Kirjoitukset avainsanalla Pohdintaa

Kun totuus tekee kipeää, sitä ei halua kuulla. Sitä pyrkii välttelemään viimeiseen asti ja yrittää vain siirtää kohtaamista tuonnemmas. Mutta entä jos nostaisi kissan pöydällä ja antaisi tulla. Antaisi tulla kaiken mikä mieltä painaa, solmussa olevat mielenkoukerot, sekavat ja ristiriitaiset ajatukset. Todennäköisesti ne kuitenkin palaavat, ennemmin tai myöhemmin vaikka kuinka kovaa koittaa sinnitellä yksinään ajatuksien kanssa.

Mulla on ollut tahtojen taistelua päässä pyörivien ajatuksieni kanssa viime päivät. Aluksi en osannut tulkita mikä oikeasti vaivaa, mutta ainahan epämääräisten olojen taustalla on jokin syy. Kun aloin purkamaan ajatuksiani ensin paperille, olo jo helpotti huomattavasti. Nyt ne pitäisi vielä uskaltaa sanoa ääneen.

 

Kaikkeen on aina ratkaisu, eikä mikään ole lopullista tai tuomittua. Silti sitä pelkää niin paljon. Pelkään puhua peloistani ja toiveistani. Ehkä kun en aina itsekään tiedä mitä haluan. Kovasti haluan olla sellainen "huoleton" minä, joka luottaa sata prosenttisesti meidän parisuhteeseen, tietää saavansa olla itsenäinen tehden asioita joista pitää. Samalla tietäen että kaikki on hyvin. Ja näinhän se menisikin, ellen minä olisi minä. Minä itsehän estän tämän toteutumisen liiallisella hallitsemisella. 

Samalla kun yritän antaa sekä itselleni että kumppanilleni omaa tilaa, en pysty nauttimaan siitä koska olen kuitenkin huolissani kaiken aikaa. Vaikka tiedän todella tarvitsevani omaa tilaa ja aikaa. Ja se aiheuttaa kipuilua itselleni koska ahdistun kun en pääse olemaan se minä, jonka henkisyys tätä tarvitsee. Ja kun ahdistun, tunnen itseni ärsyttäväksi enkä pidä itsestäni,enkä voi millään uskoa että kumppanikaan pitäisi. 

 

Parisuhdehan lässähtää lopulta, jos viettää liiaksi aikaa yhdessä. Ja sitä minä en halua meille tapahtuvan. Mutta sitä minä taidan pelätä. Minä pelkään, että lopulta käykin huonosti. Ja ihan vain siksi, koska "no, näinhän näissä aina käy". Meillä on historiaa takana nyt kolme vuotta ja nämä alkavat olla ne viimeiset hetket kun parisuhde yleensä alkaa muuttamaan muotoaan. Tässä vaiheessa pitäisi alkamaan tehdä jotain "radikaalia", jotta muistaa oman kumppaninsa erityisesti, eikä ala pitämään toista itsestäänselvyytenä. Pitää tehdä jotain, mikä saa jatkossakin vatsassa kihelmöimään kun näkee toisen. Pitää olla välillä erossa, jotta pystyy kaipaamaan taas toista. Miten muuten voisit haluta jotain sellaista, mikä sulla on jo?

Jokaisella parilla on varmasti omanlaisensa keinot tähän. Mutta niistä ei voi toinen tietää, ellei asiasta keskustele yhdessä. Ja näistä asioista niin moni jättää puhumatta, kun ei uskalla. Ja se puhuminen jo itsessään auttaa niin paljon. Se lisää tiivistä luottamusta molemmille kun tietää voivansa kertoa mieltä askarruttavista asioista toiselle.

 

Tänään minä nostan kissan pöydälle ja aion kertoa omista toiveistani kumppanilleni, ja niistä peloista. Uskon, että me varmasti löydämme omat keinot, jolla suhteemme pysyy sellaisena miten se on meille molemmille paras mahdollinen. Ja yksi niistä pelottavista (radikaaleista) toiveista on se, että kun mieheni lähtee viikonloppuna reissuun, haluan että emme ole yhteydessä edes viesteillä. Haluan olla koko viikonlopun omissa oloissani kotona, niin ihanaa ja hirvittävää kun se tulee olemaankaan. 

 

 

 

Kommentit (0)

Ahdistus, sanakin jo saa karvat pystyyn. Toiset reagoi siihen herkemmin, toiset taas ei juur koskaan kärsi ahdistuksesta. Ja nimenomaan, kärsimystä se todella onkin. Varsinkin jos ja kun se alkaa olemaan päivittäistä. Minä juuri iloitsin kun ei neljään päivään ahdistanut, ja se oli jo paljon. Tälläkin hetkellä tunnen itsessäni lievää ahdistusta ja tänään se johtuu huonosti nukutusta yöstä, ja siitä seuranneesta väsymyksestä mikä taas johtaa siihen ettei jaksa tehdä mitään, mikä taas aiheuttaa (todella turhaa) itsensä piiskaamista saamattomuudesta. Melkoinen kierre siis.

Mulla ahdistus kulkee käsi kädessä juuri unen laadun kanssa, stressin, ulkoilun puutteen sekä tietysti pelkotilojeni hallitsemattomuuden vuoksi. Myös suunnitelmien äkillinen muutos ja tietyt sosiaaliset tilanteet sekä kiire tuovat ahdistusta. Näitä pohdimmekin terapeuttini kanssa, ja nyt jaan oivallukset myös teille, koska minun ahdistuneisuushäiriötäni tämä helpotti suunnattomasti, koska samalla kävimme lävitse millaisin keinoin eri ahdistustilanteita voisi helpottaa sekä missä minulla on selkeästi ongelmaa.

 

Ensiksi jaoimme ahdistuksen asteikolla 1-4. Ykkönen on lievä ahdistus ja nelonen hyvin vaikea ahdistus. Terapeutti pyysi miettimään miltä tuntuu lievä ahdistus, mistä se tulee, mitä se saa aikaan ja millä sitä voisi helpottaa. Tähän oli sille päivälle helppo vastata, koska kyseessä oli juuri se sama päivä kun huomasin muutaman hyvän päivän jälkeen ahdistuksen palaavan. Minulla piti olla suht helppo ja rento työpäivä tiedossa kunnes suunnitelmat muuttuivat äkisti aamupuuroa vielä keitellessäni kun sain viestin, että pitää kiireesti hoitaa eräät työjutut alta pois. Mikä taas tarkoitti suhaamista paikasta toiseen, ei aikaa lounastauolle ja vielä päivän päätteeksi oli terapiakäynti ja illalla venäjän kurssi. Huomasin miten stressi hiipi mieleeni, kirosin päivää ja kiirettä, tunsin miten ärtymystä alkoi tulla jokaisesta asiasta. Olo oli että nyt haluaisin olla vain peiton alla, että en varsinkaan jaksa enää iltamenoja. Eli oireina olivat juurikin tässä lievässä ahdistuksessa stressi ja ärtymys. Tietämättä kuitenkaan millaista pohdintaa päivän terapiassa kävisimmekään, osasin itse helpottaa oloani seuraavin keinoin. 

  • pysähdyin hetkeksi ja hengitin syvään
  • luin voimalauseen mikä sattumalta tuli eteeni puhelimella ja siitä sain "potkun pyllylle"
  • vaihdoin taustakuvan mikä muistutti hyvästä hetkestä 
  • itsemyötätuntoa

Seuraavaksi pohdimme mitä pitää tapahtua, jotta ahdistustasoni nousee hieman ylemmäs. Tähän totesin, jos tämän päivän päätteeksi olisi jatkunut se kiire ja stressi sekä tullut päälle vielä lisää tilanteita, joissa minulta vaaditaan tai pyydetään sitä sun tätä, ihan vaikka siis vapaa-ajalla, olisi ahdistukseni noussut taatusti nopeasti pahemmaksi. Se taas johtuu siitä kun ei osaa sanoa aina ei, vaikka tietää tarvitsevansa nyt lepoa ja omaa rauhaa vilskeen jälkeen. Ja tähän keinot ovat juuri lepo eli pään nollaus, laittamalla asiat tärkeysjärjestykseen ja tekemällä to do-lista, jotta osaa hahmottaa tekemättömät asiat ja jotka ovat näin helppo lähteä tekemään järjestyksessä.

Kolmannessa tasossa on ahdistus jo selkeästi vallannut koko kehon. Fyysisiä oireita ovat kehossa tuntuva pistely, pyörrytys ja puristus rinnassa. Itkettää ja vihastuttaa. Inhoaa itseään, ei tunne elämäniloa. Olo on epätoivoinen ja kyvytön mihinkään. Tähän tilanteeseen päädyn usein esim riitojen seurauksena tai aikonaan hylkäämisen pelkotiloissa (näitä onneksi nykyisin tulee harvemmin). Ero neljänteen tasoon on enää vain ahdistuksen kesto (nelosessa ahdistuksesta toipuminen vie useita päiviä koska lamaannun täysin) sekä hyvin voimakkaat reaktiot kuten tuhoamisvimma, itsetuho sekä raivoaminen huomion saamiseksi. Näissä omat keinot selviämiseen ovat minulla olemattomat. Ja tämä on minulle iso ongelma.

Minun tulisi alkaa kykenemään keksiä omat keinoni selviytyä näistä voimakkaista ahdistuksista. Tällä hetkellähän minä kaadan kaiken mieheni niskaan ja vaadin että hän nostaa minut sieltä pohjasta ylös. Tottakai toisen tuki on mielettömän tärkeä voima mutta pelkästään sen varaan en saa paranemistani asettaa. Sain terapeutilta ohjeistuksen tuleviin tilanteisiin eli riitoihin. Nykyisin riitatilanteemme kulkevat yleensä siten, että minä otan voimakkaasti yhteen ja mieheni ärsyyntyy ja lopulta menee mököttämään. Minähän en tätä salli vaan jatkan ärsyttämistä/marttyrointia niin kauan kunnes toinen luovuttaa ja tulee halaamaan. Tässä on vaan se vika, että minä saan aina periksi enkä opi ottamaan teoistani vastuuta (koska lähes aina riidat aiheuttaa minun pelko tai ylettömät huomiotilat).

Mutta nyt meidän on opeteltava ottamaan jäähyä. Tai siis minun on. Ennen kuin edes riita ehtii alkamaan, minun tulisi kyetä poistumaan paikalta (vaikka kylmään tai kuumaan suihkuun, puraisemaan chiliä tai ottamaan jääpala kämmenelle, jotain mikä herättää minut siitä voimakkaasta tilasta) ja olemaan 2-3 tuntia omissa oloissani, luomaan itselleni tasapainoinen ja turvallinen tila, ennen kuin tilannetta voi jatkaa keskustelemalla. Tämä tulee olemaan mielettömän vaikeaa koska minä en millään haluaisi mennä itseeni ja velloa siinä raivossa yksinään. Mutta tiedän myös kuinka iso askel se olisi omalle ja meidän suhteen hyvinvoinnille, niin yritän kaikkeni. Miehelleni sanoinkin että muistuta minua sitten, että näin terapeutti käski nyt tehdä.! Katsotaan kuinka käy, epämukavuudelle altistuminen kuitenkin lopulta voimistaa. Tsemppiä <3

Kommentit (0)

Olen viime aikoina pohtinut elämäni ystävyyssuhteita - tai toisin sanoen niiden vähyyttä. Nuorempana kyllä oli kavereita, jopa sellainenkin jota uskalsi kutsua parhaaksi kaveriksi. Sitten kaveriporukoita oli enemmän ja vähemmän, muuttuen eri elämäntilanteissa. Mutta ystävyyttä, joka olisi kestänyt lapsuudesta tähän päivään, ei ole säilynyt. Tai muutenkaan en ole juurikaan onnistunut luomaan oikeaa ystävyyssuhdetta aikuisena. Onhan lapsuudestakin muutama kaverina pysynyt, sellaisena että joskus kuulumiset vaihdetaan ja nähdään. Mutta läheistä ystävyyssuhdetta, sitä en ole saanut kokea enää aikoihin.

Ja tiedän, että se johtuu nimenomaan minusta itsestäni. Jostain kumman syystä pakenen ystävyyttä tai uusia ihmissuhteita ennen kuin ne ehtivät edes alkaa. Pelkään kai hylkäämistä tai torjutuksi tuloa tässäkin tapauksessa niin paljon, että sen tuoma ahdistus saa minut kokemaan paremmaksi vaihtoehdoksi olla yksin. Ja kieltämättä, viihdynkin oikein hyvin itsekseni. Silti se ei poista sitä, että toisinaan kaipaan enemmän kuin mitään muuta, ystävyyttä.

Uskon myös sen seikan vaikuttavan omaan valintaani viettää aikaa enemmän yksinään, on siinä, että kuormitun todella herkästi. Tarvitsen paljon omaa rauhaa ja hiljaisia hetkiä kaiken maailman hälinöistä. Ja kun olen vain minä, voin huoletta mennä sen mukaan miltä itsestään tuntuu.

En kuitenkaan koe itseäni kovinkaan usein yksinäiseksi. Ja tämä johtunee siitä, että vietän kuitenkin paljon aikaa eri ihmisryhmissä. Pohdin, että tällä tavoin minä todennäköisesti paikkaan elämässäni ystävien puutetta, sosiaalisia kanssakäymisiä ja hauskanpitoa. Ja jos ei ole kuin minä, ja haluaa (=osaa) solmia uusia ystävyyssuhteita, löytää varmasti seuraavin keinoin uusia ihmisiä elämäänsä.

 

  • Erilaiset ryhmätapahtumat - Esim. minä käyn jooga ja vaellusreissuilla tuntemattomien kanssa.
  • Harrastukset - Erittäin hyvä keino tavata uusia ihmisiä. Minä olen saanut kokonaisen "tätilauman" kavereikseni ratsastusharrastuksen parista.
  • Vapaaehtoistoiminta - Olin juuri tutustumassa partiotoimintaan.
  • Some ja blogi - No, näissähän ihmiset nykyisin pyörivät vaikka kuinka yrittäisi vältellä. Olen minäkin saanut näiden kautta uusia tuttavuuksia elämääni. Kumppaninkin löysin Tinderistä. 
  • Puoliso - Niin, ehkä tälläiselle herkästi ylikuormittuvalle riittääkin yksi läheinen suhde elämässä...
  • Rohkeasti osallistuminen ja meneminen paikkoihin jotka kiinnostavat, vaikka kuinka jännittäisi mennä yksin - minäkin olen miljoonasti miettinyt ajelessani johonkin, että mitä minä olen taas tekemässä kun polvet vaan tutisee!
  • Juhlien järjestäminen - Olen ja ollaan myös yhdessä pidetty kekkereitä, joihin kutsutaan kaikki vähänkin enemmän kuin tuttavat, ja vitsit kuinka hauska ilta tuleekin isolla porukalla! Ja taas pärjää pitkän aikaa ilman sosiaalista elämää.. 
  • Työporukka - Ihmisiä nekin ovat, ja varmasti tutustumisen arvoisia - itseasiassa löysin edelliseltä työpaikaltani ihmisen, jonka kanssa meistä tuli näin aikuisiällä jopa yhtä kuin bestikset. Kunnes minä lopulta taisin pilata senkin olemalla huomionkipeä ja lapsellisesti käyttäytyvä.
  • Leffaan ja syömään tutun kanssa - Joskus käyn treffeillä kaverin kanssa ja kyllä se on tosi kivaa, jolloin mietin miksen tee tätä useammin.
  • Matkustaminen - Maailmalla yksinään kulkemisessa en ole milloinkaan tuntenut oloani yksinäiseksi. Paitsi ehkä nyt kun puoliso odottaakin kotona. Mutta jos on villi ja vapaa - parasta oli kun sai uusia tuttavuuksia ympäri maailman.

 

Ja huom. Ihmisiä on aina ympärillä ja minä voin vain nauttia heidän läsnäolostaan, olematta kuitenkaan itse läsnä. Siinäkin on puolensa.

Kommentit (1)

Vierailija

Hei!tunnistan itseäni sinun kirjoituksestasi. Luonto on minulle ystävyyden korvike ja tietysti lapset. Silti kaipaan tasaisin väliajoin ystävää. Äitini oli ehkä läheisin ystäväni, mutta hän kuoli vuodenvaihteessa. Nyt elelen miesystäväni, kolmen lapseni ja eläinlaumani kanssa Keski- Suomessa, vaikka olen helsinkkläinen. Ei se tunnu sen kummemmalta, paitsi täällä ei voi kadottautua ihmismassaan pällistelemään human sapiensia. Metsäkauriita sen sijaan näkyy yllin kyllin.terveisin Jonska

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, luulin että olen yksin tämän ongelmani kanssa. Luulin, että kaikki muut ovat "normaaleja", ja vain minä olen tässä maailmassa yksin outojen käyttäytymisteni kanssa. Kadehdin toisten täydellisiltä vaikuttavia elämiä, parisuhteita, onnellisuutta.. Voi kuinka monesti kirosin itseni maan alle, koska kuvittelin olevani tyhmä ja maailman huonoin tyttöystävä. Miten jatkuvasti väsytin ja ajoin itseäni ylikuormittuneeseen tilaan, koska piti olla valppaana joka sekunti toisen tekemisistä, katseista, eleistä, sanoista. Kuinka monta tuhatta kertaa olen ollut kauhuissani, että nyt tuli mitta täyteen kumppanilla, kun sekoilin tyhmyyksiä mustasukkaisuuskohtauksissa. Olen pelännyt koko ajan pahinta, vaikka mitään pahaa ei edes koskaan tapahtunut. Tuntenut oloni maailman turvattomaksi ja yksinäisemmäksi huolimatta siitä, että ympärilläni on ihmisiä, koti, työ, harrastukset. 

Toisen on vaikeaa ymmärtää, jos ei itse tiedä tai osaa uppoutua siihen miksi joku tuntee, miten tuntee. Voisi sanoa, ettei sellainen joka ole kokenut samaa kuin itse, pysty koskaan täysin samaistumaan samoihin ajatuksiin. Siksi vertaistuki on äärettömän tärkeä ja oleellinen osa parantumista. Minulle on ollut todella suuri tuki teistä, ihanat lukijat kun olette kommentoineet tai laittaneet viestiä yksityisesti. Tiedän, että en ole yksin.

Olen yrittänyt etsiä itselleni sopivaa vertaistukiryhmää mutta en ole oikein löytänyt. Läheisriippuvaisille löysin kyllä mutta tähän kuuluu niin paljon muutakin. Ehkä ei ole hylkäämisen pelosta kärsiville sellaista. Pitäisi kyllä olla. Olisipa rohkeutta perustaa sellainen. Mielessäni on pyörinyt ajatus "epävirallisesta" vertaistuen ryhmästä. Ryhmä, jonka kanssa tavataan, vaihdetaan omia kuulumisia ja ajatuksia sekä tarvittaessa jaetaan neuvoja ja annetaan tukea. Kuunnellaan tai ollaan hiljaa vain. Okei, villeimmissä ajatuksissa tämä ryhmä kokoontuminen tapahtuisi luonnon helmassa. Siellä, missä metsän voima ja kauneus ympäröi ja hiljaisuudellaan tuo levollisen olon. Kuinka ihana olisi huomata, miten samankaltaiset ajatukset yhdistävät ja luovat turvaa. Voi itkeä, nauraa, kuunnella, puhua, olla hiljaa. Ihan miltä itsestään tuntuu. Ilman, että tuntee olonsa epämukavaksi koska kaikki ymmärtävät. 

Ajatusleikkiä, mutta varmasti toteuttamiskelpoinen. Riittää kun edes yksi lähtisi kaveriksi. Olisitko se sinä?

Kommentit (10)

jenniAN
Liittynyt14.5.2015

Todella helpottava huomata että ei todellakaan kipuile yksin näiden asioiden kanssa, löysin blogisi juuri ja voin täysin samaistua fiiliksiin joista kirjoitat. Tänään itsellä ollut heikompi päivä näiden asioiden kanssa ja itku kurkussa näitä lukenut, aivan kun otteita omasta elämästä. Todellakin kannatan jotain vertaistuki hommaa, mukana olisin!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3 Ihana kuulla, että olisit mukana. Pitää alkaa miettimään jotain tapaamista, ehkäpä jopa jokin (mökki)viikonloppu tai iltapäivän vietto keskeisellä paikalla, koska tuskin kaikki (kukaan) asuu täälläpäin missä minä.. 

Paljon voimia sinulle, et ole yksin <3 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Niin ja hei, laitatko minulle sähköpostia, niin laitan sulle ehdotuksen "vertaistuki ryhmästä", jota olen ajatellut :)

Kinuski35
Liittynyt23.8.2018

Sama juttu minulla. Löysin juuri blogisi enkä ole kerennyt lukea tekstejäsi vielä kovin paljon, mutta kuulostaa niin samalta kuin itselläni. Kamppailen omien ajatuksieni kanssa viikoittain tai yleensä jopa päivittäin. Elämä olisi varmaan niin paljon helpompaa ilman tunnelukkoja ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Vertaistuki tervetullut!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kyllä! Elämä olisi todella paljon helpompaa ilman näitä hirveitä taakkoja. Onneksi niitä pystyy poistamaan tai edes sietämään mutta työtä se vaatii. Ja jos ei ole mahdollisuutta esim ammattiapuun, uskon että keskusteleminen samoista asioista kärsivien kanssa auttaa, koska toiselta saatu ymmärrys tuo minulle ainakin suurta helpotusta olotilaani. Ei tarvitse kamppailla yksin <3

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Sinä myös, jos haluat, laittaisitko mulle sähköpostia niin laitan sulle ehdotuksen "vertaistuki ryhmä" tapaamisesta <3

Vierailija

Olisin mukana. Elämä on yhtä isoa pelkotilaa, tulkintoja ja kuormitusta tämän kanssa. Olen aiemmin epäillyt itseäni vihaiseksi ja vainoharhaiseksi , nyt jo tiedän olevani surullinen. Ja tätä surua siitä, ettei minulla ole sisäistä luottamusta mistä ammentaa hyvää parisuhde elämää, riittää. Saat ottaa minuun mailitse yhteyttä :)

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentista <3 Otan yhteyttä suhun.

Minäkin luulin vielä jokunen aika sitten, että minut on jotenkin "luotu" olemaan aina surullinen. Että tämä on vain minun ominaisuus eikä muuta voi. Kunnes minulle valkeni eräänä päivänä, ettei se ihan näin mene., ei minun pidä tyytyä tähän vaan asioille on voitava tehdä jotain.

Lukossa

Voi että, vertaistukiryhmä kuulostaa tosi rauhoittavalta, ja lohduttavalta. Turvalliselta. Itse en asu Suomessa, joten mukaan en pääse, harmi. Ellette sitten päädy tekemään siitä sähköistä, esim. suljettua facebook-ryhmää tms. 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Hei tuossahan on ideaa! Pitääkin kehittää sellainen oma ryhmä meille <3 Laittelen siitä erikseen vaikka postausta kun olen saanut avattua ryhmän. 

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto