Kirjoitukset avainsanalla hylkäämisen pelko

Järjetön ajatus! Vai onko sittenkään. Toisaalta jos miettii, on pettäminen tai perheen jättäminen toisen vuoksi kuitenkin mahdollista. Missä siis kulkee raja todellisen pelkäämisen ja turhan pelkäämisen välillä? Minun tapauksessani tiedän, että hylkäämisen pelkoni otti jälleen vallan ja mielikuvitukseni lensi maailman ääriin pelkästä yhdestä lauseesta. Kuvittelin jo mielessäni mieheni työpaikan vaihdoksen seurauksena, kuinka hän todennäköisesti löytää sieltä nyt uuden heitukan itselleen. Sellaisen joka on paljon parempi kuin minä. Yhdessä sitten elelevät maailman onnellisimpina.

Tämä on minun mielikuvitusta ja kaukana todellisuudesta. 

Mutta se kaikki vilisi silmissäni kolmessa sekunnissa ja muutuin ahdistuneeksi. Taistelin mielessäni tunteella ja järjellä. Mietin, kehtaanko sanoa hänelle, että nyt ylireagoin. En kehdannut. Se oli niin noloa. Miten sitä nyt muka voi sanoa toiselle kuinka järjetön ajatus päässä liikkuu. Sen jälkeen hän pitäisi minua ihan naurettavana ja jättää minut jo siitä syystä tai vielä pahempaa.. entä jos hän saakin nyt oivalluksen, että heii.., oikeastaan se on ihan vetävän näköinen mimmi. 

Tiedän, niin typerää mutta minkäs teet. Pienen aiheesta riitelyn jälkeen lopulta kokosin itseni, ja sanoin ääneen ajatukseni. Pakotin sanat ulos itsestäni vaikka se tuntui epämukavalta ja olin suorastaan pahoinvoiva. Mutta se helpotti.                    Toivon, että jonain päivänä osaan lopettaa turhat kuvitelmat jo ennen, kun ne aiheuttavat järjettömän ylireagoinnin ja mustasukkaisuuskohtauksen.

Niin, ja se lause josta tämä kaikki sai alkunsa oli: "googletin hänet". 

Kommentit (4)

Lottas Liv
Liittynyt21.9.2017

Sinä rohkea nainen, joka varmasti puet nyt sanoiksi ajatuksen joka lähes takuulla on käynyt jokaisen naisen, jonka miehellä on naispuolinen työkaveri, mielessä joskus! Sitä vaan ei uskalla tunnustaa näitä ajatuksiaan - aina edes itselleen. Kiitos tästä hienosta tekstistä ❤️

Nipsu

Joillekin se voi olla pelkkää turha pelko ja omasta mielestä lähtenyt mörkö, mutta toisille niin voi oikeasti käydä.. kuten itselleni. Minä kuuluin niihin ihmisiin kun en ikinä olisi odottanut näin tapahtuvan eikä minulla ollut mielessä edes mörköjä.. ehkä olisi pitänyt. Koskaan en edes epäillyt, että minulle voisi näin käydä ja avioliittovuosia ja yhteistä elämää oli kuitenkin takana jo muutama kymmenen. Mieheni ehti olla uudessa työpaikassaan noin reilun kuukauden kun tajusin, että jotain on meneillään, silloinkaan en kuitenkaan epäillyt vielä mitään kamalaa. Mies oli vieläpä sellainen, joka itse oli aina ollut kovasti vastaan kaikkea vehkeilyä ja arvostellut tuttaviaankin kovin halveksivaan sävyyn sivusuhteista ym. Nyt hän oli kuitenkin ihastunut työkaveriinsa, eikä osannut käsitellä tunteitaan. Mielestäni ihastuminen toiseen pitkässä parisuhteessa on normaalia, eikä se vaadi sen kummempia toimenpiteitä ja menee ohi jos oma tärkeysjärjestys on kunnossa. Minullekin on näin käynyt, mutta oma mies ja perhe tulivat kuitenkin ensimmäisenä. Valitettavasti minun mieheni tunsi kokevansa jotain elämää suurempaa ja me jäimme kakkoseksi ihastukselle. Ainakin siksi ajaksi ennenkuin hän heräsi huumastaan. Sentään ennenkuin mitään peruuttamatonta ehti tapahtua.. vai ehtikö? Luottamusta on vaikea saada takaisin ja nyt minullakin on mörkö, josta eroon pääseminen on vaikeaa, ehkä mahdotonta. Koska se kerran kuitenkin kävi toteen.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sinulle kun jaoit tarinasi <3

Voi, en edes uskalla kuvitella kuinka pahalta tuo on varmasti tuntunut. Todella ikävä särö suhteeseen, mihin on kuitenkin täysillä luottanut.

Paljon voimia sinulle, että joudut käymään varmasti kipeää taistelua tuon mörön kanssa. Toivon sydämmestäni, että saat luottamuksen rakennettua uudelleen. 

Itselleni koitan välillä mantrata, että kaikkiin asioihin ei pysty vaikuttamaan, se mitä tapahtuu on sitten tarkoitettu näin ja siitä ei auta kuin selvitä. Vaikka todellisuudessa tiedän musertuvani jos minulle kävisi näin.

Lämpöistä syksyn odotusta ja kaikkea hyvää <3

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, luulin että olen yksin tämän ongelmani kanssa. Luulin, että kaikki muut ovat "normaaleja", ja vain minä olen tässä maailmassa yksin outojen käyttäytymisteni kanssa. Kadehdin toisten täydellisiltä vaikuttavia elämiä, parisuhteita, onnellisuutta.. Voi kuinka monesti kirosin itseni maan alle, koska kuvittelin olevani tyhmä ja maailman huonoin tyttöystävä. Miten jatkuvasti väsytin ja ajoin itseäni ylikuormittuneeseen tilaan, koska piti olla valppaana joka sekunti toisen tekemisistä, katseista, eleistä, sanoista. Kuinka monta tuhatta kertaa olen ollut kauhuissani, että nyt tuli mitta täyteen kumppanilla, kun sekoilin tyhmyyksiä mustasukkaisuuskohtauksissa. Olen pelännyt koko ajan pahinta, vaikka mitään pahaa ei edes koskaan tapahtunut. Tuntenut oloni maailman turvattomaksi ja yksinäisemmäksi huolimatta siitä, että ympärilläni on ihmisiä, koti, työ, harrastukset. 

Toisen on vaikeaa ymmärtää, jos ei itse tiedä tai osaa uppoutua siihen miksi joku tuntee, miten tuntee. Voisi sanoa, ettei sellainen joka ole kokenut samaa kuin itse, pysty koskaan täysin samaistumaan samoihin ajatuksiin. Siksi vertaistuki on äärettömän tärkeä ja oleellinen osa parantumista. Minulle on ollut todella suuri tuki teistä, ihanat lukijat kun olette kommentoineet tai laittaneet viestiä yksityisesti. Tiedän, että en ole yksin.

Olen yrittänyt etsiä itselleni sopivaa vertaistukiryhmää mutta en ole oikein löytänyt. Läheisriippuvaisille löysin kyllä mutta tähän kuuluu niin paljon muutakin. Ehkä ei ole hylkäämisen pelosta kärsiville sellaista. Pitäisi kyllä olla. Olisipa rohkeutta perustaa sellainen. Mielessäni on pyörinyt ajatus "epävirallisesta" vertaistuen ryhmästä. Ryhmä, jonka kanssa tavataan, vaihdetaan omia kuulumisia ja ajatuksia sekä tarvittaessa jaetaan neuvoja ja annetaan tukea. Kuunnellaan tai ollaan hiljaa vain. Okei, villeimmissä ajatuksissa tämä ryhmä kokoontuminen tapahtuisi luonnon helmassa. Siellä, missä metsän voima ja kauneus ympäröi ja hiljaisuudellaan tuo levollisen olon. Kuinka ihana olisi huomata, miten samankaltaiset ajatukset yhdistävät ja luovat turvaa. Voi itkeä, nauraa, kuunnella, puhua, olla hiljaa. Ihan miltä itsestään tuntuu. Ilman, että tuntee olonsa epämukavaksi koska kaikki ymmärtävät. 

Ajatusleikkiä, mutta varmasti toteuttamiskelpoinen. Riittää kun edes yksi lähtisi kaveriksi. Olisitko se sinä?

Kommentit (10)

jenniAN
Liittynyt14.5.2015

Todella helpottava huomata että ei todellakaan kipuile yksin näiden asioiden kanssa, löysin blogisi juuri ja voin täysin samaistua fiiliksiin joista kirjoitat. Tänään itsellä ollut heikompi päivä näiden asioiden kanssa ja itku kurkussa näitä lukenut, aivan kun otteita omasta elämästä. Todellakin kannatan jotain vertaistuki hommaa, mukana olisin!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3 Ihana kuulla, että olisit mukana. Pitää alkaa miettimään jotain tapaamista, ehkäpä jopa jokin (mökki)viikonloppu tai iltapäivän vietto keskeisellä paikalla, koska tuskin kaikki (kukaan) asuu täälläpäin missä minä.. 

Paljon voimia sinulle, et ole yksin <3 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Niin ja hei, laitatko minulle sähköpostia, niin laitan sulle ehdotuksen "vertaistuki ryhmästä", jota olen ajatellut :)

Kinuski35
Liittynyt23.8.2018

Sama juttu minulla. Löysin juuri blogisi enkä ole kerennyt lukea tekstejäsi vielä kovin paljon, mutta kuulostaa niin samalta kuin itselläni. Kamppailen omien ajatuksieni kanssa viikoittain tai yleensä jopa päivittäin. Elämä olisi varmaan niin paljon helpompaa ilman tunnelukkoja ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Vertaistuki tervetullut!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kyllä! Elämä olisi todella paljon helpompaa ilman näitä hirveitä taakkoja. Onneksi niitä pystyy poistamaan tai edes sietämään mutta työtä se vaatii. Ja jos ei ole mahdollisuutta esim ammattiapuun, uskon että keskusteleminen samoista asioista kärsivien kanssa auttaa, koska toiselta saatu ymmärrys tuo minulle ainakin suurta helpotusta olotilaani. Ei tarvitse kamppailla yksin <3

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Sinä myös, jos haluat, laittaisitko mulle sähköpostia niin laitan sulle ehdotuksen "vertaistuki ryhmä" tapaamisesta <3

Vierailija

Olisin mukana. Elämä on yhtä isoa pelkotilaa, tulkintoja ja kuormitusta tämän kanssa. Olen aiemmin epäillyt itseäni vihaiseksi ja vainoharhaiseksi , nyt jo tiedän olevani surullinen. Ja tätä surua siitä, ettei minulla ole sisäistä luottamusta mistä ammentaa hyvää parisuhde elämää, riittää. Saat ottaa minuun mailitse yhteyttä :)

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3 Otan yhteyttä suhun.

Minäkin luulin vielä jokunen aika sitten, että minut on jotenkin "luotu" olemaan aina surullinen. Että tämä on vain minun ominaisuus eikä muuta voi. Kunnes minulle valkeni eräänä päivänä, ettei se ihan näin mene., ei minun pidä tyytyä tähän vaan asioille on voitava tehdä jotain.

Lukossa

Voi että, vertaistukiryhmä kuulostaa tosi rauhoittavalta, ja lohduttavalta. Turvalliselta. Itse en asu Suomessa, joten mukaan en pääse, harmi. Ellette sitten päädy tekemään siitä sähköistä, esim. suljettua facebook-ryhmää tms. 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei tuossahan on ideaa! Pitääkin kehittää sellainen oma ryhmä meille <3 Laittelen siitä erikseen vaikka postausta kun olen saanut avattua ryhmän. 

Tärisen, vapisen, itken. En saa nukuttua, ahdistus valtaa kehoni, sumu peittää mieleni. Kipu vangitsee, en löydä tietä vapauteen. Minun on päästävä pois täältä, tästä. En vain kestä. 

Tässä joitain tunteita, jotka valtasivat minut pari päivää sitten. Vaikka kuinka olen kehittynyt ja kasvanut viimeisen vuoden aikana terapian avulla sekä muun itsetutkiskelun, en tule todennäköisesti koskaan täysin saamaan itsestäni pois hylkäämisen pelkoa. Se on niin syvällä minussa. Varmasti se hälvenee joitain asteita sitä mukaan kun minä vahvistun sekä löydän keinoja joilla luoda turvallisuuden tunnetta itselleni tilanteissa, joissa olen pelkoni kanssa yksin. Mutta sataprosenttiseen "parantumiseen" en usko. Se minun on vain hyväksyttävä ja opittava elämään sen kanssa. Vaikka kuinka vastentahtoiselta ajatukselta se tuntuukin.

 

Vihaan itseäni. Miksi en voi olla normaali. Miksi en voi olla täydellinen kumppani. Miksi en luota mieheeni. Miksi kuvittelen vain kaikkea pahaa tapahtuvan. Miksi luulen että hän pettää. Miksi taas teen näin. Miksi en osaa antaa toisen viettää aikaa muidenkin kanssa kuin vain minun. Miksi olen näin tyhmä.

Olemme olleet yhdessä lomareissulla ja kiertäneet ympäri Suomea, Lappia myöden. Kävimme pitkällä vaelluksella, olemme nukkuneet teltassa, mökissä, majataloissa. Meillä on ollut uskomattoman ihana loma. Ollaan toteutettu unelmia ja haaveiltu lisää. Halailtu ja suukoteltu. Tiesin, että lomamme päättyy eri paikkoihin. Mieheni jää kavereidensa kanssa muutamaksi päiväksi suofutiksen MM-kisoihin ja minä jatkan matkaa itsekseen Kolille. Alkuun ajattelinkin, kuinka mukava saada viettää myös omaa aikaa ja tulla kotiin hyvissä ajoin. Mutta huomasin viimeisen päivän lähestyessä miten kehoni ja mieleni alkoi reagoida alitajuntaisesti tulevaan. Pelkotilat alkoivat hallita minua. Ensin aloin tuntemaan omituista surua, vaikka kaikki on hyvin. Sitten aloin ahdistumaan surusta. Varmistelin mieheltäni, että tykkääkö hän minusta vielä ja tulethan vielä sitten kotiin reissulta. Hän sanoi, tottakai ja antoi pitkän halauksen. Sisälläni silti tunsin murtuvani. 

Yritin pitää mieleni ehjänä ja saada muuta ajateltavaa. Nautin olostani. Olin varannut itselleni Kolin maisemissa ratsastusta ja illaksi saunajoogaa. Mutta kun juuri ennen nukkumaan menoa vilkaisin vielä somea, ja näin kuvan missä porukka piti hauskaa mökkiterassilla ja kuvassa oli myös naispuolinen henkilö, oli se mulle liikaa. Koitin silti tsempata ja puhua itselleni järkeä.            Se ei tarkoita mitään. Olenhan minäkin tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa, minulla on työkavereinakin pelkästään miehiä, minä jopa reissaan yksinään pitkin maailmaa. Se ei tarkoita mitään, toistan itselleni. Yritin jatkaa unia teltassani. Kaksi tuntia oli kulunut, enkä ollut saanut unta. Minulla oli hirveä olo. Jouduin paniikkiin. 

Lopulta soitin miehelleni. Ensin kiertelin ja kaartelin ennen kuin uskalsin sanoa mikä minulla oikeasti on. Mutta hän ymmärsi. Hän oli lempeä ja kuunteli. Hän kertoi, että tässä ollaan vaan vähän poikien kanssa viettämässä hauskaa iltaa ja on kiva välillä tuulettua. Hän myös sanoi että sunnuntaina hän tulee kotiin ja että hän tykkää minusta. Että kaikki on hyvin. Viimein alan rauhoittumaan ja uskomaan että kaikki todella on hyvin. Ne ovat vaan minun pelko tunteeni, mitkä yrittävät hallita. Saan lopulta nukuttua ja aamulla herätessäni voin jo paljon paremmin. Kiipeän katsomaan Kolin huipulta maisemia ja tunnen itseni jälleen olevan elossa ja vapautunut "hirviön" kahleista. 

 

Jälkeenpäin kävin tilannetta läpi ja pohdin tapahtumaa. Huomasin, kuinka ahdistuneeksi oloni muuttuu kun ympärilläni tunnen pelkkää turvattomuutta. Huomasin, kuinka todellista se on minulle vaikka kyse on pelkästään tunteiden hallitsemattomuudesta. Mietin myös siltä kantilta, kuinka väärin on antaa toisen ihmisen vaikuttaa minuun näin syvältä ja vielä niin nurinkurisesti kun oikeasti tämä toinen kuitenkin antaa pelkkää hyvää elämääni. En aina vain osaa nähdä totuutta. Ymmärsin jälleen kuinka tärkeää avoimesti puhuminen on. Kuinka paljon pahemmalta minusta olisi tuntunut, jos en olisi voinut/uskaltanut/tiennyt soittaa miehelleni. Ei mikään ihme että seurustelun alkuaikoina, kun en vielä ollut tiedostanut tätä, jouduin työkyvyttömäksi. Olin niin ahdistunut kun se kaikki oli kertynyt sisälleni. Nyt suurin helpotus tulee kun voin puhua näistä asioista miehelleni, terapeutille ja myös teille.  Pieniä ikäviä sävähdyksiä vielä vähän väliä mieleeni iskee viikonlopun aikana mutta en voi vaatia toista koko aikaa huomioimaan minua. Minun on vain opittava kestämään ja vahvistumaan lisää. Loppujen lopuksi, me jokainen olemme vastuussa vain itsestämme. 

Kommentit (7)

Aurinko

Osaat hyvin kuvata mustasukkaisen ihmisen sielunmaisemaa. Itselleni on vaikea ymmärtää aiheetonta mustasukkaisuutta - niin yleistä kuin se onkin. Olet onnekas kun sinulla on rakas joka ymmärtää sinua, voin kertoa, ettei se ole helppoa. Voimia ja tsemppiä sinulle, olet rohkea kun uskallat puhua asiasta.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos hyvästä kommentistasi. Oli mielenkiintoista saada vastakkaista näkökulmaa myös, pistää ajattelemaan. Ja kiitos tsempeistä <3 

Vierailija

Hei

Olen kommentoinut ihanaa blogiasi aiemminkin.

Mietin tuota, että yrität puhua itsellesi "järkeä". Se on sinänsä varmaan ihan järkevää, varsinkin paniikin tullessa, mutta oletko kokeillut vain itsesi hyväksymistä?

Eli sitä, että et haukkuisi itseäsi että et miksi  et ole täydellinen kumppani, normaali, vihaat itseäsi jne. (Toki ymmärrän turhautumisen kun haluaisit olla luottavampi etc.).

- Miltä tuntuisi kokeilla antaa myötätuntoa itseäsi kohtaan, sen sijaan että soimaat?

Esim. niin, että sanot itsellesi, ja paijaat vaikka samalla kättäsi, voi minua kun tuntuu pahalta. Minä saan pelätä. Minä saan olla mustasukkainen. Tältä tuntuu olla mustasukkainen. Minä saan pelätä sitä, että mieheni on naisporukassa. En haluaisi pelätä sitä, mutta pelkään, joten annan pelon olla. Se on ok. Ahaa, minä tunnen näin. Rakastan itseäni ja kaikki tunteeni ovat ok. Niitä ei tarvitse järkeillä. Minä saan olla tällainen.

Puhu itsellesi, kuin puhuisit pienelle lapselle tai itsellesi lapsena. Et takuulla haukkuisi vaan antaisit itsesi olla juuri niin pelokas tai mitä tahansa oletkin. Saat olla! Pelossa ei ole mitään väärää, vaikka mieluiten olisitkin jotain muuta. Mutta kun et ole. Olet hyvä juuri noin.

"Mietin myös siltä kantilta, kuinka väärin on antaa toisen ihmisen vaikuttaa minuun näin syvältä ja vielä niin nurinkurisesti kun oikeasti tämä toinen kuitenkin antaa pelkkää hyvää elämää"

- Se ei ole väärin. Mikään ei ole väärin, mikä on. Nyt vain on niin, että toinen ihminen vaikuttaa suhun. Piste. Et ehkä haluaisi niin olevan, mutta koska niin on, niin anna itsesi olla sellainen. Et ole sitä tietoisesti valinnut.

Asia vaikuttaa suhun jo "negatiivisesti", älä siis enää pahenna asiaa, haukkumalla itseäsi siitä vielä lisäksi. Kokeile sen sijaan vaikka sanoa: "Voi minua, kun mies vaikuttaa minuun näin. Tältä se tuntuu. Hyväksyn sen, että juuri nyt toinen ihminen vaikuttaa minuun. En yritä muuttaa asiaa, vaan annan sen olla"

Rakkaudella,

m

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista!

Juuri tätä samaa myös terapeuttini sanoi kun kerroin tästä episodista hälle. Se olisi just se mitä mun pitäisi siinä tilanteessa tehdä koska nyt vain jumitan siellä pahassa olossa ja voi miten paljon soimaan itseäni myös siitä. Se on varsinainen pahan kierre. 

Se on vain uskomattoman vaikeaa siinä tilanteessa. Nyt pystyn "normaali tilassa" helposti ajattelemaan että hyvä on, näin minä teen sitten. Olen kuin jossain pimeässä tunnelissa valtavassa tunnemyrskyssä mistä en löydä ulospääsyä enkä pysty hallitsemaan itseäni ja tunteitani. Mutta uskon kyllä että siinäkin tulen jossain vaiheessa onnistumaan, se ei ehkä tapahdu vielä seuraavalla kerralla eikä sitä, mutta jonain päivänä. Pitää alkaa petraamaan ja opettelemaan antamaan myötätuntoa itselleen. Koska osaanhan antaa sitä muille niin miksi en itselleni. 

Kiitos sulle valtavasti<3

Vierailija

Hei,
Se voi olla vaikeaa (ainakin jos uskot sen olevan vaikeaa;)) , mutta enemmänkin mun mielestä on kyse muistamisesta.
Muistaa olla myötätuntoinen, muistaa olla läsnä, muistaa hengittää. Muistaa aina vain uudelleen. Siitä on kyse myös meditoinnissa, muistamisesta. Yhä uudelleen muistaa tulle hereille omista ajatuksistaan. Kerta toisensa jälkeen.

Kyse on myös sanojen käytöstä.
Yritänkö tehdä jotain vai päätänkö tehdä jotain, päätänkö onnistua.

Jos soimaat itseäsi ( ja hei, sellaista ihmistä ei ole joka sitä ei tekisi!!), niin älä enää siitä soimaa itseäsi että soimaat itseäsi! 😁
Ole siinäkin myötätuntoinen itsellesi. Anna KAIKKI itsellesi anteeksi.
Ei tarvitse koko ajan olla "parempi" sinä, ei tulla myötätuntoisemmaksi, ei tulla miksikään.
Olet jo. Perillä ja täydellinen.

m

Ps, kuulostaa että olet löytänyt tosi hyvän terapeutin.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei, minä kokeilin tuossa viikolla (ensin tosin en meinannut muistaa..) kun yhtenä päivänä jostain syystä ahdistus valtasi mieltäni ja tunsin itseni vaan surkeaksi kun en saa mitään mukamas tehtyä taaskaan.., niin illalla muistin lopulta sanoa itselleni "tänään on vain hieman alakuloisempi päivä ja se on ihan okei, välillä vain on näitä päiviä. Olet silti reipas ja hyvä ihminen, tykkään susta silti". Ja se auttoi! Kun hyväksyin sen, ahdistus hävisi eikä olo ollut surkea enää. Pääsin hyvillä mielin nukkumaan ja seuraava päivä olikin ihan erilainen. 

Ja tää oli tosi hyvä koska oloni oli jo kehkeytynyt iltaan mennessä niin huonoksi että pohdin pitäisikö ottaa jo ahdistuslääke helpottamaan nukkumaan menoa, mutta eipä tarvinnut :)

Kiitos sulle taas <3

Sain lukijalta kommentin jossa hän esitti kysymyksen miten puolisoni kokee minun hylkäämisen pelkoni. Kysymys oli hyvä ja tärkeä itsekin todella pohtia sitä. Tämä "vaiva" minussa aiheuttaa meidän suhteessa sen, että suhteemme ja elämämme pyörii pitkälti minun maailmassa. Ei tasavertaisesti meidän. Onhan se paljon tasaantunut terapian avulla ja osaan antaa nykyisin myös miehelleni tilaa ja omaa aikaa. Suhteemme alkuaikoina meillä oli todella vaikeaa tietyissä tilanteissa kun yhteisymmärrys tämän pelon vuoksi puuttui täysin. Mieheni oli usein ihmeissään mikä minulla on ja onko hän aiheuttanut nyt jotain. Ja se on taas aiheuttanut turhautumista ja ärsyyntymistä todella paljon. Ja varsinkin kun en ole osannut vastata siihen. En itsekään silloin tiennyt miksi käyttäydyin todella oudosti ja se sai aikaan itsessäni myös turhautumista ja inhoa, kun en osannut olla "normaali". Ahdistuin pahasti ja noin puolen vuoden seurustelun jälkeen jopa päädyimme eroamaan. Siihen syyt todennäköisesti johtuivat kun molemmat olimme niin neuvottomia suhteessamme.

Selitin alussa käyttäytymistäni tosiaan työstä johtuvilla syillä. Aluksi varmaan itsekin uskoin näin. Tai ainakin halusin uskoa. Mieheni myös uskoi siihen joten hän ajatteli sen olevan ohimenevää ja pian tilanteen helpottavan eikä siten pitänyt minua vaan vaikeana tyttöystävänä. Hän luotti että kaikki järjestyy. Tilanne tosin vain paheni ja lopulta päädyin (onneksi) psykologille. Tällöin selvisi mitä tässä on oikeasti kyseessä ja paraneminen saattoi lopulta alkaa. Alussa myös muistan miten kiivaasti taistelin itseni kanssa että en luo riippuvuussuhdetta mieheeni ja kuinka ahdistavalta se tuntui kun huomasin etten voi sille mitään. Siksi eromme silloin tuntui myös minusta helpottavalta kun tiesin että kahleet vapautuisivat vaikka samalla olin kauhuissani. En pystynyt edes kuvittelemaan, että olisin sinä iltana mennyt kotiin yksin nukkumaan. Onneksi sain jäädä mieheni luokse koska seuraavana päivänä me harkitsimme vielä asiaa uudestaan.

Mutta vastaus siihen, että miten hän ymmärtää. Se onkin kuningaskysymys. Se on asia mistä minä saan olla niin kiitollinen ettei mitään rajaa. Ilman hänen ymmärrystään, emme olisi me. Suoraan sanottuna, minulla on käynyt todella iso onni että olen juuri hänet löytänyt. Koska hän tietää, että nämä kohtaukset ja tilanteet tapahtuvat vain välillä. Hän pystyy sulkemaan ne osiot pois meidän suhteestamme ja ymmärtää että tämä osa ei ole sitä parisuhdetta. Silloin kun minä olen se uhmaikäinen lapsi, en ole ihminen kenen kanssa hän elää jatkuvasti. Koska kuitenkin kohtaukset ovat aina ohimeneviä ja silloin kun niitä ei ole, me olemme me ja meillä on hyvä suhde. Hän osaa katsoa tilanteen yläpuolelta aikuisen silmin eikä alennu tilanteissa alas tasolle, jossa minä lapsenomaisesti käyttäydyn. Totta kai hän suuttuu, ärtyy ja pitää syytöksiäni epäreiluna sekä huutaa takaisin mutta silloinkin hän tietää että se on vain riita, se on ohimenevää ja normaalia. Toisin kuin minä joka olen välittömästi tuomitsemassa suhteemme. 

Hän ei myöskään myönny minun tahtoihini. Hän antaa tukea ja ymmärrystä ja pitää meitä tasavertaisina ja täten odottaa myös minun aikuisena tekevän samoin. Hän kannustaa terapiassa käyntiäni sekä minun omia voimaannuttavia reissuja yksinäni koska nämä kaikki edistävät itsenäisyyttäni ja irtaannuttavat taas riippuvuudesta ja lisäävät sitä hyvää aikaa meidän parisuhteessa.

Lukija kysyi myös miten saan oman käytökseni järkeväksi kun "kohtaus" lähestyy. Yleensä en saakaan. Joskus pystyn pinnistelemään hammasta purien ajattelemalla että ole nyt järkevä, tämä (tilanne) ei ole totta, se johtuu vain hylkäämisen pelosta. Silloinkaan se ei sellaisenaan todennäköisesti mene ohitse vaan vasta sitten kun otan asian esiin rohkeasti puhumalla siitä miehelleni. Vaikka olisi kuinka nolo asia. (Nopea esimerkki: jos olen jossain reissussa ja mieheni ei huomioi minun kuulumisia mielestäni tarpeeksi, huomaan tilanteen kehittyvän huonoon suuntaan ja siitähän seuraa ahdistus ja kohtaus. Mutta nyt kun uskallan sanoa siitä hänelle, se helpottaa välittömästi koska tilanteelle löytyy yleensä aina syy. Kuten, hän sattui olemaan kiireinen työn tms vuoksi eikä siis siksi etteikö hän välittäisi ja olisi kiinnostunut) Näissä tilanteissa huomaan, että olenpa kehittynyt ja aina kun teen näin, se edistää ja kasvattaa lisää. Mutta se mitä tässä kehityksessä oikeasti tapahtuu on se, että yksinkertaisesti en vain enää reagoi tilanteisiin samalla tavalla kuin ennen. Ja se on juuri sitä vahingollisten käyttäytymismallien muuttamista miksi terapiassa työskennellään.

Kommentit (2)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto