihdettiin. Ja nyt olen täysin umpikujassa, mitä ihmettä oikein teen. 

Yritän antaa anteeksi sitä kaikkea, mitä joskus lapsuudessani on tapahtunut. Se on vaan niin vaikeaa, niin nurinkurista. Minun pitää antaa anteeksi se, että hylkäsit minut. Mutta jos en anna, en koskaan pääse eroon näistä kivuista, mitkä saavat mieleni ja kehoni huutamaan tuskasta. Haluan rauhan sisälleni, haluan vapautua kivuista. Haluan elää. 

 

Heikki Harju parisuhdekurssilla puhui anteeksiannon tärkeydestä, ja hän luki meille anteeksiannon voimasta ja siitä, miten opimme antamaan anteeksi. Se kolahti minuun niin lujaa, että haluan kirjoittaa tekstistä osioita myös tähän alle.

ANTEEKSIANNON VOIMA (Kirjasta: John Gray, Mars ja Venus ikuisesti yhdessä)

Mitä enemmän rakastat jotakuta, sitä enemmän itse kärsit, ellet anna hänelle anteeksi. Monet ihmiset kokevat tuskaa siitä, etteivät he anna rakastamalleen ihmiselle anteeksi ja tämä tuska ajaa jopa itsemurhaan. Pahin mahdollinen meitä kohtaava tuska on tuska siitä, ettemme rakasta jotakuta, jota rakastamme. 

Pidämme jääräpäisesti kiinni katkeruudesta ja vihasta, ei siksi, ettemme rakasta, vaan siksi, ettemme osaa antaa anteeksi. 

Jos vanhempamme olisivat virheitä tehtyään pyytäneet meiltä anteeksi, osaisimme antaa anteeksi. Jos olisimme nähneet heidän antavan anteeksi toinen toisilleen, osaisimme paremmin antaa anteeksi. Jos olisimme toistuvasti saaneet kokea saavamme anteeksi omat virheemme, osaisimme antaa anteeksi, ja lisäksi meillä olisi ensikäden kokemusta siitä, millainen muutosvoima anteeksiantamisella on. Koska vanhempamme eivät osanneet antaa anteeksi, ymmärrämme helposti anteeksiannon merkityksen väärin.

Todellinen anteeksianto edellyttää myöntämistä, että todellinen virhe on tehty ja tunnustusta, että tuon tekijä ansaitsee silti saada rakkautta ja arvostusta. Se ei tarkoita, että hänen käyttäytymistään pitäisi katsoa läpi sormien tai millään lailla hyväksyä.

Anteeksiantoon sisältyy usein alla olevan kaltaisia viestejä. Ennen kuin luet ne, pysähdy hetkeksi miettimään tilannetta, jossa sinun on melkein mahdotonta antaa anteeksi. Kun luet näitä lauseita mielessäsi, kuvittele, että edessäsi seisoo tuo henkilö, joka loukkasi sinua.

1. Se, mitä teit oli sinun vikasi, ei minun

2. En ole vastuussa sinun teoistasi

3. Se, mitä teit oli väärin. En ansaitse tälläistä kohtelua

4. Sinun teollesi ei löydy mitään hyväksyttävää selitystä 

5. Turha puolustella, minä en aio enää koskaan antaa kohdella itseäni tuolla tavoin

6. Minulle asia ei ole OK

7. Se loukkasi minua hyvin kipeästi

8. En halua koko loppuikääni rangaista sinua tästä asiasta

9. Näen syvällä sydämessäni, että vaikka se, mitä teit oli "pahaa", olet silti sisimmältäsi hyvä ihminen

10. Olen halukas löytämään sinusta sen viattoman puolen, joka tekee parhaansa. Ei kukaan ole täydellinen

11. Aion silti rakastaa sinua

12. Rakastan sinua kuten ennenkin, mutta aion myös suojella itseäni, ettei tätä tapahdu toiste

13. Luottamuksen uudelleen rakentaminen vie aikaa, mutta olen halukas antamaan sinulle vielä tilaisuuden

14. En taida haluta antaa sinulle enää tilaisuutta, mutta toivon sinulle todella hyvää muiden kanssa

15. Päästän irti tuskastani. Et ole enää vastuussa siitä, miltä minusta tuntuu. Annan sinulle anteeksi ja toivotan kaikkea hyvää

16. Olen itse vastuussa tunteistani. Olen rakastava ihminen ja pystyn saamaan rakkautta juuri sellaisena kuin olen 

 

Meillä kaikilla on valta antaa anteeksi, mutta kuten muiden taitojen, senkin käyttäminen vaatii harjoittelua. 

Annan sinulle anteeksi, ettet ole täydellinen. Annan sinulle anteeksi, ettet anna minulle sitä rakkautta ja arvostusta, minkä ansaitsisin. Annan anteeksi, ettet tiedä, mitä teet. Toivon sinulle ihmisarvon mukaista ja kunnioittavaa kohtelua, jonka jokainen ihminen ansaitsee. Annan sinulle virheesi anteeksi. 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Käytiin lävitse terapeuttini kanssa, tuota viimekertaista tapahtumaa läpi, jossa minä jouduin kauhun valtaan kylpylässä. Tämä kuulosti terapeuttini mielestä voimakkaammalta kohtaukselta, mitä olen kertonut hänelle. Hän tulkitsi, että koin dissosiaatiohäiriön, "kohtauksen" vallatessa. Eli toisinsanoen, minun todellisuudentajuni katosi kun pelkäsin menettäväni kaiken. Itse "kohtaus" aktivoitui, kun olin viettämässä kylpylässä viikonloppua ilman miestäni. Samalla kuitenkin meidän kaveripariskunta oli yllättäen tulossa yökylään meidän kotiin, jossa siis vain mieheni oli paikalla.

Vaikka itse tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä, tai vakavaa, sai se kuitenkin minussa aikaan hiljalleen nousevaa uhkaa. Alkuun tunsin tilanteen epämiellyttäväksi kun kotiimme saapuu vieraita, enkä ole "hallitsemassa" tilannetta (onko siellä siistiä, tarjoiltavaa, onko minun henk.kohtaisia tavaroita esillä jne..) Ja tämä lienee melko normaalia käytöstä, kuka tahansa voisi ajatella näin. Mutta sitten aloin tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Siellä ne nyt varmasti pitävät hauskaa, eivätkä edes muista minua.. Ja siitä nousi pelko, hylkäämisen pelko. 

Ja se mitä terapeutin mukaan oikeasti tapahtui, oli se, että minä vaivuin takaisin lapsuuteni traumaattiseen tunnemuistoon. En minä oikeasti enää reagoinut siihen, mitä kotona tapahtui, vaan siihen mitä kehossani tapahtui, miltä kehossani ja mielessäni tuntui. Kehoni kävi niitä samoja tunteita; pelkoa, kauhua ja paniikkia, mitä se silloin kävi, kun äiti jätti. Sitä voi verrata esimerkiksi siihen, kun pieni lapsi kadottaa äitinsä kauppakeskuksessa. Se lapsihan hätääntyy valtavasti. Eikä sille järkipuhe auta, se vain haluaa äitinsä (turvaihmisensä) takaisin, joka rutistaa ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Ja juuri näin minä käyttäydyin. Olin valtavan peloissani. Enkä ymmärtänyt ollenkaan, että enhän minä menetä elämääni, miestäni, kotiani koska olen nyt täällä kylpylässä vaikka meillä on kotona vieraita. Olin sillä hetkellä täysin poistanut todellisuuden mielestäni.

Olin hieman järkyttynyt. Tälläistäkö olen joutunut kokemaan kaksi vuotiaana, kun äitini lähti pois, monta kertaa. Ensin muutamaksi tunneiksi/illaksi ja lopulta kokonaan. Niin surullista, ja samalla niin merkillistä. Itse ei näitä muista, mutta keho todellakin muistaa. 

Saan näitä dissosiaatiohäiriöitä enemmän tai vähemmän, kun tunnen hylkäämisen pelkoa. Jopa unet saattavat vaikuttaa minuun. Jos näen pahaa unta, missä jotain uhkaavaa tapahtuu parisuhteelleni, en vielä herätessänikään ole täysin vakuuttunut siitä, että mitään hätää ei oikeasti ole. Saatan olla allapäin, surullinen sekä reagoida herkemmin johonkin poikkeuksellisiin tilanteisiin, tulkita asioita väärin. 

On raskasta elää tilanteissa, kun tarvitsisi turvallisuuden tunnetta, eikä sitä löydy itseltään yhtään. Kaikki on vain siinä yhdessä ihmisessä, johon olen suorastaan takertunut. En silloin, kun kaikki on hyvin, mutta pienikin särö elämässäni saa minut pois tolaltaan. Enkä tällöin pysty itselleni luomaan turvallista oloa. Eikä toisen varaan voi elämäänsä perustaa. 

Kommentit (0)

Siltä musta tuntui eilen, sen jälkeen kun olin romahtanut henkisesti yli 20 hengen illallispöydässä. Että koko mun elämäni ajan, olen esittänyt jotain muuta, mitä olen. Purskahdin itkemään tuntemattomien ihmisten edessä iltana, jonka teemana oli Hyvä fiilis. En voinut sille mitään, en vain pystynyt esittämään, että mulla olisi kaikki hyvin. Koska ei ollut. Eilen itselläni oli pitkästä aikaa tilanne, jossa tunsin pelkästään ääretöntä turvattomuutta. Olin täysin suojaton. Kehoni täyttyi pakokauhulla ja paniikilla. En tuntenut tai löytänyt itsestäni mitään, mistä olisin saanut turvaa. Sitä ei vain ollut, eikä sitä ehkä tule koskaan olemaankaan sillä tarvittavalla tasolla, millä pystyisin suojautumaan hetkinä, kun trauman aiheuttamat tunnemuistot heräävät. Sen osan kehossani olisi pitänyt jo varhain lapsuudessani täyttyä.

Ainut mitä tarvitsin sillä hetkellä ja kovasti, oli suunnaton tarve päästä mieheni luokse. Ja olisin varmasti lähtenytkin myöhään illalla ajamaan kotia kohti, ellei eräs (tuntematon) henkilö olisi auttanut. Koska ainoat ajatukseni mitä päässäni pyörivät, heiluivat katkeruuden, pelon ja surun vallassa, kuvitellen olevani maailman ainut ihminen, jolla olisi kaikki asiat aina pielessä, eikä hyvää tule ikinä näkymään missään. Ja niin (mielestäni tämä täydellinen ihminen) kertoi miten paljon ahdistusta esiintyy hänen omassa lähipiirissään ja kuinka romahtanut hän on myös joskus ollut sekä tuntenut samoja noloja fiiliksiä mitä minä nyt. Se sai minut poistumaan itsesyytöksen vallasta, ja tilani rauhoittumaan. Ei se ahdistusta ja pelkoa vienyt, mutta auttoi muistamaan, ettei kukaan meistä ole täydellinen ja jokaisella meistä on peikkomme ja haavamme. Ne vain pidetään piilossa, usein myös jopa itseltään. Esitetään olevamme vahvempia, mitä todellisuudessa olemme. Mutta aina ei tarvitse. Joskus sitä voi vain romahtaa, vaikkapa hotellin illallisella. 

Sain myös lopulta mieheni puhelimella kiinni, joka kertoi miten minua oltiin kaivattu. Itkin ilosta, ja epäuskosta. Minua ikävöitiin, vaikka juuri hetki sitten olin tuntenut olevani maailman huonoin ihminen, jota ei kukaan kaipaa ja jolla ei ole mitään arvoa. Oikeasti minä voisin olla maailman onnellisin, koska nyt ympärilläni on avuliaita ja myötätuntoisia ihmisiä kun heitä tarvitsen. 

Joskus niin vaikeaa, olla kuin odotetaan. Piilossa itseltään, satuttaa silloin vain sieluaan.

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ihana kirjoitus ja myötätuntoa sinulle! Itsekin sain ahdistuskohtauksen, kun tapasin eilen ystäviäni. Heiltä sen sain ehkä juuri ja juuri piilotettua (vaikka pitäisi varmaan oppia avautumaan kuten sinä hienosti teit), mutta varmaan sen takia oma olo onkin ollut siitä lähtien hankala.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista <3

Avautuminen edes jollekin, pahan olon jyllätessä, on yleensä paras lääke. Joskus olen kyllä huomannut sen jopa pahentavan, jos kuuntelija ei reagoikaan sillä halutulla tavalla mitä toivoisi. Mutta hänkään ei silloin vain osaa, tai menee hämilleen. Mutta siitäkään ei saisi kuvitella, hänen tahtovan pahaa. Meidän pitäisi oppia hyväksymään ahdistus (ja kaikki muutkin erilaiset "negatiiviset" tunnetilat), niin ne eivät tuntuisi tällöin niin epämukavilta. Tiedän, sekin on vaikeaa.. 

Kaikkea hyvää sulle :)

Häpeä on ollut minulle voimakas ja hallitseva tunne. Se on saanut liian monta kertaa minut ajattelemaan itseäni huonona, merkityksettömänä ja turhana ihmisenä. Itseinhon määrä minussa on ollut valtavaa. Se on saanut minut piiskaamaan itseäni hyvin rankalla kädellä aiheuttaen entistä vaikeamman olotilan. Ja niitä kertoja on tuhansia. On tilanteita, missä olen itse käyttäytynyt niin, että jälkeenpäin tunnen suunnatonta häpeää (esim. mustasukkaisuuskohtaukset), tilanteissa kun olen kertonut lukuisia noloja asioita mistä hetki sitten ylireagoin (esim. otin itseeni kun hän ei huomioinut minua kun hänellä sattui olemaan raskas päivä) tai kun olen yrittänyt ilmaista itseäni/ajatuksiani mutta se on ollut suorastaan mahdotonta koska pelkään että minut torjutaan tai minulle nauretaan (esim. somejulkaisu) sekä kaikki se arvostelu tai sanat läheisiltä ihmisiltä minun valinnoista mitä olen elämässäni tehnyt (esim. koulutus). Ja nämä esimerkit ovat tässä hyvin pieni osuus. Oikeastaan koko elämääni, on häpeä ohjannut minua.

Mutta ei enää.

Minulle voimakas häpeä itsestäni on syntynyt hylkäämiskokemuksesta (traumasta) lapsuudessa. Se on jättänyt niin suuren loven tärkeässä kasvuvaiheessa, että minun on ollut vaikeaa uskoa itsestäni mitään hyvää (koska ei äitikään ole kun kerran jätti minut) huom. lapsen ajattelutason uskomaa ajatusta. Olen tarvinnut hirmuisesti toisilta vakuuttelua että minä kelpaan. Mutta ei se sitä häpeää ole kuitenkaan vähentänyt. Se on vain kannatellut minua siinä että olen elämässäni kuitenkin joten kuten pärjännyt. 

Se, millä olen saanut huomattavasti tarpeetonta häpeän tunnetta häviämään, on ollut hoitaa itseään sillä mistä olen aikoinaan lapsuudessani jäänyt vajavaiseksi. Eli rakkaudella. Mutta päästäkseni tähän pisteeseen, on minun täytynyt kulkea askel askeleelta läpi häpeän elinkaari itsessäni.

  • tilanne, jossa en tunnistanut syitä mitkä aiheuttivat ylireagoinnit (käyttäytymiseni aiheutti siis suunnatonta häpeää)
  • selitysvaihe eli kun minulla on tämä trauma niin siksi käyttäydyin näin 
  • vaihe jossa myönsin häpeän eli en enää peitellyt/selitellyt sitä
  • vaihe kun hyväksyin häpeän (itseni)
  • päätepiste, kun osaan jo tulkita meneillä olevan tilanteen eivätkä turhat häpeän tunteet valtaa minua ja horjuta pois raiteilta

Nämä ovat olleet minun askeleitani. Ilman terapiaa en todellakaan olisi tässä. Nykyisin minua hymyilyttää päivä päivältä enemmän kun huomaan kuinka isoja muutoksia olen saavuttanut viimeisen vuoden aikana. Minä oikeasti luulin, että tulen aina olemaan se hirviö mikä minun sisälläni vallitsi enkä ansaitse elää tai edes pysty elämään siinä tuskassa. Kun opin tunnistamaan puutteeni ja hyväksymään itseni, aloin myös antamaan armoa itselleni ja uskomaan jotain hyvää. Siinä samalla, kuin huomaamatta, annoin rakkautta itselleni. Olen oppinut itse täyttämään sitä rakkauden säiliötä, mikä jäi lapsena vanhemmiltani täyttämättä. Siksi olen sitä mitä nyt olen - tasapainoisempi. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

36-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä voimakkaasta hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto