Kirjoitukset avainsanalla tunnelukko

Hylkäämisen tunnelukosta kärsivät ovat yleensä mestareita manipuloimaan. Pitäähän meidän saada uskoteltua muille ettei meidän käytöksessä mitään vikaa ole vaan tilanteet ovat aina siitä toisesta osapuolesta johtuvia. Meidän on keinolla millä hyvänsä tarpeen saada ohjattua se toinen toimimaan niinkuin me haluamme. Tosin emme tätä tietoisesti tee vaikka ei se sen hyväksytympää kuitenkaan ole. Tämä yhdistettynä lapsen uhmanomaiseen käytökseen sekä aikuisen kykyihin toteuttaa se, on yhtälö hyvinkin sietämätön niin itselle ja varsinkin sille toiselle osapuolelle. 

Sain ahaa-elämyksen tästä eilen illalla. Loikoiltiin mieheni kanssa sohvalla kunnes sain "kohtauksen". Tapahtuma sai alkunsa jälleen niinkin pienestä asiasta kun hän kertoi minun mielestäni liian vahvasti mielipiteensä seikasta josta juuri olimme keskustelleet. Koin sen jotenkin vastaiskuna minulle vaikka sitä ei ollut edes tarkoitettu minulle vaan ihan yleisesti aiheeseen. No tästä tietysti seurasi se perus eteneminen näissä tilanteissa. Ehkä noin vartin verran selvitimme asiaa kunnes saimme sopimaan riidan. Huomaan kuitenkin jonkin jääneen kytemään koska tunnen ahdistusta joka vain pahenee. Hetken pohdittuani oivallan sen johtuvan ominaisuudestani mikä tähän tunnelukkoon vahvasti kuuluu. "Sisäinen lapseni" ei vielä ollut hyväksynyt sopua vaan olisi täydellisen huomion toivossa halunnut jatkaa kiukuttelua ja lähteä ovet paukkuen huoneesta odottamaan että tämä toinen tulisi perään lohduttamaan ja paijaamaan sekä ottamaan syyn niskoilleen. Ahdistus poltti rintaani kovaa kun kävin tätä sisäistä taistelua itseni kanssa. Kuinka vaikeaa ja epämiellyttävää asian kanssa painiminen olikaan. Suuri edistys on siinä, että pystyn myöntämään ja kertomaan asiasta miehelleni jolloin tästä ei enää synny sen suurempaa riitaa vaan hetken päästä olin voittanut taisteluni itseni kanssa ja oloni oli normaali.

Nämä oivallukset ja edistysaskeleet antavat suurta toivoa eheytyneestä minusta, joka tulevaisuudessa häämöttää. Terapian ja itsetutkiskelun ansiosta on tämäkin "vaiva" kohta historiaa. Tsemppiä ja lujaa tahtoa muillekin jotka kamppailevat itsensä kanssa syystä taikka toisesta <3

Kommentit (2)

Vierailija

Huh huh...olen kahlannut kaikki blogikirjoituksesi tämän illan aikana läpi, puoli pulloa viiniä ja paketti nenäliinoja...kiitos todella paljon, tämä blogisi on terapiaa minulle <3

Kuvaile miltä se tuntuu, terapeutti kysyy. Ihan kuin minun sisälläni asuu hirviö. Hirviö, joka saa minut tuntemaan niin pahaa oloa, että haluan repiä itseni auki, jotta saisin sen pois. Se oksettaa minua, se itkettää, se saa minut raivon partaalle. Se saa minut vihamaan itseäni. Se saa minut paniikkiin ja itsetuhoiseksi, koska tuska on niin kova. Tekisin mitä vain jotta se lakkaa, pakenen vaikka maailman ääriin ja jätän kaiken taakseni koska en vain kestä. Miltä se tuntuu fyysisesti? En osaa sanoa, en ole koskaan kokenut fyysisesti mitään niin kipeää, kuin mitä tämä tekee henkisesti. 

Ei se aina ole tämmöistä ollut. Itseasiassa vasta puoli vuotta, silloin tiedostin tämän itsessäni kun ymmärsin mennä psykologille. Ennen käyttäydyin mielestäni aina oikein ja onnistuin saamaan tahtoni lävitse. Osasin kääntää tilanteet itseni hyväksi, niin että kaikkien pitää kääntää huomio minuun. Nyt tiedän, että käyttäytymismallini on väärä. Ja se saa minut ahdistumaan tunnelukon aktivoitua hyvin voimakkaasti koska en osaa hallita sitä, eikä järki voita tunteita tässä taistelussa. Tiedän, että kumppanini on kanssani ja hän rakastaa minua. Mutta miksi mikään tosiasia ei pysy mielessäni tunnelukon vallatessa. Ainoastaan se pieni, milloin mikäkin lause tai ele, jonka tulkitsen vääryydellä itseäni kohtaan, on se johon kiinnitän kaiken huomion sekä ylireagoin käsittämättömän voimakkaasti.

Tämä ei ole sinun vika eikä sinun syytäsi, et ole voinut vaikuttaa sen syntyyn milläänlailla, terapeutti toteaa. Minä putoan tietyissä tilanteissa syvälle lapsen mielen tunnemaailmaan, koska tunnekehitykseni on katkennut tai häiriintynyt kun olen ollut pieni. Olen kuin lapsi aikuisen vartalossa. Joissakin tilanteissa enemmän ja jossain vähemmän. Voisin kirjoittaa jo kirjan kaikista niistä oivalluksista, joita olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana. Oivalluksia, joissa huomaan miksi käyttäydyin juuri näin. Tilanteessa kuin tilanteessa, oli se sitten työssä, kotona, kylässä tai harrastuksissa. Käyttäydyn tunteiltani ihan kuin lapsi. Mutta hylkäämisen pelon reaktio syntyy vain ja ainoastaan kumppanini aiheuttamana. Koska hänhän on minulle se turva, kaikki kaikessa, ainut koko maailmassa! Jos hän tekee jotain, minkä minä tulkitsen "nyt hän lähtee pois, eikä enää tykkää minusta", tunnen sisälläni valtavaa pakokauhua, jossa yritän tehdä mitä vain jotta hän pysyisi luonani. Ja tämä aiheuttaa tietysti kumppanissa tuskaa. "Eikö hän luota minuun, enkö saa ikinä olla rauhassa ja tehdä omia juttuja". Sekä hämmennystä mikä minua "aina vaivaa".

Tämä oli rankkaa vaihetta seurustelumme alkuaikoina. Minä yritin olla täydellinen, jotta hän ei lähtisi pois. Samalla tukahdutin "oikeat" tunteeni jotka leiskuivat sisälläni. Aloin saamaan vaikeita ahdistuskohtauksia, jotka ensin laitoin työstressin piikkiin. Enhän halunnut myöntää, että oikeasti ne ahdistuskohtaukset johtuivat poikaystävästäni joka ei elänyt sillä tavalla miten minä oletin kuinka suhteessa kuuluu elää. Jatkuvasti mietin missä hän menee, tapaako hän jonkun kivemman, mitä hän nyt ajattelee tai miksi hän ei ajattele samalla tavalla kuin minä. Miksi hän ei vastaa viesteihin. Miksi hän on nyt mietteliäs. Miettiikö hän minusta eroa. Pikku hiljaa aloin murtumaan niin pahasti, että seinä tuli vastaan. Elämänlaatuni oli heikkoa ja kurjaa. Oloni oli niin raskas, kun eläsin aina epävarmuudessa. Olin jatkuvasti surullinen onnellisessa suhteessa. Vaikka kumppani kuinka vakuutti olevansa minun kanssa ja tykkääväni minusta, se ei auttanut. 

Millaiset tilanteet aiheuttavat kohtauksia? Vastaan aina, että tosi tyhmät. Koska niinhän ne oikeasti ovat. Naurettavan pieniä, jotka silti saavat tunnekuohun valtaamaan mieleni. Voin ylireagoida vaikkapa poikkeavaan aamurutiiniin, kuten miksi hän tänään nousi ylös heti eikä jäänyt torkuttamaan, onko hänellä kiire tapamaan jotain. Miksi hän selasi puhelintaan poikkeuksellisen kauan, miksi hän tänään syö leipää eikä puuroa, miksi hän laittoi juuri tuon paidan tai kampasi hiukset noin. Näitä on lukematon määrä. Tai kun hän piti kättään selälläni mutta nousikin ylös katsomaan ikkunasta kuka ajaa tiellä, mutta ei tullutkaan takaisin vierelleni vaan jäi lattialle rapsuttamaan koiraa. Tämänkin tulkitsin hylkäämiseksi. Tai kun hän haluaa pelata pelejä koko illan eikä olla vain minun kanssa tai kun hän on eri mieltä kanssani asioista, vaikkapa maailman politiikasta. Tai kun hän kertoo ystävästään, jolla on asiat ollut huonosti, tulkitsen tämän heti uhkana itselleni. Eikö hän tue minua enää. Miksi hän ei ole käynyt tykkäämässä julkaisemastani kuvasta somessa. Miksi hän on jäänyt tänään treeneihin pidempään, hänellä on varmasti kivempaa siellä kuin minun kanssa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Vaikka vieläkin syyllistän itseäni rankasti näistä tilanteista, olen silti oppinut jokaisesta "kohtauksesta" aina enemmän itsestäni. Olen alkanut ymmärtämään miksi ajattelin juuri näin, mikä sen tänään aiheutti ja miten voisin ehkäistä tämän ettei se synny uudelleen. Olen oppinut puhumaan ja myöntämään itselleni ja kumppanille sen, että lapsellinen käytökseni johtuu tunnelukostani. Se on se pieni raasu sisäinen lapseni joka huutaa tuskissaan pelosta. Pelosta, että hän joutuu jälleen kokemaan hirvittävän hylkäämisen. Nykyään "kohtaus" menee aina ohi siinä vaiheessa kun sanon kaiken pahan olon ääneen itselleni ja kumppanille, vaikka se olisi kuinka noloa. Huomaan, ettei hän tuomitse minua vaan hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ei hän halua että käyn terapiassa meidän takia, vaan minun itseni takia, jotta minulla olisi hyvä olla, jolloin myös hänellä on sekä meillä yhdessä.

Ei tämä toki näin helppoa ole. Hylkäämisen tunnelukko on siitä katala, että aina silloin kun tunne ei ole aktivoitunut, elän maailman onnellisinta elämää. Miksen, onhan minulla muuten kaikki hyvin. Avopuoliso jota rakastan, perheemme lemmikit, omakotitalo maalla, työpaikka, ystäviä, aktiivinen elämäntapa harrastuksineen ja matkusteleminen. Joka ikinen kerta erehdyn kuvittelemaan "kohtauksen" jälkeen, että nyt tämä oli se viimeinen kerta enkä enää ikinä käyttäydy noin. Siksi putoan aina kovaa ja korkealta kun maailmani murtuu yhä uudestaan ja uudestaan ja petyn itseeni. Tämä ei ole sellainen asia mikä vaan katoaa yhdessä yössä vaan vaatii vuosien työn. Mutta panostus itseen ja omaan hyvinvointiin on parasta mitä voin itselleni nyt antaa päästäkseni tasapainoisempaan elämään. 

Aiemmin kirjoitinkin kuinka paljon hyväksyminen auttaa tilanteeseen. Tällä hetkellä harjoittelen hyväksymistä siinä vaiheessa kun "kohtaus" on ohitse. Sanon itselleni, tämä oli ja meni, sinä selvisit siitä ja tulet selviämään niistä seuraavistakin. Jäljet kuitenkin jokaisesta jää. Saatan olla lievästi masentunut tai ahdistunut jonkin aikaa siitä pettymyksestä jonka aiheutin itselleni sekä (kuvitteellisesti) kumppanille. Minun pitäisi vain antaa tunteiden tulla ja mennä sekä hyväksyä ettei mun aina tarvitse olla okei.

Kommentit (18)

Vierailija

Loistava kirjoitus! Juuri kuin omasta elämästäni. Tai ehkä itselläni ’kohtaukset’ eivöt edes synny noin pienistä. Helpottavaa lukea, etten ole ainut. Työ jatkuu!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentistasi.

Näinpä, se on itsellenikin todella helpottavaa tietää etten ole ainut. Ja kyllä, työ jatkuu jotta jonain päivänä voi todeta olevansa "valmis" :)

Sanna

Täysin samanlainen oireisto minulla. Itkin kun luin tätä. Se kosketti koska tiedän hädän jota tunnet vaikka tiedät ettei se ole tarpeen. Voimia paljon!

Liikuttunut

Vau..
Ei oikeen löydy sanoja, kuinka liikutuin.
Teksti oli heti kuin ajatuksia päästäni.
Itken tuskaani pois..

Joskus kohtauksen ollessa pahimillaan, tekisi mieli totaalisesti luovuttaa. Ihan kaiken suhteen.
Sitten kun tunne tila ei valtaa mieltäni, rakastan elämääni. Vielä kun oppisi rakastamaan itseään tämmöisten mörköjen kera ja työllä saisi möröt karkotettua kauas pois.
Oloani helpottaa lukea, etten ole ainut ajatusteni kanssa ja ettei ajatuksia tarvitse uskoa.
Kiitos valtavasti.❤️

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos paljon kun kirjoitit kommentin <3 Ja niin paljon voimia sinun elämääsi ja 

kamppailuun tämän vaikean asian kanssa.

Ymmärrän niin sinua ja niitä kipeitä hetkiä mitkä satuttavat, mutta ei luovuteta <3

Tunnelukko

Kiitos kun kirjoitat näistä tunnelukon asioista. Olisi myös mielenkiintoista kuulla miten puolisosi kokee sinun hylkäämisen pelon tunnelukon? Ymmärtääkö hän sen kuinka hyvin?
Ja millaisia keinoja olet käyttänyt että saat oman käytöksesi järkeväksi kun kohtaus alkaa lähestyä?

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei ja kiitos kommentista ja kysymyksistä, jotka olivat erittäin hyviä ja mielelläni voisin vastata niihin kokonaisen postauksen muodossa koska näitähän asioita olisi tärkeää pohtia hieman syvällisemmin. Eli palaan kysymyksiin mahdollisimman pian!

Aurinkoista kevättä sinulle!

Vierailija

Ihana kirjoitus! Itse elän tämän takia tällä hetkellä ilman parisuhdetta ja elämäni on onnellista eikä ”oireita” ole. Mutta heti jos on yhtään romantiikkaan viittaava ihminen, oireilu alkaa ja pakenen tilanteesta ja suhteesta heti. Mieletön ongelma, en vielä tiedä miten sen ratkaisen mutta sentään ongelman olen tunnistanut :(

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3

Juurikin näin. Yritä siinä sitten luoda hyvää ja kestävää parisuhdetta kun tämä "vaiva" hankaloittaa niin paljon tiettyä osaa elämästä. :/

Hyvä kuitenkin kun tiedostat sen, se ehkä helpottaa jonkin verran niitä ikäviä tilanteita. 

Vierailija

Kiitos tästä kirjoituksesta! Se oli kuin suoraan omasta elämästäni. Tosin minulla jo kolme ihmissuhdetta päättynyt enemmän tai vähemmän oman tunnelukkoni vuoksi, tahtomattani. Usko ja toivo suhteessa onnistumiseen on heikko ja jatkuvat hylkäämisen kokemukset ovat vain vahvistaneet omaa syyllisyyden kokemusta. Vaatii varmasti todella paljon kumppanilta kykyä ymmärtää ja hyväksyä toiselta lukon aiheuttamaa käytöstä. Tästä itsellä ei ole vielä kokemusta. Ensimmäistä kertaa tajuan kuinka en ole tämän asian kanssa yksin, se tuo lohtua ja seuraan mielenkiinnolla kirjoituksiasi aiheesta :)

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sinulle kommentista! Surullista kuulla että sinulla on suhteet päättyneet mahdollisesti sellaisen seikan vuoksi, mille et oikein mahda mitään. Ainakaan sormia napsauttamalla. 

Ja kyllä, tämä vaatii valtavaa ymmärrystä kumppanilta ja olenkin äärettömän kiitollinen omalle kumppanille hänen ymmärryksestä ja tuestaan. Toivon, että kirjoituksistani on apua ja toivon myös, että esim. lukemalla kumppanille muutaman tekstin, voisi hän helpommin ymmärtää mitä on vaikeasta hylkäämisen pelosta kärsivän ihmisen elämä juurikin parisuhteessa.

Hyvää kesää sinulle :)

Lukossa

Aivan kuten oma elämäni. Hylkäämisen pelko valtaa mielen kuin piikki, joka ruiskutettaisiin sisään välittömällä vaikutuksella. Elämäni rankimpia viikonloppuja ovat ne kun avopuoliso on matkalla. Mieluummin ottaisin eron kuin kokisin sen uudestaan, mutta kokeahan se täytyy. Viime kerralla pystyin jopa nukkumaan öisin. Ehkä "edistyn" taas hiukan ensi kerralla, ehkä otankin takapakkia. 

Kiitos kirjoituksesta, on "helpottavaa" tietää että muillakin on samanlaisia hetkiä. <3

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle kommentista <3

Niin tiedän tuon. Edellisviikonloppuna mieheni oli työporukan illanvietossa ja jäikin hieman pidemmäksi aikaa kun alkuun arvioi. Tämän seurauksena en sitten pystynyt edes nukkumaan koska olin aivan ahdistunut kauhukuvista joita mielikuvitukseni ruokki. Yhhh, niin hirveää :/

Ja tuo mitä sanoit erosta. Sama täällä. Joka kerta kun jotain poikkevaa tapahtuu, kuvittelen haluavani erota ettei tarvitse kestää sitä pahaa oloa uudestaan ja uudestaan. Silti, eipä se siitä erosta sen paremmaksi oikeasti elämä muutu.

Ihana kun "ilmiannoit" itsesi. Ajatus toisista samanlaisista tovereista helpottaa niin paljon <3 Voimia sulle!

Vierailija

Hei!

Kiitos kovasti tekstistäsi! Olen vasta alkanut tajuamaan että minulla todella on iso ongelma. Parisuhde kärsii siitä. Tekstisi oli kuin itse olisin kirjoittanut some kuvan tykkäämistä myöten. En tarkaan tiedä mikä minulla tämän on alunalkaen aiheuttanut, mutta jonkin asteisena kärsinyt siitä aina. Nyt pahentunut kunparisuhteessa oli kriisin paikka. Toivon että löydän keinot itseni hillitsemiseen ennenkuin puoliso väsyy :(

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3

Toivon sydämestäni, että löydät omat keinosi ja toivottavasti myös puolisosi on ymmärtäväistä sorttia <3 Tätä voi olla hyvin vaikeaa ratkaista itsenään, siksi minäkin käyn terapiassa. Terapia ja puolison tuki ovat olleet todella tärkeitä ja oleellisia keinoja minulle taistelussa omaa hirviötä vastaan.

Kaikkea hyvää sulle ja voimia <3

Totuus, se voi tehdä niin kipeää. Ja tänään se teki. Aiemmin taisin sanoa jo, että kun hyväksyy vaikeankin asian, se helpottaa. Ja sitähän se toki tekee. Minä luulin jo, että olin hyväksynyt "ominaisuuteni". Mutta tänään tajusin, että en ole. En ainakaan kokonaan. "Tiedostanut" asian, se kuvastaa ehkä enemmän. Olin tänään terapiassa. Viime kerrasta oli tullut taukoa kun heinäkuu oli lomakuukausi. Ja ne aiemmat kerrat mitä olin ehtinyt kesäkuussa käydä, olivat sovitustikin pintapuolista vain sekä tutustumista puolin ja toisin. Joten, voi sanoa, että nyt tämä vasta alkaa. Ja kuinka kipeää se tekikään.

Olen aina hieman kyseenalaistanut tiiviin ja pitkäkestoisen terapiahoidon, huolimatta siitä vaikka olen aina uskonut sen toimivuuteen. Mutta olen ihmetellyt sitä, miksi suositellaan kahta tai jopa kolmea käyntiä viikkoon. Nyt ymmärrän. Ensimmäisen kerran ikinä huomasin terapian tarkoituksen ja sen vakavuuden. Siinä sukelletaan niin syvälle ihmismielen syövereihin että tämä terapiajakso elämässä on ihan oma maailmansa. Ei sinne voi hyppiä kun huvittaa vaan tähän pitää antaa kaikkensa onnistuakseen. Hoidon toimivuuden kannalta on todella tärkeää sitoutua säännöllisiin käynteihin koska muuten hoito katkeaa. Tämä on verrattavissa mihin tahansa pitkäaikaissairauden hoitoon, vaikkapa syöpään. Jos siinäkin kesken hoitojen meinaa välillä puuhailla jotain muuta, niin eihän se sillä parane. Tämä on yhtälailla taistelu elämästä näin karkeasti sanottuna. Itse en tähän päivään mennessä ollut tätä ymmärtänyt. Ne kohtaukset, joita saan kun reaktio syntyy, ovat yhtälailla sairaskohtauksia siinä missä jokin muu. Siksi niistä ei saisi syyllistää itseään. Mutta se on käsittämättömän vaikeaa koska sitä suorastaan inhoaa itseään kohtauksen jälkeen kun taas kerran vajosin lapsen tasolle. Ajattelen, että minun pitäisi osata hallita mieleni. Ja siitä seuraa pettymys ja ahdistus kun en osaa. Todennäköisesti en tule koskaan parantumaan "täydellisesti", vaan ominaisuus jää jossain määrin elämääni, mutta päämääränä on että minä pystyn hallitsemaan sitä. Ei toisinpäin.

Terapian jälkeen oloni oli suorastaan järkyttynyt siitä että olen oikeasti sairas. Ja tämän sanominen ääneen on elämäni inhottavampia asioita. Myöntää se. Sanoa totuus. Tunnen vajovani itsesääliin, häpeään ja epätoivoiseen tilaan. Miten ikinä tulen voittamaan sairauteni. Miten ikinä kestän sen tuskan, minkä hoito henkisesti aiheuttaa. Miten ikinä selviän tästä. Miten ikinä kasvan sinne "aikuisen" tasolle. Onneksi tiedän vastauksen. Ainut on, että nyt jos koskaan täytyy uskoa ja luottaa itseensä. Minä pystyn tähän. Minulla on tuki niin kumppanilta, läheisiltä kuin terveydenhuollon ammattilaisilta. Tärkein tuki tulee silti minusta itsestä. Minun hyväksyminen itseäni kohtaan. Pinnan alla oleva totuus voi tuntua pelottavalta ja aiheuttaa ahdistusta, mutta askeleet ovat lähteneet liikkeelle kohti eheytymistä. Ja tätä matkaa ei tarvitse kulkea yksin.

 

Kommentit (0)

Hylätyksi tulemisen pelko aiheuttaa sen, että oma elämä tuntuu yhdeltä isolta solmuun menneeltä lankavyyhdiltä. Ja sen selvittämiseen ja solmujen avaamiseen menee aikaa ja se vaatii paljon kärsivällisyyttä ja lempeyttä itseään kohtaan. Mutta se tulee olemaan sen arvoista. Esteitä ja takapakkeja matkan varrella tulee eteen paljon mutta ne on vain ylitettävä ja suorastaan pakotettava jatkamaan eteenpäin. Ne tunteet mitä tulee kun alat muuttamaan itsestäsi vanhoja käytösmalleja, joihin olet tottunut ja pitänyt normaaleina, tuntuvat tuskallisen epämiellyttäviltä, ja niitä tunteita haluaa vain paeta. Mutta se pakomatka ei johda minnekään. Löydät itsesi aina uudestaan ja uudestaan niistä samoista vaikeista ja ahdistavista tilanteista, vaikka kuinka yrität vakuutella itsellesi ja kumppanillesi muuta. 

Näitä oman elämän solmuja on hyvin vaikeaa avata, ei oikein edes tiedä mistä aloittaa kun tämä tuntuu niin sekavalta. Yksinään se on mahdoton tehtävä joten ensisijainen apu on terapia. Olen aloittanut pari kuukautta sitten vihdoin ja viimein psykoterapian, johon tällä kertaa aion sitoutua siihen asti, kunnes olen päässyt irti tästä tunnelukosta. Olen aiemminkin elämän kriiseissä aloittanut terapian mutta ne ovat aina loppuneet lyhyeen koska heti kun "elämä tuntuu taas hyvältä", koen helposti että enhän minä mitään terapiaa tai apua tarvitse. Mutta aiemmin en myöskään tiennyt, että siihen on oikeasti syy, miksi käyttäydyn näin ja miksi tunnen sen mitä tunnen.

Viime talvella kävin erittäin pätevän psykologin vastaanotolla terapia-arviointi käynneillä. Hän huomasi jo heti ensimmäisellä istunnolla mikä aiheuttaa minulle tämän kaiken. Ja se oli lapsuudessa saatu trauma. Trauma siitä kun äiti lähti pois kun olin hyvin pieni, vain kaksi vuotias. Enhän minä edes muista sitä! Miten siitä voi saada trauman? Mutta näin se vaan menee. Hylkäämisen tunnelukko syntyy usein juuri varhaisessa lapsuudessa kun syystä taikka toisesta katkeaa lapselle hyvin tärkeä kiintymyssuhde, yleensä äitiin tai isään. Tieto tästä aiheutti minulle myös valtavan tunnemyrskyn. Olin samaan aikaan helpottunut, katkeroitunut ja vihainen. Helpottunut siitä, että vihdoin tiesin mikä minua vaivaa mutta vihainen ja katkera siitä, että olen koko elämäni kärsinyt asiasta, joka ei ole edes minun syytä. Mutta viha ja katkeruus eivät johda mihinkään. Ja siksi kaikkein tärkeintä on hyväksyä tilanne. Hyväksyä itsesi. Ja kun sen olin tehnyt, vaikka aikaa se tietysti vei, voin kertoa, se jo auttoi uskomattoman paljon. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto