Kirjoitukset avainsanalla hylkäämisen pelko

Minä ainakin esitän. Ja nyt puhun henkisestä reippaudesta, en fyysisestä vahvuudesta. En tiedä sitten, onko se hyvä vai huono asia esittää olevansa enemmän, mitä mieli oikeasti jaksaa kantaa. Riippuu varmasti tilanteesta. Esimerkiksi usein töissä, harrastuksissa tai kaveripiireissä ei ehkä haluta näyttää tai kertoa, miltä välillä oikeasti tuntuu. Pitää olla vahva ja reipas. Silti meillä kaikilla on varmasti mielen päällä jotain, jotain sellaista mitä häpeää paljastaa muille. Jos vahingossa paljastan itsestäni jotain ja tuon sitä oikeaa minää esille muiden edessä, alankin perustelemaan ja selittämään, miksi nyt näin "horjahdin". Ja jälkeenpäin vielä kauhistelen, miksi menin möläyttämään jotain sellaista ja mitä ne muut taas minusta ajattelevatkaan. 

Itseasiassa, terapiassakin olen yrittänyt olla aina niin kovin reipas. Joka kerta olen muistanut itse huomauttaa, että kehitystä on tullut! Toki hyvähän juttu se tuokin on, mutta jos en edes terapiassa uskalla näyttää aidosti heikkouksiani, niin missä sitten? Ja se onkin kuulemma hyvin yleistä, että terapeuteille pidetään myös yllä suojakuorta. Saattaahan se pitää ties minkälaisena hörhönä, jos nyt sielläkin aletaan vollottaa. No, minä nyt itken joka kerta terapiassa, mutta ikinä en ollut näyttänyt sitä minun "ongelma-minääni". Paitsi nyt, kahden vuoden jälkeen, toiseksi viimeisellä kerralla. 

Heikkominä, ahdistusminä, hirviöminä, pikkulapsiminä.., tuli esiin kun terapeuttini aiheutti minulle hylkäämisen pelon! Hän oli mokannut aikataulujen kanssa, ja kun minun vuoroni oli, hänellä olikin pahasti kesken edellisen kanssa. Jollain toisella päivää olisin saattanut käsitellä tilanteen vain olan kohautuksella, mutta jostain syystä en sinä päivänä. Ärsyynnyin ja ahdistuin valtavasti, että miten tuo terapeutti saattoi tehdä minulle jotain tälläistä. 

No virheitä sattuu, ja hän tietysti pyysi anteeksi ja yritti sopia korvaavaa aikaa. MInulle tämä ei tietenkään riittänyt, vaan jatkoin myllertämistä ahdistukseni kanssa. En suostunut puhumaan mitään, tokaisin vain, että nyt ei huvita enää sanoa mitään.

Hetken päästä terapeutti sanoi, miten hän ei ollenkaan ajatellut, että kyseessä on hylkäämisen pelosta kärsivä henkilö, jolle ei tietenkään riitä perus pahoittelut. Hän osoitti myötätuntoa minua kohtaan. Hän ei arvostellut, ei tuominnut, ei ärsyyntynyt. Hän hyväksyi minut juuri sellaisena kuin siinä hetkessä olin, "kiukuttelevana pikkulapsena". Ja minä en tuntenut häpeää, ensimmäistä kertaa ikinä, siitä minkälainen minä olen, kun pelko hallitsee mieltäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjoittelin joskus taannoin kaipuustani vertaistuelle. Siitä syntyi idea lähteä joskus, vaikkapa mökkeilemään luonnonhelmaan, ja nyt vihdoin tämä toteutuu. Seurakseni lähtee ainakin yksi kohtalotoverini - ja me toivoisimme, että myös Sinä lähtisit. Aiomme viettää kivaa iltaa saunoen järven rannalla, syöden herkkuja ja ehkäpä kohotamme maljan itsellemme sekä höpöttelemme iltamyöhäseen kaikesta maan ja taivaan väliltä, mitä ikinä meille tulee mieleenkään. Nautimme myös luonnosta ulkoilemalla viereisillä retkeilyreiteillä.

Mökkimajoitus on askeettinen, eli erähenkisyyttä hieman tarvitaan, mutta neuvon kyllä tarvittaessa ja multa saa lainaan varusteitakin. Paikkamme sijaitsee Kanta-Hämeessä (kaksi tuntia Hki:stä), ja sinne on hyvät julkiset yhteydet esim. Helsingistä. Itse ajelen Turun seudulta. Jos kiinnostuit, kerron tarkemmin sähköpostilla tapaamisesta lisää. Ajankohta on perjantaina 31.5. Rohkeasti mukaan, olisi ihana tutustua teihin <3 Ja huom. Retkellä ei todellakaan tarvitse puhua mistään, mistä ei halua, sen ei ole tarkoitus olla mitenkään keskusteluryhmä.. vaan rennon hauska tapaaminen samanhenkisten kanssa. Mutta varmasti me kuunnellaan, jos haluaa avautua.

(Tämä erämökki sijaitsee Lapissa Lemmenjoen Kansallispuistossa)

Kommentit (2)

Mary
1/2 | 

Oi, kuulostaa ihanalta. Valitettavasti minulle ei tuo ajankohta käy. Toivottavasti olisi samanlainen tapahtuma jatkossakin

Käytiin lävitse terapeuttini kanssa, tuota viimekertaista tapahtumaa läpi, jossa minä jouduin kauhun valtaan kylpylässä. Tämä kuulosti terapeuttini mielestä voimakkaammalta kohtaukselta, mitä olen kertonut hänelle. Hän tulkitsi, että koin dissosiaatiohäiriön, "kohtauksen" vallatessa. Eli toisinsanoen, minun todellisuudentajuni katosi kun pelkäsin menettäväni kaiken. Itse "kohtaus" aktivoitui, kun olin viettämässä kylpylässä viikonloppua ilman miestäni. Samalla kuitenkin meidän kaveripariskunta oli yllättäen tulossa yökylään meidän kotiin, jossa siis vain mieheni oli paikalla.

Vaikka itse tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä, tai vakavaa, sai se kuitenkin minussa aikaan hiljalleen nousevaa uhkaa. Alkuun tunsin tilanteen epämiellyttäväksi kun kotiimme saapuu vieraita, enkä ole "hallitsemassa" tilannetta (onko siellä siistiä, tarjoiltavaa, onko minun henk.kohtaisia tavaroita esillä jne..) Ja tämä lienee melko normaalia käytöstä, kuka tahansa voisi ajatella näin. Mutta sitten aloin tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Siellä ne nyt varmasti pitävät hauskaa, eivätkä edes muista minua.. Ja siitä nousi pelko, hylkäämisen pelko. 

Ja se mitä terapeutin mukaan oikeasti tapahtui, oli se, että minä vaivuin takaisin lapsuuteni traumaattiseen tunnemuistoon. En minä oikeasti enää reagoinut siihen, mitä kotona tapahtui, vaan siihen mitä kehossani tapahtui, miltä kehossani ja mielessäni tuntui. Kehoni kävi niitä samoja tunteita; pelkoa, kauhua ja paniikkia, mitä se silloin kävi, kun äiti jätti. Sitä voi verrata esimerkiksi siihen, kun pieni lapsi kadottaa äitinsä kauppakeskuksessa. Se lapsihan hätääntyy valtavasti. Eikä sille järkipuhe auta, se vain haluaa äitinsä (turvaihmisensä) takaisin, joka rutistaa ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Ja juuri näin minä käyttäydyin. Olin valtavan peloissani. Enkä ymmärtänyt ollenkaan, että enhän minä menetä elämääni, miestäni, kotiani koska olen nyt täällä kylpylässä vaikka meillä on kotona vieraita. Olin sillä hetkellä täysin poistanut todellisuuden mielestäni.

Olin hieman järkyttynyt. Tälläistäkö olen joutunut kokemaan kaksi vuotiaana, kun äitini lähti pois, monta kertaa. Ensin muutamaksi tunneiksi/illaksi ja lopulta kokonaan. Niin surullista, ja samalla niin merkillistä. Itse ei näitä muista, mutta keho todellakin muistaa. 

Saan näitä dissosiaatiohäiriöitä enemmän tai vähemmän, kun tunnen hylkäämisen pelkoa. Jopa unet saattavat vaikuttaa minuun. Jos näen pahaa unta, missä jotain uhkaavaa tapahtuu parisuhteelleni, en vielä herätessänikään ole täysin vakuuttunut siitä, että mitään hätää ei oikeasti ole. Saatan olla allapäin, surullinen sekä reagoida herkemmin johonkin poikkeuksellisiin tilanteisiin, tulkita asioita väärin. 

On raskasta elää tilanteissa, kun tarvitsisi turvallisuuden tunnetta, eikä sitä löydy itseltään yhtään. Kaikki on vain siinä yhdessä ihmisessä, johon olen suorastaan takertunut. En silloin, kun kaikki on hyvin, mutta pienikin särö elämässäni saa minut pois tolaltaan. Enkä tällöin pysty itselleni luomaan turvallista oloa. Eikä toisen varaan voi elämäänsä perustaa. 

Kommentit (0)

Siltä musta tuntui eilen, sen jälkeen kun olin romahtanut henkisesti yli 20 hengen illallispöydässä. Että koko mun elämäni ajan, olen esittänyt jotain muuta, mitä olen. Purskahdin itkemään tuntemattomien ihmisten edessä iltana, jonka teemana oli Hyvä fiilis. En voinut sille mitään, en vain pystynyt esittämään, että mulla olisi kaikki hyvin. Koska ei ollut. Eilen itselläni oli pitkästä aikaa tilanne, jossa tunsin pelkästään ääretöntä turvattomuutta. Olin täysin suojaton. Kehoni täyttyi pakokauhulla ja paniikilla. En tuntenut tai löytänyt itsestäni mitään, mistä olisin saanut turvaa. Sitä ei vain ollut, eikä sitä ehkä tule koskaan olemaankaan sillä tarvittavalla tasolla, millä pystyisin suojautumaan hetkinä, kun trauman aiheuttamat tunnemuistot heräävät. Sen osan kehossani olisi pitänyt jo varhain lapsuudessani täyttyä.

Ainut mitä tarvitsin sillä hetkellä ja kovasti, oli suunnaton tarve päästä mieheni luokse. Ja olisin varmasti lähtenytkin myöhään illalla ajamaan kotia kohti, ellei eräs (tuntematon) henkilö olisi auttanut. Koska ainoat ajatukseni mitä päässäni pyörivät, heiluivat katkeruuden, pelon ja surun vallassa, kuvitellen olevani maailman ainut ihminen, jolla olisi kaikki asiat aina pielessä, eikä hyvää tule ikinä näkymään missään. Ja niin (mielestäni tämä täydellinen ihminen) kertoi miten paljon ahdistusta esiintyy hänen omassa lähipiirissään ja kuinka romahtanut hän on myös joskus ollut sekä tuntenut samoja noloja fiiliksiä mitä minä nyt. Se sai minut poistumaan itsesyytöksen vallasta, ja tilani rauhoittumaan. Ei se ahdistusta ja pelkoa vienyt, mutta auttoi muistamaan, ettei kukaan meistä ole täydellinen ja jokaisella meistä on peikkomme ja haavamme. Ne vain pidetään piilossa, usein myös jopa itseltään. Esitetään olevamme vahvempia, mitä todellisuudessa olemme. Mutta aina ei tarvitse. Joskus sitä voi vain romahtaa, vaikkapa hotellin illallisella. 

Sain myös lopulta mieheni puhelimella kiinni, joka kertoi miten minua oltiin kaivattu. Itkin ilosta, ja epäuskosta. Minua ikävöitiin, vaikka juuri hetki sitten olin tuntenut olevani maailman huonoin ihminen, jota ei kukaan kaipaa ja jolla ei ole mitään arvoa. Oikeasti minä voisin olla maailman onnellisin, koska nyt ympärilläni on avuliaita ja myötätuntoisia ihmisiä kun heitä tarvitsen. 

Joskus niin vaikeaa, olla kuin odotetaan. Piilossa itseltään, satuttaa silloin vain sieluaan.

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ihana kirjoitus ja myötätuntoa sinulle! Itsekin sain ahdistuskohtauksen, kun tapasin eilen ystäviäni. Heiltä sen sain ehkä juuri ja juuri piilotettua (vaikka pitäisi varmaan oppia avautumaan kuten sinä hienosti teit), mutta varmaan sen takia oma olo onkin ollut siitä lähtien hankala.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista <3

Avautuminen edes jollekin, pahan olon jyllätessä, on yleensä paras lääke. Joskus olen kyllä huomannut sen jopa pahentavan, jos kuuntelija ei reagoikaan sillä halutulla tavalla mitä toivoisi. Mutta hänkään ei silloin vain osaa, tai menee hämilleen. Mutta siitäkään ei saisi kuvitella, hänen tahtovan pahaa. Meidän pitäisi oppia hyväksymään ahdistus (ja kaikki muutkin erilaiset "negatiiviset" tunnetilat), niin ne eivät tuntuisi tällöin niin epämukavilta. Tiedän, sekin on vaikeaa.. 

Kaikkea hyvää sulle :)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto