Kirjoitukset avainsanalla ystävät

Yhteistyössä Joogaretki

Sain mahdollisuuden osallistua edellisviikonloppuna syksyiselle joogaretkelle. Vietimme yön tunnelmallisessa kodassa, joogasimme luonnon helmassa, kuuntelimme hiljaisuutta ja nauroimme sydämen kyllyydestä. Kerroimme tarinoita omasta elämästä, nautimme hyvästä ruuasta sekä olimme vain. Annoimme itsestämme sen, mikä sillä hetkellä tuntui hyvältä. Saimme olla sitä, mitä syvimmiltään olemme. Huomasin kuinka vapauttavalta tuntuu kun uskaltaa riisua suojakuorensa. Olla todella sitä mitä on. 

Jo ajelessani Repoveden Kansallispuistoon missä joogaretki järjestettiin, ajattelin tilannetta mikä niin monesti toistuu jopa päivittäin. Aina kun kohdataan ystäviä, tuttuja tai vaikka työkavereita joita ei ole hetkeen nähnyt, luonnollisesti kysytään Hei, mitä sulle kuuluu? Ja kuinka monesti sitä vastataan ihan hyvää. Siitä huolimatta vaikka ei kuuluisi edes niin kovin hyvää. Ajelessani mietin myös, mitä minä kerron itsestäni hetken kuluttua uusille ihmisille jotka kohtaan. Kerronko, että Hei, olen Nina, tykkään luonnosta ja joogasta sekä vietän iloista elämää maalla. Vai kerronko, että Hei, olen Nina, rakastan yli kaiken luontoa ja elämää mutta kärsin myös voimakkaista peloista ja ahdistuksista ja minulla ei aina ole kaikki okei. 

Olisin todennäköisesti valinnut tuon ensimmäisen vaihtoehdon, ellei kurssin toinen järjestäjä, ihana Terhi olisi alkupuheessaan muistuttanut, että tänä viikonloppuna saamme olla oikeasti juuri sellaisia kuin olemme. Siitä rohkaistuneena, riisuin suojakuoreni ja kerrankin todella nautin viikonlopusta tuiki tuntemattomien ihmisten seurassa. Tällä kertaa en hävennyt olla minä. Ja voi miten tunsin iloa, kun huomasin miten ihmiset "paljastuksestani" huolimatta, halusivat tutustua minuun. Olla kiinnostuneita minusta, kysellä ja kuunnella. 

Saavuimme iltapäivästä pienen kävelymatkan jälkeen perille, meille varattuun kotaan. Illan ohjelmassa oli alkuun joogaharjoitus ihanan Katariinan ohjauksessa, puiden katveessa järven rannalla. Oli ihana päästä vetreyttämään viikosta väsyneitä lihaksia samalla nuuhkien raikasta luontoa. Joogan jälkeen meille oli tarjolla maukas päivällinen, jonka jälkeen lähdimme reippailemaan hieman poluille katselemaan upeita maisemia. Viimeistään tässä vaiheessa luulen, että kaikki olivat pyristelleet estoistaan vapaaksi koska en muista milloin olisin nauranut näin paljon. Ihanaa! Juuri tätä olin kaivannut, naisten kesken nauramista aivan päättömille asioille. 

Illan tullen laskeuduimme levolliseen mielentilaan ohjatun meditaatioharjoituksen johdolla. Istuimme jälleen luonnon pehmeälle patjalle ja suljimme silmät. Vaikka tarkoitus ei ollut vaeltaa ajatuksissa, en voinut olla silti ajattelematta kuinka onnelliselta musta tuntui juuri sillä hetkellä. 

Iltapalan ja puuhien jälkeen oli vuorossa vielä yoganidra. Vaipuminen täydelliseen lepotilaan. Kömmimme makuupusseihin ja kuuntelimme hiljaa Katariinan lempeää ääntä. Olo oli levollinen. Ja täytyy sanoa, en ole ikinä nukkunut näin hyviä yöunia vieraassa paikassa vieläpä vieraiden ihmisten kanssa. Aamulla heräsin ennen muita ja ehdin toteuttamaan lempipuuhaani, eli viettämään omaa aikaa aamun hiljaisuudessa. Katselin kaunista järveä jonka pinnalla usva vielä verhoili sekä kävin kastautumassa muutamaan otteeseen samalla nauttien onnellisesta olosta. 

Ennen aamiaista pidimme joogahetken laiturilla. Mietin Terhin aiemmin sanomaa asiaa, kuinka tiiviiksi ja omanlaiseksi jokainen ryhmä aina muodostuu näillä joogaretkillä. Tunsin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta näiden ihanien naisten seurassa. Huomasin miten aiemmin ystävyyssuhteitani estäneet rajoitteet, alkoivat murenemaan ihan vain sillä, kun kerrankin uskalsin olla aito minä itseni. 

Paluumatkalla kun kävelimme takaisin kohti parkkipaikkaa, pidimme vielä jutustelutuokion rannalla. Katariina kehotti meitä jokaista ottamaan kävyn kämmenelle joka symbolisoi jotain taakkaa mitä me kannamme ja heittää se kävyn mukana järveen. Minä luovuin tällä matkalla taakasta, joka on estänyt minua olemasta oma itseni. Ja olen siitä äärettömän kiitollinen mukana olleille tovereille sekä Terhille ja Katariinalle, jotka järjestivät tämän ihanan Joogaretken.                                                            En tunne enää häpeää, olen rohkeasti sitä mitä olen.

-Meistä tuli enemmän kuin ystäviä-

Kuvat ylin ja alin, kuvannut Katariina Tirkkonen

Kommentit (0)

Muistatteko Muumilaakson Ninnin? Sen näkymättömän lapsen. Se pieni tyttö, joka oli hiljalleen hiipunut näkymättömäksi koska ei ollut saanut rakkautta ja hellyyttä vaan tunsi itsensä arvottomaksi ja oli hyvin arka. Tämä kuvastaa hyvin tilannetta jos on jäänyt jotain vaille lapsuudessa. Ja se sama toistuu yhä uudestaan myös aikuisena jos sitä tyhjiötä ei ole täytetty.  

Huomaan, että en pidä itseäni tärkeänä muille. Tai oikeastaan voisin sanoa, että luulen että en voi olla tärkeä muille eikä kukaan siksi halua tai ole edes kiinnostunut elämästäni. Siksi ehkä rakastan kun joku uusi tuttavuus kyselee minulta minun elämästäni. Siksi varmasti myös itse kyselen paljon toisilta, jotta he tietävät että välitän heistä ja olen kiinnostunut kuulemaan lisää. Mutta ennen kuin saan mitään signaaleja mahdollisesta kiinnostuksen osoituksesta, en edes uskalla tuoda itseäni juurikaan esille. Varsinkin jos kyseessä on isompi ryhmä. Muutaman ihmisen ympäröimänä on helpompaa ja uskallan tuoda ajatuksiani esiin. 

Koska minulla on nyt parhaillaan "kasvukausi" meneillään ja opettelen lukemaan ja ymmärtämään itseäni sekä samalla myös kasvattamaan itseäni, pohdin usein eri tilanteissa käyttäytymistäni sekä miten voisin sitä kehittää ja täyttää niitä vaille jääneitä aukkoja. Ja yksi niistä on tosiaan ystävät ja ihmiset ylipäätään elämässäni.

Kaipaan ihmisiä elämääni mutta samalla koen sen hyvin raskaaksi. En ehkä osaa selittää sitä tunnetta hyvin mutta se on ihan kuin jokin lukko tai rajoite päässäni mikä estää tuomasta itseäni hirveästi esiin. Ja eihän kukaan edes oikein uskalla tutustua sellaiseen ihmiseen. En nyt ihan tuppisuuna ja toimettomana ole, minulla on kyllä rohkeutta avata suuni mutta oloni ei tunnu vapautuneelta. Ihan kuin en haluaisi vapautua. Ja tämä on suojamekanismi. Se iskee vaihteensa päälle, koska enhän halua tulla torjutuksi. Mutta se on ihan tyhmää. Minä haluan nauraa, leikkiä, riekkua, hölöttää, laulaa. Kertoa omat ajatukseni pelkäämättä että kaikki ovat ihan tympääntyneitä kuuntelemaan minua. Olla vapautuneesti sitä mitä minä olen ja olla ylpeä siitä. Rakkauden sammioni on vielä hyvin vajaa, mutta toiveikkuus ei. 

Ajatukset tähän tekstiin syntyi kun vietin viikonloppua tuiki tuntemattomien mutta ihanien erähenkisten naisten seurassa luonnon helmassa eräkämpillä. En itse ollut ihan sitä mitä toivoin ja välillä olotilani kulki hyvinkin epämukavuusalueella tilanteissa joissa koin, että minun pitää olla enemmän sitä ja tätä. Mutta siitä huolimatta ryhmästä löytyi pari tyttöä jonka kanssa tuntui olla luontevammin ja joiden kanssa vaihdettiin numeroita sekä sovittiin uudet luontotreffit vielä täksi kevääksi. Uskalsin siis antaa ja sain enemmän kuin toivoinkaan!

Kommentit (0)

On ahdistusta. Ja sitten on a h d i s t u s t a. Ne eroavat siten, että toinen on kuin paha uni joka herätessä hetken vielä hikoiluttaa kun tämä toinen taas.., se on kuin painajainen josta ei herää vaikka se hirviö vie mennessään ja valtaa kehon ja mielen. Se uppoaa koko ajan syvemmälle jonka seurauksena tekisi mieli vain kirkua ja repiä hiukset päästä jotta olo helpottaisi. Mutta sekään ei auta. Se jatkaa kunnes keho ei jaksa enää taistella sitä vastaan. Lamaannun ja annan sen raastaa mut kokonaan. Se on (kuin) todellista vaikka se on vain tunne. Siihen ei siinä tilanteessa oma turva auta. Olen kuin toisessa todellisuudessa.

Olin jo todella toiveikas, että nämä pahat ahdistukset olisivat takana elämästäni. Olin sentään ollut useamman viikon ilman mitään ihmeellisiä kohtauksia. Oloni oli ollut yhtä hyvä kuin viime loppukesänä masennuslääkityksen aikaan. Tasainen. Ja olin niin iloinen siitä. Yllätyin kovasti ja olin hämmentynyt kun ahdistuksen tunne sieltä iski taas. Olin jo unohtanut, miten inhottavalta se tuntuu. Se mitä tilanteessa tapahtui, sai aikaan minussa pelkoa yksinäisyydestä. Olin lentokentällä ja tunsin oloni todella yksinäiseksi (kun mieheni samalla vieressä näppäili WhatsApissa ryhmäviestejä kavereidensa kanssa). Vaikka onhan minulla heitä ympärilläni, en ehkä vain osaa avata sydäntäni heille vielä. 

Matka jatkuu <3

Kommentit (4)

-L-

Heippa!

Olen lukenut blogiasi matkastasi kohti tasapainoisempaa elämää. Kiitos kun kirjoitat vaikeista asioista, itsellekin löytyy uusia näkökulmia. Ei varmasti ole helppoa julkisesti kertoa omasta käytöksestä silloin, kun se ei ole ns. "mallikelpoista". Valtavasti tsemppiä sinulle, kuulostaa, että olet jo nyt päässyt paljon eteenpäin. Hyvää kevättä ja kesän odotusta! :)

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Heippa!

Kiitos kun jätit kommentin ja kiitos hurjasti tsempeistä <3

Olen kyllä päässyt todella paljon eteenpäin tai voisihan sitä sanoa myöskin että olen kasvanut rutkasti ihmisenä viimeisen vuoden aikana. Vaikka en sitä aina muistakaan varsinkaan niinä hetkinä kun mennäänkin taaksepäin ja lujaa. Mutta niistä vaikeista hetkistäkin selviää nykyisin paljon helpommin, joten mahtava kehitys sekin :)

Lämpöistä kesän odotusta sulle :)

Sannanna

Mulla on täysin samanlaisia oireita ja ahdistusta kuin sulla. Se iskee ihan puskista myös ja varsinkin silloin kun kaikki on näennäisesti hyvin. Itken usein kun luen blogiasi se koskettaa tosi syvältä kun kamppailee itse saman hirviön kanssa. Isäni lähti kun olin 6-vuotias ja luulin olevani kunnossa kunnes elämääni tuli mies. Silloin huomasin että en ole lainkaan kunnossa vaan täysin hädissäni ja koko elämä silloin kun löytää rakkauden onkin täyttä tuskaa. Vanhaa tuskaa joka muistuttaa itsestään ja vie kehoa ja mieltä kuin pässiä narussa. Tiedän siis mistä puhut ja lähetän kaiken voiman sinulle.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei ja kiitos paljon kun kerroit tarinasi <3 Paljon paljon voimia myös sulle omaan elämäsi kamppailuun. Toivottavasti saat apuja näihin niin hirveän tuskaisiin asioihin mitkä valtaavat mielemme kuin mitkäkin demonit. Tää ei ole helppoa eikä tämmöistä toivoisi kenenkään kärsivän mutta helpotusta tuo kunhan jaksaa vaan uskoa että tämä on lopulta voitettavissa!

Minulla on paljon ihmisiä elämässäni. On työporukoista, harrastuksista, lapsuuden kavereita, maailmalta tulleita sekä kumppanin kautta uusia tuttavuuksia. Mutta kukaan näistä ei ole läheinen minulle. Minulla ei ole siis läheisiä ystäviä. On vain kavereita ja tuttuja. Minulla ei ole esimerkiksi ketään kenen kanssa lähettelisin Whats App-viestejä päivittäin, tai ketään kenelle soittaisin ja hehkuttaisin poikaystävän järjestämää ihanaa yllätystä tai jos minulla olisikin kurja olo ja kaipaisin kuuntelijaa. Tai jos vaikka menisin naimisiin, ei minulla ole ketään kenet pyytäisin kaasoksi. Miksi siis näin kun kerran elämässäni kuitenkin on runsaasti ihmisiä? Ja näin se on aina ollutkin, lukuunottamatta kouluvuosia ja satunnaisia yrityksiä saada jostain "paras tyttökaveri". 

Kun aloin tätä jokunen vuosi sitten miettimään, luulin että olen vain ns. erityisherkkä ihminen joka kaipaa runsaasti omaa oloa ja aikaa. Tunsin itseni aina tosi uupuneeksi ja ahdistuneeksi kaveriporukoiden illanvieton jälkeen. Tai jopa ihan rauhallisen kahdenkeskisten keskusteluiltojen seurauksena. Tietyssä vaiheessa minulla oli taas tosi kova tarve saada itselleni paras kaveri. Se oli silloin kun erosin ensimmäisen kerran ja jäin yksin. Yritin tehdä kaikkeni että silloisista ihmisistä kenen kanssa aikaani eniten vietin, olisi  jostain tullut minulle bestis. Mutta ei se vaan toiminut. Tunsin silti oloni jotenkin hyvin epämukavaksi. En osannut "jakaa" ystäviäni. Halusin, että he ovat ainoastaan minua varten. Kunnes nyttemmin olen hoksannut senkin johtuvan hylkäämisen tunnelukosta.

Olen yhtälailla saanut reaktioita hylkäämisestä kavereiltani kuin kumppaniltani. Muistan olleeni lapsena omistushaluinen parhaasta kaveristani ja suutuin jos hän halusikin leikkiä toisten kanssa. Tai olen saattanut aikuisiällä kaverista josta olisin toivonut läheisempää minulle niin salaa toivonut, että hänellä menisi välit poikki poikaystävänsä kanssa jotta hänellä olisi enemmän aikaa minulle! Tai kun joku kaveri on kertonut yhteisistä suunnitelmistaan jonkun toisen porukan kanssa, olen katkeroitunut asiasta miksi minä en kuulu siihen. Näistä kaikista tilanteista johtuen olen ajautunut siihen, että tietoisesti valitsen olla yksin kuin heidän kanssaan (läheisesti) koska näin kärsin vähemmän. Silti, välillä kaihoisasti toivon että minullakin olisi niitä oikeasti läheisiä ystäviä joiden kanssa jakaa elämää mutta en ole ainakaan vielä saanut sitä toimimaan. Ehkä tämäkin puoli muuttuu sitä mukaan kun minä muutun terapian myötä.

 

Kommentit (8)

Annukka

Ymmärrän täysin ajatuksesi :)
Jos kaipaat ystävää, minulle voit kirjoittaa. T: toinen herkkä

kaiken keskellä

Minut on moni ystävä hylännyt. Tai vaan lopettanut yhteydenpidon ilman mitään näkyvää syytä. Nyt 58 vuotiaana minulla ei ole kuin puolisoni ja kaksi tytärtä. Myös suku kaukana eikä sisaruksia. En ymmärrä miksi näin on käynyt. En pidä itseäni huonona ystävänä. Olen hyvinkin uskollinen ja lojaali. Kova ikävä menetettyjä ystäviä.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Onpa kurja kuulla. Moni ihminen vain "unohtaa" ystävänsä kun ei kiireiltään tai jonkun muun syyn takia jaksa/pysty pitämään yhteyttä läheisiinsä. Minä useasti menen rohkeasti vain uusiin tapahtumiin ym ja jutustelemaan uusille ihmisille jolloin saan paikattua sitä tyhjää kohtaa elämässäni edes vähän.

Jh

Voisin allekirjoittaa lähes jokaisen sanasi. Hyvin samanlaisia kokemuksia ja tunteita on minullakin! Monessa kaverisuhteessakin tunnen tekeväni enemmän töitä kaveruuden ylläpitämiseksi. Välillä se turhauttaa ja välillä mietin onko sillä väliä kuka tekee aloitteen useammin. Viimeisestä lauseesta käy ilmi, että käyt terapiassa. Oletko jo huomannut siitä olevan hyötyä?

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3

Olen käynyt nyt reilu puoli vuotta terapiassa ja se on auttanut todella paljon varsinkin parisuhteeseeni. Mutta vielä on niin paljon myös edessäpäin selviteltävää että välillä vaivun edelleen epätoivoon ettei tästä ikinä tule mitään, mutta hidastahan tämä on. Kestää vuosia varmasti ennen kuin huomaa olevansa "muuttunut". Mutta pakko se on vaan jaksaa ja pitää toivoa yllä. Uskon että kärsivällisyys palkitsee :)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto