Kirjoitukset avainsanalla Pohdintaa

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, luulin että olen yksin tämän ongelmani kanssa. Luulin, että kaikki muut ovat "normaaleja", ja vain minä olen tässä maailmassa yksin outojen käyttäytymisteni kanssa. Kadehdin toisten täydellisiltä vaikuttavia elämiä, parisuhteita, onnellisuutta.. Voi kuinka monesti kirosin itseni maan alle, koska kuvittelin olevani tyhmä ja maailman huonoin tyttöystävä. Miten jatkuvasti väsytin ja ajoin itseäni ylikuormittuneeseen tilaan, koska piti olla valppaana joka sekunti toisen tekemisistä, katseista, eleistä, sanoista. Kuinka monta tuhatta kertaa olen ollut kauhuissani, että nyt tuli mitta täyteen kumppanilla, kun sekoilin tyhmyyksiä mustasukkaisuuskohtauksissa. Olen pelännyt koko ajan pahinta, vaikka mitään pahaa ei edes koskaan tapahtunut. Tuntenut oloni maailman turvattomaksi ja yksinäisemmäksi huolimatta siitä, että ympärilläni on ihmisiä, koti, työ, harrastukset. 

Toisen on vaikeaa ymmärtää, jos ei itse tiedä tai osaa uppoutua siihen miksi joku tuntee, miten tuntee. Voisi sanoa, ettei sellainen joka ole kokenut samaa kuin itse, pysty koskaan täysin samaistumaan samoihin ajatuksiin. Siksi vertaistuki on äärettömän tärkeä ja oleellinen osa parantumista. Minulle on ollut todella suuri tuki teistä, ihanat lukijat kun olette kommentoineet tai laittaneet viestiä yksityisesti. Tiedän, että en ole yksin.

Olen yrittänyt etsiä itselleni sopivaa vertaistukiryhmää mutta en ole oikein löytänyt. Läheisriippuvaisille löysin kyllä mutta tähän kuuluu niin paljon muutakin. Ehkä ei ole hylkäämisen pelosta kärsiville sellaista. Pitäisi kyllä olla. Olisipa rohkeutta perustaa sellainen. Mielessäni on pyörinyt ajatus "epävirallisesta" vertaistuen ryhmästä. Ryhmä, jonka kanssa tavataan, vaihdetaan omia kuulumisia ja ajatuksia sekä tarvittaessa jaetaan neuvoja ja annetaan tukea. Kuunnellaan tai ollaan hiljaa vain. Okei, villeimmissä ajatuksissa tämä ryhmä kokoontuminen tapahtuisi luonnon helmassa. Siellä, missä metsän voima ja kauneus ympäröi ja hiljaisuudellaan tuo levollisen olon. Kuinka ihana olisi huomata, miten samankaltaiset ajatukset yhdistävät ja luovat turvaa. Voi itkeä, nauraa, kuunnella, puhua, olla hiljaa. Ihan miltä itsestään tuntuu. Ilman, että tuntee olonsa epämukavaksi koska kaikki ymmärtävät. 

Ajatusleikkiä, mutta varmasti toteuttamiskelpoinen. Riittää kun edes yksi lähtisi kaveriksi. Olisitko se sinä?

Kommentit (10)

jenniAN
Liittynyt14.5.2015

Todella helpottava huomata että ei todellakaan kipuile yksin näiden asioiden kanssa, löysin blogisi juuri ja voin täysin samaistua fiiliksiin joista kirjoitat. Tänään itsellä ollut heikompi päivä näiden asioiden kanssa ja itku kurkussa näitä lukenut, aivan kun otteita omasta elämästä. Todellakin kannatan jotain vertaistuki hommaa, mukana olisin!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3 Ihana kuulla, että olisit mukana. Pitää alkaa miettimään jotain tapaamista, ehkäpä jopa jokin (mökki)viikonloppu tai iltapäivän vietto keskeisellä paikalla, koska tuskin kaikki (kukaan) asuu täälläpäin missä minä.. 

Paljon voimia sinulle, et ole yksin <3 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Niin ja hei, laitatko minulle sähköpostia, niin laitan sulle ehdotuksen "vertaistuki ryhmästä", jota olen ajatellut :)

Kinuski35
Liittynyt23.8.2018

Sama juttu minulla. Löysin juuri blogisi enkä ole kerennyt lukea tekstejäsi vielä kovin paljon, mutta kuulostaa niin samalta kuin itselläni. Kamppailen omien ajatuksieni kanssa viikoittain tai yleensä jopa päivittäin. Elämä olisi varmaan niin paljon helpompaa ilman tunnelukkoja ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Vertaistuki tervetullut!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kyllä! Elämä olisi todella paljon helpompaa ilman näitä hirveitä taakkoja. Onneksi niitä pystyy poistamaan tai edes sietämään mutta työtä se vaatii. Ja jos ei ole mahdollisuutta esim ammattiapuun, uskon että keskusteleminen samoista asioista kärsivien kanssa auttaa, koska toiselta saatu ymmärrys tuo minulle ainakin suurta helpotusta olotilaani. Ei tarvitse kamppailla yksin <3

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Sinä myös, jos haluat, laittaisitko mulle sähköpostia niin laitan sulle ehdotuksen "vertaistuki ryhmä" tapaamisesta <3

Vierailija

Olisin mukana. Elämä on yhtä isoa pelkotilaa, tulkintoja ja kuormitusta tämän kanssa. Olen aiemmin epäillyt itseäni vihaiseksi ja vainoharhaiseksi , nyt jo tiedän olevani surullinen. Ja tätä surua siitä, ettei minulla ole sisäistä luottamusta mistä ammentaa hyvää parisuhde elämää, riittää. Saat ottaa minuun mailitse yhteyttä :)

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3 Otan yhteyttä suhun.

Minäkin luulin vielä jokunen aika sitten, että minut on jotenkin "luotu" olemaan aina surullinen. Että tämä on vain minun ominaisuus eikä muuta voi. Kunnes minulle valkeni eräänä päivänä, ettei se ihan näin mene., ei minun pidä tyytyä tähän vaan asioille on voitava tehdä jotain.

Lukossa

Voi että, vertaistukiryhmä kuulostaa tosi rauhoittavalta, ja lohduttavalta. Turvalliselta. Itse en asu Suomessa, joten mukaan en pääse, harmi. Ellette sitten päädy tekemään siitä sähköistä, esim. suljettua facebook-ryhmää tms. 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei tuossahan on ideaa! Pitääkin kehittää sellainen oma ryhmä meille <3 Laittelen siitä erikseen vaikka postausta kun olen saanut avattua ryhmän. 

Olen aloittanut opettelemaan uutta taitoa, sellaista mitä jokaisen ihmisen olisi hyvä osata, nimittäin itsemyötätunnon taidon. Oletan, että mitä ankarampi sitä itselleen on ollut, sen vaikeampaa tämä tulee olemaan mutta ei mahdotonta. Tuntui kuitenkin, että on vaikea aloittaa ja jotenkin ottaa tälläinen uusi "toiminto" omakseen elämässään. Olen todella herkkä syyttämään itseäni kaikesta ja potemaan huonoa omaatuntoa. Tämä piirre ei tietenkään yhtään helpota kun kärsii "puutteista" itsessään, joista varhaisen kehityksen vaiheessa on jäänyt vaille. Tänään olen esimerkiksi soimannut itseäni eräästä työtehtävästä, joka minulle annettiin ajattelematta sitä, että en ole vielä riittävän kokenut ja ammattitaitoinen hoitaakseni sitä. Edes työsuojeluvaltuutettujen puuttuessa asiaan, en osannut hyväksyä tilannetta. Ajattelin, olen siis surkea työntekijä ja kaikki luulevat että valitan vain turhasta.

Toinen esimerkki tulee hylkäämisen pelostani. Kun käyttäydyn tahattomasti hätääntyneen lapsen tavoin, sen sijaan että hyväksyisin sen puolen itsessäni ja hoivaisin itseäni lohduttamalla, haukun itseni maanrakoon koska käyttäydyn kuin pikkulapsi. No sehän tilannetta helpottaakin.. Kolmas esimerkki tulee vaikka jaksamisesta. Työpäivä takana ja väsyttää mutta silti en salli itselleni lepoa vaan seuraavaksi on hoidettava kotityöt, rempat, ulkoilut ym. kuin että kuuntelen kehoa miten se huutaa väsymystä. Ja jos suon itselleni levon, kolkuttaa omatunto korvan takana ja kuiskii kuinka saamaton olen. 

Aika raskas elämä vaikka se voisi toisinkin olla. Ja siihen alan nyt pyrkimään. Terapeutin kanssa keskustelimme aiheesta ja pohdimme eri näkökulmia miten voin lähestyä itsemyötätuntoa. Sain tehtäväksi poimia terapiakorttipakasta (fantasiapelikortteja) kuusi kuvakorttia, jotka herättävät minussa tunteita tähän liittyen. Ja näin aloitin oman polkuni itsemyötätuntoon. Kuinka helposti aiheesta syntyikin pohdittavaa ja oivalluksia kun "puki ne kuviksi" eli visualisoi ajatukset.

Nyt olen jo ottanut ensiaskeleeni olla myötätuntoisempi itseäni kohtaan ja se on auttanutkin. Yritän olla itselleni lempeä ja armollinen. Puhua itselleni ja välittää itsestäni samalla tavalla kuin ystävästä. Varmasti tulee olemaan vaikeaa mutta olenhan minä jo osannut tietoisesti kehittää itseäni tunnelukkojen saralla niin miksi en tässäkin voisi kehittyä ja onnistua. 

Kuvassa valitsemani kortit itsemyötätunnon polulleni. Voisin hieman avata tarkemmin mitä ajatuksia ne minussa herättivät. Ensimmäisessä kortissa hahmo kastelee kasvia vaikka sataa vettä. Tämä kuva sai minut samaistumaan tilanteeseen; monesti huomaan itsekin huolehtivani jostain toisesta vaikka ei olisi edes tarvetta. Esim. stressaan ja huolehdin onkohan kumppanillani eväitä töihin tai ruokaa kotona kun saapuu töistä (vaikka hän on aikuinen ja osaa tehdä ruokaa myös itse).

Toinen kortti kuvastaa minulle turvaa turvattomassa ympäristössä. Vaikka kuvassa ollaan pinnan alla minun silmilläni, näen silti siinä turvaa. Minä pelkään joutua veden varaan ja olen kauhuissani jo siitä, kun näen miten toiset hyppivät veteen laitureilta. Haluan aina uida mieluiten niin, että jalat yltävät pohjaan enkä ui koskaan kauas. Siitä huolimatta tämä kuva toi minulle jonkinlaista lämpöä ja toivoa. 

Kolmannessa kuvassa kerroin näkeväni itseni kulkemassa määrätietoisesti eteenpäin itsemyötätunnon polullani mutta vielä niin, että tarvittaessa minulla on turvaa ja tukea ympärilläni. Käsiä vastaanottamassa jos kaadun.

Neljännessä näen itseni edenneen niin pitkälle, että osaan kulkea tasapainoisesti ja hallita ympärillä olevia haasteita, ilman että ne horjuttavat minua ja kaatavat kokonaan.

Seuraavassa kuvassa saavun turvapaikkaani. Sitä en vielä tiedä, päädyinkö tähän koska pakenin ja ainut määränpääni oli turva vai voiko tämä kuvastaa myös itsemyötätunnon olemusta. Viimeinen kuva kuvastaa yhtälailla turvaa minulle, jossa minun on hyvä olla. Tähän, miksi turva liittyy itsemyötätunnon polkuuni niin vahvasti, saan varmasti vastauksen itseltäni myöhemmin.

On mielenkiintoista palata myöhemmin näihin kuviin ja katsoa minkälaisia tuntemuksia ne herättävät silloin. Monenlaista vajavaisuutta sitä itsessään tunteekin mutta ehkäpä voisin ottaa itselleni taputuksen olalleni kuitenkin siitä, että ylipäätään välitän itsestäni todella paljon, koska haluan elää elämääni niin kivuttomasti kuin suinkin ja tehdä työtä sen eteen. Niin, et sinä ihan surkimus ole, tokaisen itselleni ja hymyilen.

Kommentit (0)

Muistatteko Muumilaakson Ninnin? Sen näkymättömän lapsen. Se pieni tyttö, joka oli hiljalleen hiipunut näkymättömäksi koska ei ollut saanut rakkautta ja hellyyttä vaan tunsi itsensä arvottomaksi ja oli hyvin arka. Tämä kuvastaa hyvin tilannetta jos on jäänyt jotain vaille lapsuudessa. Ja se sama toistuu yhä uudestaan myös aikuisena jos sitä tyhjiötä ei ole täytetty.  

Huomaan, että en pidä itseäni tärkeänä muille. Tai oikeastaan voisin sanoa, että luulen että en voi olla tärkeä muille eikä kukaan siksi halua tai ole edes kiinnostunut elämästäni. Siksi ehkä rakastan kun joku uusi tuttavuus kyselee minulta minun elämästäni. Siksi varmasti myös itse kyselen paljon toisilta, jotta he tietävät että välitän heistä ja olen kiinnostunut kuulemaan lisää. Mutta ennen kuin saan mitään signaaleja mahdollisesta kiinnostuksen osoituksesta, en edes uskalla tuoda itseäni juurikaan esille. Varsinkin jos kyseessä on isompi ryhmä. Muutaman ihmisen ympäröimänä on helpompaa ja uskallan tuoda ajatuksiani esiin. 

Koska minulla on nyt parhaillaan "kasvukausi" meneillään ja opettelen lukemaan ja ymmärtämään itseäni sekä samalla myös kasvattamaan itseäni, pohdin usein eri tilanteissa käyttäytymistäni sekä miten voisin sitä kehittää ja täyttää niitä vaille jääneitä aukkoja. Ja yksi niistä on tosiaan ystävät ja ihmiset ylipäätään elämässäni.

Kaipaan ihmisiä elämääni mutta samalla koen sen hyvin raskaaksi. En ehkä osaa selittää sitä tunnetta hyvin mutta se on ihan kuin jokin lukko tai rajoite päässäni mikä estää tuomasta itseäni hirveästi esiin. Ja eihän kukaan edes oikein uskalla tutustua sellaiseen ihmiseen. En nyt ihan tuppisuuna ja toimettomana ole, minulla on kyllä rohkeutta avata suuni mutta oloni ei tunnu vapautuneelta. Ihan kuin en haluaisi vapautua. Ja tämä on suojamekanismi. Se iskee vaihteensa päälle, koska enhän halua tulla torjutuksi. Mutta se on ihan tyhmää. Minä haluan nauraa, leikkiä, riekkua, hölöttää, laulaa. Kertoa omat ajatukseni pelkäämättä että kaikki ovat ihan tympääntyneitä kuuntelemaan minua. Olla vapautuneesti sitä mitä minä olen ja olla ylpeä siitä. Rakkauden sammioni on vielä hyvin vajaa, mutta toiveikkuus ei. 

Ajatukset tähän tekstiin syntyi kun vietin viikonloppua tuiki tuntemattomien mutta ihanien erähenkisten naisten seurassa luonnon helmassa eräkämpillä. En itse ollut ihan sitä mitä toivoin ja välillä olotilani kulki hyvinkin epämukavuusalueella tilanteissa joissa koin, että minun pitää olla enemmän sitä ja tätä. Mutta siitä huolimatta ryhmästä löytyi pari tyttöä jonka kanssa tuntui olla luontevammin ja joiden kanssa vaihdettiin numeroita sekä sovittiin uudet luontotreffit vielä täksi kevääksi. Uskalsin siis antaa ja sain enemmän kuin toivoinkaan!

Kommentit (0)

Tunnen aina riidan jälkeen valtavaa häpeää käytöstäni miestäni kohtaan sekä siitä kuinka paljon hän joutuu tahattomasti kärsimään aiheettomista syytöksistä, mutta myös siitä, kuinka hän joutuu kuuntelemaan minun pahaa oloani, minun vääristynyttä elämääni, minun uhkailuja lähteä, minun huomionhakuisuutta. Ihan kuin tässä maailmassa ei olisi muuta kuin minä, minä ja minä. Uskon, että lähes krooninen paha oloni johtuu nimenomaan siitä, että elämäni velloo ihan liikaa vain oman navan ympärillä. Negatiivisesti. Ja sen ärsyttävämmäksi se muuttuu mitä enemmän yritän ponnistaa siitä pois. Se on kuin takiainen mikä ei irtoa vaikka miten pyristelee. 

Mutta oikeastaan minun mittapuulla laskettuna, meillä on ollut hirmuisen hyvä lähes kaksiviikkoinen takana. Ei ylireagointia, ei riitoja. Joistain tilanteista olen ollut lähellä saada "kohtauksen" mutta ne eivät ole syttyneetkään. Yhdellä kertaa tunsin miten mittari räjähti punaiselle alueelle mutta jostain syystä laski kuitenkin yhtä nopeasti alas. Mutta tuo sana "räjähti", siitä halusin tulla kertomaan. Olen huomannut terapian edetessä, että hyvien vaikutuksien lisäksi, olen saanut myös uuden, huonon piirteen. Jos jokin tilanne syntyy ja on pienikin mahdollisuus että syy ei ole minun (ainakaan omasta mielestäni), itsehillintäni pettää ja räjähdän kirjaimellisesti kun minut valtaa tunne että minua syytetään suotta. Tällöin annan kuulua itsestäni hyvin suurieleisesti sekä sanallisesti että teoilla. Saatan ottaa vaikka kaukosäätimen ja heittää sen menemään, voin rikkoa jotain tai käydä töytäisemässä miestäni. Tilanteessa minut valtaa mieletön viha ja raivo mikä pystyisi hajottamaan vaikka ikkunat talostamme mutta onneksi niin pitkälle en ole mennyt.

En mielestäni ole aiemmin näin pahasti tulistunut ja kun tarkemmin asiaa pohdin, luulen tämän uuden piirteen johtuvan siitä seikasta että riitamme/tilanteet johtuvat yleensä aina minusta ja minun pelkotiloista. Joten jos sillä kertaa tunnen oikeasti, ettei minussa valtaa sisällä nyt mikään, raivostun tällöin tavallaan "turhasta" tilanteesta koska pyrin välttelemään keinolla millä hyvänsä pettymystä itsessäni. Me molemmat ehkä olemme pinttyneet siihen, että syy on aina sisäisen lapseni. Nyt on ehkä aika opetella tiedostamaan, että erimielisyyksiä voi syntyä myös ilman että sen takana on aina hylkäämisen pelkoni.

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto