Kirjoitukset avainsanalla hylkäämisen pelko

Pari viikkoa sitten kokeilimme terapiassa EMDR hoitoa, eli silmänliiketerapiaa. Kävi ilmi, että minulla on yksi erittäin voimakas muisto parisuhteeni alkuajoilta, mikä on traumatisoinut. Siitä puhuminen ja sen muisteleminen saivat minussa aikaan ahdistusta ja itkuisuutta sekä sen käsitteleminen oli minulle melkoisen epämieluisaa. Myös tilanteissa, joissa sain hylkäämisen pelon ja "erouhkan" kumppaniltani, juuri tämä muisto valtasi silloin mieleni ja aiheutti paniikkia.

Kyseisessä muistossa, olimme seurustelleet puolisen vuotta ja tilanteemme ei ollut kovin hyvä, johtuen oudosta käyttäytymisestä hylkäämisen tunnelukon vallatessa. Muistan niin elävästi sen päivän. Päivän, jona lopulta päätimme erota. Menin hänen luokseen, kun hän oli palannut työreissulta. Olimme jo pari tuntia olleet, emmekä edes olleet halanneet. Lähdimme käymään lähikaupassa ja kun astuimme kaupan ovesta ulos, en vain enää kestänyt. Minun oli pakko sanoa ajatukseni ääneen. 

Heitin ilmoille hämmennyksen, että "tässä on pakko olla jotain vikaa, koska ollaan nähty jo pari tuntia, eikä vieläkään edes pussattu." Jolloin hän vastasi vaimeasti; "niin, olen minäkin vähän ajatellut asioita." Ja tämä kohta, on jäänyt kummittelemaan elämääni ja parisuhteeseeni. Olen pelännyt kuollakseni joutuvani uudestaan tähän samaan tilanteeseen, jossa kumppanini sanoo mietteliäällä äänellä pohtineensa tilannettamme.., jonka minä siis tulkitsen siten, että hän on harkinnut eroa, siis hän jättää minut! 

Oikeastihan tämä tilanne lopulta päättyi hyvin. Vaikka sinä iltana sovimme erosta, päädyimmekin seuraavana aamuna vielä kokeilemaan uudelleen (siispä muutimme yhteen). Mutta ainut minkä minä olen tapahtumaketjusta poiminut, on se tämä lähes toteutunut hylkääminen ja sen aiheuttama epämiellyttävä tunnemuisto, mikä aktivoituessaan saa minut todellakin pakokauhun valtaan. 

 

Tähän muistoon siis kokeilimme silmänliiketerapiaa. Kyseisessä hoitomuodossa, on hoidon onnistumisen kannalta tärkeää, että traumasta on jäänyt selkeä visuaalinen muisto. Koska hoidossa, siihen palataan uudestaan ja uudestaan. Minun tapauksessani hoidossa kävi niin, että pikkuhiljaa aloin muokata tapahtuneesta uutta mielikuvaa. Positiivista sellaista, koska lopultahan siinä oikeastikin kävi hyvin. Aloin luomaan itsestäni vahvempaa minää. Hetki hetkeltä oloni alkoi täyttymään turvallisuuden tunteella ja aloin tuntemaan hyvää lämpöä muistosta. Sain jopa esiin sen pelokkaan sisäisen lapseni, jolle minä itse annoin turvaa tilanteessa. Uudessa mielikuvassa jatkamme edelleen yhdessä matkaa eteenpäin mutta omissa erillisyyden kuplissa. Minä pidän lasta kädestä kiinni ja kumppanini kulkee vierelläni. Minulla on hyvä ja lämmin olo. Luottavaisin mielin kuljen eteenpäin, mehän jatkoimme suhdettamme. 

Vielä en osaa sanoa, kuinka hyvin oikeasti tämä hoitokerta minuun auttoi, mutta olen ainakin muutaman hyvän kehityksen askeleen kyllä ottanut. Pari päivää sitten kun meillä oli jonkinlainen kärhämä, osasin olla todella kypsä tilanteessa ja sanoin jopa itse, että huomenna on parempi päivä ja uskoin siihen! Normaalisti olen maani myynyt jo hyvinkin nopeasti riidoissa. Myöskään tapahtumasta puhuminen tai muisteleminen, ei aiheuta minulle enää tunnekuohua. Eli kyllä se ainakin jollain tasolla on ollut tehokas hoitomuoto. 

 

Kommentit (2)

Lukossa
Liittynyt10.9.2018

Tuo sun kuvailema tilanne tuntuu aika tutulta. Se hetki, jolloin itse ajattelee olevansa vahva ja sanoo että tilanteessa on jotain mätää. Mutta sitten kun toinen paljastaakin ajattelevansa samoin, tai jopa että on miettinyt sitä jo aikaisemmin (kertomatta minulle!) saa mussa aikaan paniikin. Miksi itse saa heitellä negatiivisia (lopunajan) ajatuksia toiselle, mutta kukaan ei saa tehdä niin minulle?

Pitääkin muuten googlettaa tuo silmänliiketerapia, en oo kuullut siitä koskaan.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Nii i, varmaan se tämä hylkäämisen peikko niin vahvasti määrittelee. Kuinka monesti itsekin ahdistavissa riita tilanteissa höpisen eroamisesta, mutta herrajestas jos hän tekisikin samoin.. 

Kiitos kommentista sulle!

Me todellakin vietimme viime viikonlopun erossa toisistamme täydellisesti. Emme tosiaan edes viestitelleet, enkä minäkään juurikaan "stalkannut" minkään kautta, miten siellä menee. Mieheni lähti perjantaina kavereidensa kanssa reissuun ja tuli kotiin sunnuntaina iltapäivästä. Ja minä jäin kotiin tekemään kaikkea lempipuuhiani. Kuullostaa ehkä joillekin pareille ihan normaalilta ja arkipäiväiseltä mutta hylkäämisen pelosta kärsivälle ei ihan niin helppo homma.

Olin kyllä odottanut ja kaivannut tätä paljon, kuten viimeksi kirjoitin. Ja minun ehdotuskin tämä oli. Mieheni otti erittäin hyvin vastaan tämän, ja kannatti ajatusta ja ymmärsi idean, minkä takia tälläistä ehdotin. Naurettiin kyllä yhdessä, että mitä jos hän olisi ehdottanut samaa, en usko että olisin osannut ollenkaan suhtautua tälläiseen siinä tapauksessa... Mutta nyt kaikki meni hyvin, oli todella huojentavaa kun keskusteltiin suhteestamme ja siitä, mitä meillä hyvä ja toimiva parisuhde vaatii. Aiomme jatkossakin harrastaa samaa, eli viettää aikaa täydellisesti erossa toisistamme silloin kun jompikumpi lähtee omille reissuilleen..

Koska teki oikeasti niin hyvää saada olla ihan omissa oloissaan, ilman niitä yhteisiä arkipäiväisiä (mutta ihania!) rutiineja. Sain tehdä rauhassa omia lempijuttujani, ilman että piti ottaa toista huomioon. Siivosin koko talon (rakastan siivoamista!), kävin luontoretkellä kansallipuistossa, paistoin makkaraa ja juttelin samalla tuntemattomien ihmisten kanssa, saunoin ja kävin kylmäpulahduksilla. Illalla tein iltapalaa pihamaan kodassa paistaen lättyjä, katsoin leffaa ja nautiskelin lempiherkuista.

Idea oli tässä se, että minä huomaisin osaavani tehdä ja nauttia asioista, ilman tietoisuutta missä ja mitä kumppani tekee. Olla huoleton ja hallitsematon toisesta ja keskittyä vain itseeni. Ja onnistuinkin tässä todella hyvin. Ainoastaan kerran olin vaipua ahdistukseen ja se tuli siitä, kun ensimmäisenä aamuna selailin ketä oli katsonut minun My storia Instagramissa, eikä mieheni ollut! Joten salamannopeasti pelkoni otti vallan ja äänet päässäni huusi että nyt hän ei tykkää musta , hänellä on varmasti niin kivaa ilman minua eikä hän enää halua olla kanssani . Just joo. No onneksi osasin kuitenkin selviytyä tilanteesta ominpäin ja ihan vain sillä että tokaisin itselleni, nyt riittää. Päätin olla välittämättä ja palasin omiin kivoihin juttuihin. Ja se toimi!

 

Tästä erossa olosta seurasi myös ihana ikävä toista kohtaan, ja jopa pientä "perhosia vatsassa" olotiloja, kun odotti taas näkevän toista. Innolla myös odotin pääseväni kertomaan hyvin sujuneesta viikonlopusta. Eli hyvää teki! Mutta pitäähän sitä aina jotain kurjaa tapahtua, ettei ihan täydellistä elämä olisi. Ja no, tässä tapauksessa ei hyvä olo kantanutkaan ihan loppuun asti vaan tulihan se minun peikkonikin sieltä vielä esiin.  

Koska olin viettänyt viikonlopun erossa miehestäni ja omasta mielestäni pärjännyt niin erinomaisesti, janosi tietysti minun sisäinen lapseni paaaljon huomiota kun hän lopulta (väsyneenä) tuli kotiin. Iltaan mennessä olin jo vaipunut hyvin lamaantuneeseen tilaan, ja ihan vain siitä kun mieheni nyt tykkäsi lepäillä loppuillan sohvalla teeveetä katsellen. Vaikkakin olimme kertoneet toisillemme kaiken hyvästä viikonlopusta ja hän oli osoittanut ties monella tapaa tykkäävänsä minusta, ei se vaan riittänyt minulle. Olin vielä koko seuraavan päivän ahdistunut ja peloissani suhteestamme, ja niin tajuttoman pettynyt itseeni kun en taaskaan osannut olla se täydellinen tyttöystävä. (Kukapa osaisi oikeasti hei..!)

Kunnes viimein osasin auttaa itseäni vain katselemalla yhteisiä kuvia ja tarinoita meistä, joita olen kirjoittanut. Tämä sai jotenkin vedettyä minut pois "koomasta" jossa olin ja aloin ajattelemaan taas järkevästi. Uhh, vaikka vielä välillä syvissä vesissä tunnun pyöriväni, pitää todellakin osata iloita myös niistä pienistä (valtavista) kehityksen askeleista, joita olen ottanut. Kyllä tämä tästä, nyt voin taas todeta. Pettymyksien kautta uuteen nousuun! ;)

Kommentit (2)

SannaF

Hienoja ja rehellisiä pohdintoja sulla! Vaikka oma tilanteeni ei ole ihan samankaltainen, kovasti sain ajattelemisen aihetta. Kiitos!

Järjetön ajatus! Vai onko sittenkään. Toisaalta jos miettii, on pettäminen tai perheen jättäminen toisen vuoksi kuitenkin mahdollista. Missä siis kulkee raja todellisen pelkäämisen ja turhan pelkäämisen välillä? Minun tapauksessani tiedän, että hylkäämisen pelkoni otti jälleen vallan ja mielikuvitukseni lensi maailman ääriin pelkästä yhdestä lauseesta. Kuvittelin jo mielessäni mieheni työpaikan vaihdoksen seurauksena, kuinka hän todennäköisesti löytää sieltä nyt uuden heitukan itselleen. Sellaisen joka on paljon parempi kuin minä. Yhdessä sitten elelevät maailman onnellisimpina.

Tämä on minun mielikuvitusta ja kaukana todellisuudesta. 

Mutta se kaikki vilisi silmissäni kolmessa sekunnissa ja muutuin ahdistuneeksi. Taistelin mielessäni tunteella ja järjellä. Mietin, kehtaanko sanoa hänelle, että nyt ylireagoin. En kehdannut. Se oli niin noloa. Miten sitä nyt muka voi sanoa toiselle kuinka järjetön ajatus päässä liikkuu. Sen jälkeen hän pitäisi minua ihan naurettavana ja jättää minut jo siitä syystä tai vielä pahempaa.. entä jos hän saakin nyt oivalluksen, että heii.., oikeastaan se on ihan vetävän näköinen mimmi. 

Tiedän, niin typerää mutta minkäs teet. Pienen aiheesta riitelyn jälkeen lopulta kokosin itseni, ja sanoin ääneen ajatukseni. Pakotin sanat ulos itsestäni vaikka se tuntui epämukavalta ja olin suorastaan pahoinvoiva. Mutta se helpotti.                    Toivon, että jonain päivänä osaan lopettaa turhat kuvitelmat jo ennen, kun ne aiheuttavat järjettömän ylireagoinnin ja mustasukkaisuuskohtauksen.

Niin, ja se lause josta tämä kaikki sai alkunsa oli: "googletin hänet". 

Kommentit (4)

Lottas Liv
Liittynyt21.9.2017

Sinä rohkea nainen, joka varmasti puet nyt sanoiksi ajatuksen joka lähes takuulla on käynyt jokaisen naisen, jonka miehellä on naispuolinen työkaveri, mielessä joskus! Sitä vaan ei uskalla tunnustaa näitä ajatuksiaan - aina edes itselleen. Kiitos tästä hienosta tekstistä ❤️

Nipsu

Joillekin se voi olla pelkkää turha pelko ja omasta mielestä lähtenyt mörkö, mutta toisille niin voi oikeasti käydä.. kuten itselleni. Minä kuuluin niihin ihmisiin kun en ikinä olisi odottanut näin tapahtuvan eikä minulla ollut mielessä edes mörköjä.. ehkä olisi pitänyt. Koskaan en edes epäillyt, että minulle voisi näin käydä ja avioliittovuosia ja yhteistä elämää oli kuitenkin takana jo muutama kymmenen. Mieheni ehti olla uudessa työpaikassaan noin reilun kuukauden kun tajusin, että jotain on meneillään, silloinkaan en kuitenkaan epäillyt vielä mitään kamalaa. Mies oli vieläpä sellainen, joka itse oli aina ollut kovasti vastaan kaikkea vehkeilyä ja arvostellut tuttaviaankin kovin halveksivaan sävyyn sivusuhteista ym. Nyt hän oli kuitenkin ihastunut työkaveriinsa, eikä osannut käsitellä tunteitaan. Mielestäni ihastuminen toiseen pitkässä parisuhteessa on normaalia, eikä se vaadi sen kummempia toimenpiteitä ja menee ohi jos oma tärkeysjärjestys on kunnossa. Minullekin on näin käynyt, mutta oma mies ja perhe tulivat kuitenkin ensimmäisenä. Valitettavasti minun mieheni tunsi kokevansa jotain elämää suurempaa ja me jäimme kakkoseksi ihastukselle. Ainakin siksi ajaksi ennenkuin hän heräsi huumastaan. Sentään ennenkuin mitään peruuttamatonta ehti tapahtua.. vai ehtikö? Luottamusta on vaikea saada takaisin ja nyt minullakin on mörkö, josta eroon pääseminen on vaikeaa, ehkä mahdotonta. Koska se kerran kuitenkin kävi toteen.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sinulle kun jaoit tarinasi <3

Voi, en edes uskalla kuvitella kuinka pahalta tuo on varmasti tuntunut. Todella ikävä särö suhteeseen, mihin on kuitenkin täysillä luottanut.

Paljon voimia sinulle, että joudut käymään varmasti kipeää taistelua tuon mörön kanssa. Toivon sydämmestäni, että saat luottamuksen rakennettua uudelleen. 

Itselleni koitan välillä mantrata, että kaikkiin asioihin ei pysty vaikuttamaan, se mitä tapahtuu on sitten tarkoitettu näin ja siitä ei auta kuin selvitä. Vaikka todellisuudessa tiedän musertuvani jos minulle kävisi näin.

Lämpöistä syksyn odotusta ja kaikkea hyvää <3

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, luulin että olen yksin tämän ongelmani kanssa. Luulin, että kaikki muut ovat "normaaleja", ja vain minä olen tässä maailmassa yksin outojen käyttäytymisteni kanssa. Kadehdin toisten täydellisiltä vaikuttavia elämiä, parisuhteita, onnellisuutta.. Voi kuinka monesti kirosin itseni maan alle, koska kuvittelin olevani tyhmä ja maailman huonoin tyttöystävä. Miten jatkuvasti väsytin ja ajoin itseäni ylikuormittuneeseen tilaan, koska piti olla valppaana joka sekunti toisen tekemisistä, katseista, eleistä, sanoista. Kuinka monta tuhatta kertaa olen ollut kauhuissani, että nyt tuli mitta täyteen kumppanilla, kun sekoilin tyhmyyksiä mustasukkaisuuskohtauksissa. Olen pelännyt koko ajan pahinta, vaikka mitään pahaa ei edes koskaan tapahtunut. Tuntenut oloni maailman turvattomaksi ja yksinäisemmäksi huolimatta siitä, että ympärilläni on ihmisiä, koti, työ, harrastukset. 

Toisen on vaikeaa ymmärtää, jos ei itse tiedä tai osaa uppoutua siihen miksi joku tuntee, miten tuntee. Voisi sanoa, ettei sellainen joka ole kokenut samaa kuin itse, pysty koskaan täysin samaistumaan samoihin ajatuksiin. Siksi vertaistuki on äärettömän tärkeä ja oleellinen osa parantumista. Minulle on ollut todella suuri tuki teistä, ihanat lukijat kun olette kommentoineet tai laittaneet viestiä yksityisesti. Tiedän, että en ole yksin.

Olen yrittänyt etsiä itselleni sopivaa vertaistukiryhmää mutta en ole oikein löytänyt. Läheisriippuvaisille löysin kyllä mutta tähän kuuluu niin paljon muutakin. Ehkä ei ole hylkäämisen pelosta kärsiville sellaista. Pitäisi kyllä olla. Olisipa rohkeutta perustaa sellainen. Mielessäni on pyörinyt ajatus "epävirallisesta" vertaistuen ryhmästä. Ryhmä, jonka kanssa tavataan, vaihdetaan omia kuulumisia ja ajatuksia sekä tarvittaessa jaetaan neuvoja ja annetaan tukea. Kuunnellaan tai ollaan hiljaa vain. Okei, villeimmissä ajatuksissa tämä ryhmä kokoontuminen tapahtuisi luonnon helmassa. Siellä, missä metsän voima ja kauneus ympäröi ja hiljaisuudellaan tuo levollisen olon. Kuinka ihana olisi huomata, miten samankaltaiset ajatukset yhdistävät ja luovat turvaa. Voi itkeä, nauraa, kuunnella, puhua, olla hiljaa. Ihan miltä itsestään tuntuu. Ilman, että tuntee olonsa epämukavaksi koska kaikki ymmärtävät. 

Ajatusleikkiä, mutta varmasti toteuttamiskelpoinen. Riittää kun edes yksi lähtisi kaveriksi. Olisitko se sinä?

Kommentit (10)

jenniAN
Liittynyt14.5.2015

Todella helpottava huomata että ei todellakaan kipuile yksin näiden asioiden kanssa, löysin blogisi juuri ja voin täysin samaistua fiiliksiin joista kirjoitat. Tänään itsellä ollut heikompi päivä näiden asioiden kanssa ja itku kurkussa näitä lukenut, aivan kun otteita omasta elämästä. Todellakin kannatan jotain vertaistuki hommaa, mukana olisin!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3 Ihana kuulla, että olisit mukana. Pitää alkaa miettimään jotain tapaamista, ehkäpä jopa jokin (mökki)viikonloppu tai iltapäivän vietto keskeisellä paikalla, koska tuskin kaikki (kukaan) asuu täälläpäin missä minä.. 

Paljon voimia sinulle, et ole yksin <3 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Niin ja hei, laitatko minulle sähköpostia, niin laitan sulle ehdotuksen "vertaistuki ryhmästä", jota olen ajatellut :)

Kinuski35
Liittynyt23.8.2018

Sama juttu minulla. Löysin juuri blogisi enkä ole kerennyt lukea tekstejäsi vielä kovin paljon, mutta kuulostaa niin samalta kuin itselläni. Kamppailen omien ajatuksieni kanssa viikoittain tai yleensä jopa päivittäin. Elämä olisi varmaan niin paljon helpompaa ilman tunnelukkoja ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Vertaistuki tervetullut!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kyllä! Elämä olisi todella paljon helpompaa ilman näitä hirveitä taakkoja. Onneksi niitä pystyy poistamaan tai edes sietämään mutta työtä se vaatii. Ja jos ei ole mahdollisuutta esim ammattiapuun, uskon että keskusteleminen samoista asioista kärsivien kanssa auttaa, koska toiselta saatu ymmärrys tuo minulle ainakin suurta helpotusta olotilaani. Ei tarvitse kamppailla yksin <3

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Sinä myös, jos haluat, laittaisitko mulle sähköpostia niin laitan sulle ehdotuksen "vertaistuki ryhmä" tapaamisesta <3

Vierailija

Olisin mukana. Elämä on yhtä isoa pelkotilaa, tulkintoja ja kuormitusta tämän kanssa. Olen aiemmin epäillyt itseäni vihaiseksi ja vainoharhaiseksi , nyt jo tiedän olevani surullinen. Ja tätä surua siitä, ettei minulla ole sisäistä luottamusta mistä ammentaa hyvää parisuhde elämää, riittää. Saat ottaa minuun mailitse yhteyttä :)

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3 Otan yhteyttä suhun.

Minäkin luulin vielä jokunen aika sitten, että minut on jotenkin "luotu" olemaan aina surullinen. Että tämä on vain minun ominaisuus eikä muuta voi. Kunnes minulle valkeni eräänä päivänä, ettei se ihan näin mene., ei minun pidä tyytyä tähän vaan asioille on voitava tehdä jotain.

Lukossa

Voi että, vertaistukiryhmä kuulostaa tosi rauhoittavalta, ja lohduttavalta. Turvalliselta. Itse en asu Suomessa, joten mukaan en pääse, harmi. Ellette sitten päädy tekemään siitä sähköistä, esim. suljettua facebook-ryhmää tms. 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei tuossahan on ideaa! Pitääkin kehittää sellainen oma ryhmä meille <3 Laittelen siitä erikseen vaikka postausta kun olen saanut avattua ryhmän. 

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto

2019