Kirjoitukset avainsanalla ystävät

Olen viime aikoina pohtinut elämäni ystävyyssuhteita - tai toisin sanoen niiden vähyyttä. Nuorempana kyllä oli kavereita, jopa sellainenkin jota uskalsi kutsua parhaaksi kaveriksi. Sitten kaveriporukoita oli enemmän ja vähemmän, muuttuen eri elämäntilanteissa. Mutta ystävyyttä, joka olisi kestänyt lapsuudesta tähän päivään, ei ole säilynyt. Tai muutenkaan en ole juurikaan onnistunut luomaan oikeaa ystävyyssuhdetta aikuisena. Onhan lapsuudestakin muutama kaverina pysynyt, sellaisena että joskus kuulumiset vaihdetaan ja nähdään. Mutta läheistä ystävyyssuhdetta, sitä en ole saanut kokea enää aikoihin.

Ja tiedän, että se johtuu nimenomaan minusta itsestäni. Jostain kumman syystä pakenen ystävyyttä tai uusia ihmissuhteita ennen kuin ne ehtivät edes alkaa. Pelkään kai hylkäämistä tai torjutuksi tuloa tässäkin tapauksessa niin paljon, että sen tuoma ahdistus saa minut kokemaan paremmaksi vaihtoehdoksi olla yksin. Ja kieltämättä, viihdynkin oikein hyvin itsekseni. Silti se ei poista sitä, että toisinaan kaipaan enemmän kuin mitään muuta, ystävyyttä.

Uskon myös sen seikan vaikuttavan omaan valintaani viettää aikaa enemmän yksinään, on siinä, että kuormitun todella herkästi. Tarvitsen paljon omaa rauhaa ja hiljaisia hetkiä kaiken maailman hälinöistä. Ja kun olen vain minä, voin huoletta mennä sen mukaan miltä itsestään tuntuu.

En kuitenkaan koe itseäni kovinkaan usein yksinäiseksi. Ja tämä johtunee siitä, että vietän kuitenkin paljon aikaa eri ihmisryhmissä. Pohdin, että tällä tavoin minä todennäköisesti paikkaan elämässäni ystävien puutetta, sosiaalisia kanssakäymisiä ja hauskanpitoa. Ja jos ei ole kuin minä, ja haluaa (=osaa) solmia uusia ystävyyssuhteita, löytää varmasti seuraavin keinoin uusia ihmisiä elämäänsä.

 

  • Erilaiset ryhmätapahtumat - Esim. minä käyn jooga ja vaellusreissuilla tuntemattomien kanssa.
  • Harrastukset - Erittäin hyvä keino tavata uusia ihmisiä. Minä olen saanut kokonaisen "tätilauman" kavereikseni ratsastusharrastuksen parista.
  • Vapaaehtoistoiminta - Olin juuri tutustumassa partiotoimintaan.
  • Some ja blogi - No, näissähän ihmiset nykyisin pyörivät vaikka kuinka yrittäisi vältellä. Olen minäkin saanut näiden kautta uusia tuttavuuksia elämääni. Kumppaninkin löysin Tinderistä. 
  • Puoliso - Niin, ehkä tälläiselle herkästi ylikuormittuvalle riittääkin yksi läheinen suhde elämässä...
  • Rohkeasti osallistuminen ja meneminen paikkoihin jotka kiinnostavat, vaikka kuinka jännittäisi mennä yksin - minäkin olen miljoonasti miettinyt ajelessani johonkin, että mitä minä olen taas tekemässä kun polvet vaan tutisee!
  • Juhlien järjestäminen - Olen ja ollaan myös yhdessä pidetty kekkereitä, joihin kutsutaan kaikki vähänkin enemmän kuin tuttavat, ja vitsit kuinka hauska ilta tuleekin isolla porukalla! Ja taas pärjää pitkän aikaa ilman sosiaalista elämää.. 
  • Työporukka - Ihmisiä nekin ovat, ja varmasti tutustumisen arvoisia - itseasiassa löysin edelliseltä työpaikaltani ihmisen, jonka kanssa meistä tuli näin aikuisiällä jopa yhtä kuin bestikset. Kunnes minä lopulta taisin pilata senkin olemalla huomionkipeä ja lapsellisesti käyttäytyvä.
  • Leffaan ja syömään tutun kanssa - Joskus käyn treffeillä kaverin kanssa ja kyllä se on tosi kivaa, jolloin mietin miksen tee tätä useammin.
  • Matkustaminen - Maailmalla yksinään kulkemisessa en ole milloinkaan tuntenut oloani yksinäiseksi. Paitsi ehkä nyt kun puoliso odottaakin kotona. Mutta jos on villi ja vapaa - parasta oli kun sai uusia tuttavuuksia ympäri maailman.

 

Ja huom. Ihmisiä on aina ympärillä ja minä voin vain nauttia heidän läsnäolostaan, olematta kuitenkaan itse läsnä. Siinäkin on puolensa.

Kommentit (1)

Vierailija

Hei!tunnistan itseäni sinun kirjoituksestasi. Luonto on minulle ystävyyden korvike ja tietysti lapset. Silti kaipaan tasaisin väliajoin ystävää. Äitini oli ehkä läheisin ystäväni, mutta hän kuoli vuodenvaihteessa. Nyt elelen miesystäväni, kolmen lapseni ja eläinlaumani kanssa Keski- Suomessa, vaikka olen helsinkkläinen. Ei se tunnu sen kummemmalta, paitsi täällä ei voi kadottautua ihmismassaan pällistelemään human sapiensia. Metsäkauriita sen sijaan näkyy yllin kyllin.terveisin Jonska

Yhteistyössä Joogaretki

Sain mahdollisuuden osallistua edellisviikonloppuna syksyiselle joogaretkelle. Vietimme yön tunnelmallisessa kodassa, joogasimme luonnon helmassa, kuuntelimme hiljaisuutta ja nauroimme sydämen kyllyydestä. Kerroimme tarinoita omasta elämästä, nautimme hyvästä ruuasta sekä olimme vain. Annoimme itsestämme sen, mikä sillä hetkellä tuntui hyvältä. Saimme olla sitä, mitä syvimmiltään olemme. Huomasin kuinka vapauttavalta tuntuu kun uskaltaa riisua suojakuorensa. Olla todella sitä mitä on. 

Jo ajelessani Repoveden Kansallispuistoon missä joogaretki järjestettiin, ajattelin tilannetta mikä niin monesti toistuu jopa päivittäin. Aina kun kohdataan ystäviä, tuttuja tai vaikka työkavereita joita ei ole hetkeen nähnyt, luonnollisesti kysytään Hei, mitä sulle kuuluu? Ja kuinka monesti sitä vastataan ihan hyvää. Siitä huolimatta vaikka ei kuuluisi edes niin kovin hyvää. Ajelessani mietin myös, mitä minä kerron itsestäni hetken kuluttua uusille ihmisille jotka kohtaan. Kerronko, että Hei, olen Nina, tykkään luonnosta ja joogasta sekä vietän iloista elämää maalla. Vai kerronko, että Hei, olen Nina, rakastan yli kaiken luontoa ja elämää mutta kärsin myös voimakkaista peloista ja ahdistuksista ja minulla ei aina ole kaikki okei. 

Olisin todennäköisesti valinnut tuon ensimmäisen vaihtoehdon, ellei kurssin toinen järjestäjä, ihana Terhi olisi alkupuheessaan muistuttanut, että tänä viikonloppuna saamme olla oikeasti juuri sellaisia kuin olemme. Siitä rohkaistuneena, riisuin suojakuoreni ja kerrankin todella nautin viikonlopusta tuiki tuntemattomien ihmisten seurassa. Tällä kertaa en hävennyt olla minä. Ja voi miten tunsin iloa, kun huomasin miten ihmiset "paljastuksestani" huolimatta, halusivat tutustua minuun. Olla kiinnostuneita minusta, kysellä ja kuunnella. 

Saavuimme iltapäivästä pienen kävelymatkan jälkeen perille, meille varattuun kotaan. Illan ohjelmassa oli alkuun joogaharjoitus ihanan Katariinan ohjauksessa, puiden katveessa järven rannalla. Oli ihana päästä vetreyttämään viikosta väsyneitä lihaksia samalla nuuhkien raikasta luontoa. Joogan jälkeen meille oli tarjolla maukas päivällinen, jonka jälkeen lähdimme reippailemaan hieman poluille katselemaan upeita maisemia. Viimeistään tässä vaiheessa luulen, että kaikki olivat pyristelleet estoistaan vapaaksi koska en muista milloin olisin nauranut näin paljon. Ihanaa! Juuri tätä olin kaivannut, naisten kesken nauramista aivan päättömille asioille. 

Illan tullen laskeuduimme levolliseen mielentilaan ohjatun meditaatioharjoituksen johdolla. Istuimme jälleen luonnon pehmeälle patjalle ja suljimme silmät. Vaikka tarkoitus ei ollut vaeltaa ajatuksissa, en voinut olla silti ajattelematta kuinka onnelliselta musta tuntui juuri sillä hetkellä. 

Iltapalan ja puuhien jälkeen oli vuorossa vielä yoganidra. Vaipuminen täydelliseen lepotilaan. Kömmimme makuupusseihin ja kuuntelimme hiljaa Katariinan lempeää ääntä. Olo oli levollinen. Ja täytyy sanoa, en ole ikinä nukkunut näin hyviä yöunia vieraassa paikassa vieläpä vieraiden ihmisten kanssa. Aamulla heräsin ennen muita ja ehdin toteuttamaan lempipuuhaani, eli viettämään omaa aikaa aamun hiljaisuudessa. Katselin kaunista järveä jonka pinnalla usva vielä verhoili sekä kävin kastautumassa muutamaan otteeseen samalla nauttien onnellisesta olosta. 

Ennen aamiaista pidimme joogahetken laiturilla. Mietin Terhin aiemmin sanomaa asiaa, kuinka tiiviiksi ja omanlaiseksi jokainen ryhmä aina muodostuu näillä joogaretkillä. Tunsin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta näiden ihanien naisten seurassa. Huomasin miten aiemmin ystävyyssuhteitani estäneet rajoitteet, alkoivat murenemaan ihan vain sillä, kun kerrankin uskalsin olla aito minä itseni. 

Paluumatkalla kun kävelimme takaisin kohti parkkipaikkaa, pidimme vielä jutustelutuokion rannalla. Katariina kehotti meitä jokaista ottamaan kävyn kämmenelle joka symbolisoi jotain taakkaa mitä me kannamme ja heittää se kävyn mukana järveen. Minä luovuin tällä matkalla taakasta, joka on estänyt minua olemasta oma itseni. Ja olen siitä äärettömän kiitollinen mukana olleille tovereille sekä Terhille ja Katariinalle, jotka järjestivät tämän ihanan Joogaretken.                                                            En tunne enää häpeää, olen rohkeasti sitä mitä olen.

-Meistä tuli enemmän kuin ystäviä-

Kuvat ylin ja alin, kuvannut Katariina Tirkkonen

Kommentit (0)

Muistatteko Muumilaakson Ninnin? Sen näkymättömän lapsen. Se pieni tyttö, joka oli hiljalleen hiipunut näkymättömäksi koska ei ollut saanut rakkautta ja hellyyttä vaan tunsi itsensä arvottomaksi ja oli hyvin arka. Tämä kuvastaa hyvin tilannetta jos on jäänyt jotain vaille lapsuudessa. Ja se sama toistuu yhä uudestaan myös aikuisena jos sitä tyhjiötä ei ole täytetty.  

Huomaan, että en pidä itseäni tärkeänä muille. Tai oikeastaan voisin sanoa, että luulen että en voi olla tärkeä muille eikä kukaan siksi halua tai ole edes kiinnostunut elämästäni. Siksi ehkä rakastan kun joku uusi tuttavuus kyselee minulta minun elämästäni. Siksi varmasti myös itse kyselen paljon toisilta, jotta he tietävät että välitän heistä ja olen kiinnostunut kuulemaan lisää. Mutta ennen kuin saan mitään signaaleja mahdollisesta kiinnostuksen osoituksesta, en edes uskalla tuoda itseäni juurikaan esille. Varsinkin jos kyseessä on isompi ryhmä. Muutaman ihmisen ympäröimänä on helpompaa ja uskallan tuoda ajatuksiani esiin. 

Koska minulla on nyt parhaillaan "kasvukausi" meneillään ja opettelen lukemaan ja ymmärtämään itseäni sekä samalla myös kasvattamaan itseäni, pohdin usein eri tilanteissa käyttäytymistäni sekä miten voisin sitä kehittää ja täyttää niitä vaille jääneitä aukkoja. Ja yksi niistä on tosiaan ystävät ja ihmiset ylipäätään elämässäni.

Kaipaan ihmisiä elämääni mutta samalla koen sen hyvin raskaaksi. En ehkä osaa selittää sitä tunnetta hyvin mutta se on ihan kuin jokin lukko tai rajoite päässäni mikä estää tuomasta itseäni hirveästi esiin. Ja eihän kukaan edes oikein uskalla tutustua sellaiseen ihmiseen. En nyt ihan tuppisuuna ja toimettomana ole, minulla on kyllä rohkeutta avata suuni mutta oloni ei tunnu vapautuneelta. Ihan kuin en haluaisi vapautua. Ja tämä on suojamekanismi. Se iskee vaihteensa päälle, koska enhän halua tulla torjutuksi. Mutta se on ihan tyhmää. Minä haluan nauraa, leikkiä, riekkua, hölöttää, laulaa. Kertoa omat ajatukseni pelkäämättä että kaikki ovat ihan tympääntyneitä kuuntelemaan minua. Olla vapautuneesti sitä mitä minä olen ja olla ylpeä siitä. Rakkauden sammioni on vielä hyvin vajaa, mutta toiveikkuus ei. 

Ajatukset tähän tekstiin syntyi kun vietin viikonloppua tuiki tuntemattomien mutta ihanien erähenkisten naisten seurassa luonnon helmassa eräkämpillä. En itse ollut ihan sitä mitä toivoin ja välillä olotilani kulki hyvinkin epämukavuusalueella tilanteissa joissa koin, että minun pitää olla enemmän sitä ja tätä. Mutta siitä huolimatta ryhmästä löytyi pari tyttöä jonka kanssa tuntui olla luontevammin ja joiden kanssa vaihdettiin numeroita sekä sovittiin uudet luontotreffit vielä täksi kevääksi. Uskalsin siis antaa ja sain enemmän kuin toivoinkaan!

Kommentit (0)

On ahdistusta. Ja sitten on a h d i s t u s t a. Ne eroavat siten, että toinen on kuin paha uni joka herätessä hetken vielä hikoiluttaa kun tämä toinen taas.., se on kuin painajainen josta ei herää vaikka se hirviö vie mennessään ja valtaa kehon ja mielen. Se uppoaa koko ajan syvemmälle jonka seurauksena tekisi mieli vain kirkua ja repiä hiukset päästä jotta olo helpottaisi. Mutta sekään ei auta. Se jatkaa kunnes keho ei jaksa enää taistella sitä vastaan. Lamaannun ja annan sen raastaa mut kokonaan. Se on (kuin) todellista vaikka se on vain tunne. Siihen ei siinä tilanteessa oma turva auta. Olen kuin toisessa todellisuudessa.

Olin jo todella toiveikas, että nämä pahat ahdistukset olisivat takana elämästäni. Olin sentään ollut useamman viikon ilman mitään ihmeellisiä kohtauksia. Oloni oli ollut yhtä hyvä kuin viime loppukesänä masennuslääkityksen aikaan. Tasainen. Ja olin niin iloinen siitä. Yllätyin kovasti ja olin hämmentynyt kun ahdistuksen tunne sieltä iski taas. Olin jo unohtanut, miten inhottavalta se tuntuu. Se mitä tilanteessa tapahtui, sai aikaan minussa pelkoa yksinäisyydestä. Olin lentokentällä ja tunsin oloni todella yksinäiseksi (kun mieheni samalla vieressä näppäili WhatsApissa ryhmäviestejä kavereidensa kanssa). Vaikka onhan minulla heitä ympärilläni, en ehkä vain osaa avata sydäntäni heille vielä. 

Matka jatkuu <3

Kommentit (4)

-L-

Heippa!

Olen lukenut blogiasi matkastasi kohti tasapainoisempaa elämää. Kiitos kun kirjoitat vaikeista asioista, itsellekin löytyy uusia näkökulmia. Ei varmasti ole helppoa julkisesti kertoa omasta käytöksestä silloin, kun se ei ole ns. "mallikelpoista". Valtavasti tsemppiä sinulle, kuulostaa, että olet jo nyt päässyt paljon eteenpäin. Hyvää kevättä ja kesän odotusta! :)

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Heippa!

Kiitos kun jätit kommentin ja kiitos hurjasti tsempeistä <3

Olen kyllä päässyt todella paljon eteenpäin tai voisihan sitä sanoa myöskin että olen kasvanut rutkasti ihmisenä viimeisen vuoden aikana. Vaikka en sitä aina muistakaan varsinkaan niinä hetkinä kun mennäänkin taaksepäin ja lujaa. Mutta niistä vaikeista hetkistäkin selviää nykyisin paljon helpommin, joten mahtava kehitys sekin :)

Lämpöistä kesän odotusta sulle :)

Sannanna

Mulla on täysin samanlaisia oireita ja ahdistusta kuin sulla. Se iskee ihan puskista myös ja varsinkin silloin kun kaikki on näennäisesti hyvin. Itken usein kun luen blogiasi se koskettaa tosi syvältä kun kamppailee itse saman hirviön kanssa. Isäni lähti kun olin 6-vuotias ja luulin olevani kunnossa kunnes elämääni tuli mies. Silloin huomasin että en ole lainkaan kunnossa vaan täysin hädissäni ja koko elämä silloin kun löytää rakkauden onkin täyttä tuskaa. Vanhaa tuskaa joka muistuttaa itsestään ja vie kehoa ja mieltä kuin pässiä narussa. Tiedän siis mistä puhut ja lähetän kaiken voiman sinulle.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei ja kiitos paljon kun kerroit tarinasi <3 Paljon paljon voimia myös sulle omaan elämäsi kamppailuun. Toivottavasti saat apuja näihin niin hirveän tuskaisiin asioihin mitkä valtaavat mielemme kuin mitkäkin demonit. Tää ei ole helppoa eikä tämmöistä toivoisi kenenkään kärsivän mutta helpotusta tuo kunhan jaksaa vaan uskoa että tämä on lopulta voitettavissa!

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto