Kirjoitukset avainsanalla pohdintaa

Olen pohtinut aiemminkin ystävyyssuhteita ja kamppaillut asian kanssa sekä toisinaan jopa kipuillut, että minulla niitä ystäviä ei oikeastaan ole. Tuttuja on vaikka kuinka, mutta ei tosiaan ainuttakaan tosi ystävää. Tänään kuitenkin kolahti ja lujaa, kun keskustelin terapeutin kanssa aiheesta. Mutta kolahdus oli vain ja ainoastaan positiivinen asia, vaikka joudunkin myöntämään, miten itse omalla käytökselläni tosiaan en ystävyyssuhteissa onnistu. Mutta nyt vihdoin voin työstää itseäni tässä(kin) asiassa.

Pidän oivallusta merkittävänä, oikeastaan yhtä suurena juttuna, kuin pari vuotta sitten oivalsin hylkäämisen pelkoni. Vaikka olen jonkinlaisella tasolla tiennyt, että minimaaliset ystävyyssuhteeni johtuvat taustastani, eli lapsuuden traumasta/hylkäämisen pelosta, en kuitenkaan ollut tajunnut, miten valtavasti se on vaikuttanut myös muihin ihmissuhteisiin, eikä vain parisuhteeseen.

 

Olen aiemmin ajatellut, että tulen vain toimeen paremmin miesten kanssa, että siksi lähes kaikki ihmissuhteeni ovat olleet enemmän miespuolisten kanssa. Mutta en koskaan ajatellut, että miksi näin on. Nyt tiedän. Se, miten minä lähden muodostamaan uutta ihmissuhdetta, on ydinasia tässä. Minähän olen hakenut ihmissuhteiltani vain ja ainoastaan omien tarpeideni täyttämistä. Eli hyväksyntää, ihailua, täydellistä huomiota, siis sitä että saan tuntea itseni halutuksi. Eli toisin sanoen, olen hakenut helppoa hyväksyntää. Ja mistäköhän sitä nainen helposti yleensä saa? No miehiltä tietysti. Ja millä tyylillä, no flirtillä. Mutta koska tarkoitusperäni eivät ole romanttiset, vaan puhtaasti ystävystyminen, annan melkoisen väärää viestiä tällä tavalla sille, kehen yritän sitä ystävyyssuhdetta muodostaa. Ja eihän siitä synny kuin todella iso väärinkäsitys. Ja jälleen uusi tuttavuus lähtee menemään, ja minä jään ihmettelemään, miksi se ei halunnutkaan olla kaverini. Eihän kukaan halua olla suhteessa, jossa toinen vain ottaa, eikä anna mitään. Myös ystävyyssuhteiden pitää olla täysin tasavertainen suhde.

Terapeutti kysyi, mistä tämmöinen mahtaa johtua. Vastasin, että oletettavasti hylkäämisen pelosta. Minä ajattelen, ettei kukaan halua olla ystäväni, koska pidän itseäni jotenkin huonona, tyhmänä, tylsänä, rumana, outona, lyhyenä, vääränlaisena jne. Jo lapsena muistan "ostaneeni" kavereita, esim. antamalla lempitarrani, kun joku ovela keksi pyytää. Tai lempibändini cd levyt. En koskaan uskonut, että joku haluaisi olla minun kanssa, jos olisin vain minä, oma itseni. 

Sama pätee nykymaailmassa pitkälti myös somessa. En uskalla jakaa someen mitään "tavallista" itsestäni. En kuvaa, en tekstiä. Niissä pitää aina olla jokin "juttu". Joskus kipuilen ihan hirveästi, kun haluaisin vain sanoa jotain ihan tavallista. Eikä aina vain keksiä jotain mielettömän hienoa, mikä varmasti kerää huomiota ja tykkäyksiä. Joskus jos "rohkenen" laittamaan jotain muuta, olen ihan tuskissani, koska pelkään tyrmäystä. Yritän liikaa, sen sijaan, että olisin vain minä.

Itken kun kirjoitan tätä. Mutta se on helpotuksesta, kun pikku hiljaa vapaudun kahleista, joita itse itsessäni pidän lukittuina. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt on pakko tunnustaa - vaikka kuinka yritin suhteemme ensimmäisen ja toisenkin vuoden uskotella itselleni, "tämä suhde kestää, eikä se ikinä muutu tylsäksi, ja varmasti tunnen ikuisesti hullaantumista häneen", se ei sittenkään pitänyt paikkaansa! Nyt hieman yli kolmen vuoden seurustelumme jälkeen, tunsin ensimmäistä kertaa näitä hyvin tyypillisiä pitkän suhteen tunteita omassa parisuhteessani. Juuri niitä kun arki on tylsää, me ei ikinä tehdä mitään, aina ollaan vaan sohvalla, ei huomata tai muisteta toista, ollaan pieruverkkarit jalassa, ulkonäölläkään ei ole enää väliä, ei huvita enää kertoa ja jakaa toiselle mitään, halutkin ovat hiipuneet.. Kyllä te tiedätte.

Olenko nyt sitten pettynyt? Aionko lopettaa suhteen? Rakastanko häntä vielä? Kysymyksiä, jotka valtaavat mielen, saavat hämilleen ja horjuttavat. Oikeastaan ainut kysymys, johon vastausta tarvitaan on; tahdonko. Tahdonko tehdä työtä parisuhteeni eteen? Koska sitähän se on. Harva parisuhde pysyy elämänpituisena ilman mitään kommervinkkejä. Minä nostan hattua heille onnekkaille, jotka siihen pystyvät, mutta meidän suhde ei todellakaan kuulu niihin. 

 

Sattumaa tai ei, mutta nyt kun olen todella paljon vahvistunut hylkäämisen pelosta, enkä sen puoleen saa enää juurikaan "kohtauksia", on yhteiselomme ollut hyvinkin tasaista. Ja hyvä tietysti niin. Mieheni on tyytyväinen siihen, missä me ollaan just nyt. Hän kun on tyypillinen suomalainen mies, joka nauttii sohvalla olosta ja mukavasta arjesta mikä leppoisasti lipuu vuodesta toiseen. Ehkä hänkin joskus vuosien päästä havahtuisi kyseenalaistamaan parisuhteen, mutta siinä vaiheessa saattaisimme olla jo niin erkaantuneita toisistamme, että kummatkin ennemmin luovuttaisi kuin yrittäisi pelastaa suhteen. Minä taas olen hairahtunut unelmoimaan elämästäni jossain muualla - yksin! Mutta nyt, SEIS! Tämä on se kohta, kun unohdetaan tehdä töitä suhteessa. Hetken meinasin itsekin jo luovuttaa, kunnes päätin. Minä tahdon!

Minä haluan ja tarvitsen suhteessamme, että edelleen hullutellaan, tehdään uusia asioita, kävellään käsi kädessä, nauretaan, kerrotaan unelmista ja toiveista, arvostetaan toisiamme, rakastetaan, kosketellaan, halataan, pussaillaan, tunnetaan halua, ollaan yhdessä! Ja kaiken tämän voi tehdä, jos vain tahdomme. Ja me tahdomme!

Minä edellisiltana otin tämän esille. Juuri silloin, kun alkoi ahdistamaan arki-illat, joissa en tuntenut enää voivani hyvin. Halusin heti kertoa hänelle, että minä en lähde käyttämään elämääni hitaasti hiipuvaan suhteeseen. Tämän asian päätin jo, ennen kuin olimme edes tavanneet. Meidän on aina ja aina vain muistettava pitää huolta myös meistä. Parisuhde on todellista tasapainottelua läpi elämän. Sopivassa määrin tarvitaan yksinoloa ja yhdessäoloa. Tarvitaan syy haluta toista, vaikka hän on jo minun - ja tässä auttaa yksinolo. Yhdessäolo luo taas yhteenkuuluvuuden tunnetta - me ollaan tiimi, joka on päättänyt haluta olla yhdessä. 

Ihan konkreettisia "keinoja" millä me nyt lähdemme hoitamaan meitä; 

  • 1-2 arki-iltaa tehdään yhdessä jotain (uusi harrastus meillä ehkäpä paritanssi) ja ulkoilulenkit.
  • Viikonloppuisin tehdään yhdessä ruokaa ja syödään se pöydän äärellä hitaasti nauttien.
  • Suunnitellaan ja sovitaan yhteisistä reissuista, niin pienistä kuin isoistakin.
  • Käydään tuulettumassa treffeillä kerran kuukaudessa (tämäkin oli jo unohtunut)
  • Muistetaan edelleen joka päivä kuunnella toisen kuulumiset 
  • Sekä halaillaan ja pussaillaan (no tämä ei ollut onneksi edes hiipunut vielä, mutta ei se samaltakaan enää tuntunut)
  • Mennään parisuhdekurssille oppimaan lisää työkaluja toimivaan suhteeseen!

Me ollaan osattu onneksemme puhua vaikeistakin asioista avoimesti suhteessamme - ja tämä on jälleen yksi sellainen. Siksi uskon, että me todella voimme olla tiimi, joka porhaltaa yhdessä läpi elämän onnellisina. Koska me päätimme tahtoa.

Kuva: Pixapay.com 

Kommentit (0)

Vietin viikon yksinään kotona, kun mieheni oli työreissulla. Positiivista oli se, että se meni hyvin. En saanut mitään hepuleita hänen reissustaan, en ennen, enkä sen aikana. Oikeastaan, nautin todella paljon saadessani viettää ihan perus arkea yksin. Käydä töissä, hoitaa kodin ja eläimet sekä viettää rauhallista ilta-aikaa. Niin hirveältä kuin se jotenkin kuullostaa - sain olla hetken vapaa parisuhteesta. Tuntui niin hyvältä olla, kun mikään ei saanut aikaan hylkäämisen reaktioita. Ei tarvinnut pelätä mitään. Olin niin hyvin valmistautunut tähän viikkoon - sallin itselleni ottaa ilon irti vapaudesta. Huomio on vaan siinä, että tähän minun pitäisi pyrkiä myös silloin, kun se toinen on läsnä. Se, on vaan todella vaikeaa. 

Huomasin viikon aikana, kuinka paljon parempi mun oli olla iltaisin kotona kun ei tullut ärsykkeitä kumppanin suunnalta. Enkä tarkoita tätä sillä, että hän olisi ärsyttävä. Tarkoitan sitä, että kun ollaan molemmat kotona, minä luon häneen jatkuvia odotuksia ja oletuksia, miten tässä nyt pitää olla. Tai kuinka hänen pitää huomioida minua. Minun on hyvin vaikeaa puuhailla omia, jos hän viereisessä huoneessa puuhailee itse omia juttuja. Ikäänkuin olen kiinni hänessä näkymättömällä narulla, joka lamaannuttaa minut itsenäisestä, aikuisesta ihmisestä. Ja tämä saa minut ärtyneeksi. Koska se on toiminto, jota en pysty hallitsemaan vaikka tiedostan sen. Sysään vain ärtymykseni hänen niskaan. Ja näinä hetkinä, todella ymmärrän miksi lähelläni ei ole juuri ketään muitakaan. Olen yksin - koska minun on helpompi olla. Vaikka laumaeläimenä tietysti kaipaan toisia. 

Tämä tietysti aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia parisuhteesta. Meillä on muuten niin ihana ja toimiva suhde. Mutta koska se silti aiheuttaa mulle toisinaan pahaa oloa, en voi kieltää, ettenkö niinä hetkinä mielessä pyöritä ajatusta eroamisesta. Tiedän, että siinäkään ei ole mitään järkeä. Ajautuisin vain uudestaan samaan tilanteeseen, koska loppujen lopuksi, en usko että osaan olla ilmankaan parisuhdetta, vaikka helposti niin ajattelenkin. Miksi sitten heittäisin pois maailman parhaan suhteen, mikä mulla voi olla. Inhottavaa olla tälläisten ajatusten kanssa. Niin monesti päätän, että nyt en ajattele näin. Nyt en käyttäydy näin. Nyt en reagoi niin. Mutta ei se mene niin. Aina, se lopulta nostaa päätään. Ja luulen, että näin tulee olemaan lopun ikäni. Eri asia on se, miten suhtaudun siihen. Annanko sen vaikuttaa, koska tiedän, että se on vain se kiusankappale, hirviö nimeltä pelko, joka yrittää hallita minua. 

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Ihan mahtavaa, että kirjoitat tästä aiheesta! Luin kaikki postauksesi kerralla. Oli huojentavaa huomata, että jollain toisellakin voi olla ihana mies ja ihana parisuhde, ja silti voida omassa päässään huonosti menneisyytensä vuoksi. Että joku toinenkin tekee töitä päivittäin voitaakseen omat pelkonsa. Kiitos, ja tsemppiä sinulle kaikkeen tulevaan!<3

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle kommentista :)

Tämä kirjoittaminen on mulle niin terapeuttista, vaikka terapiassa myöskin käyn. Aina ihana kuulla, että kirjoituksistani on apua myös muille <3

Kiitos, kaikkea hyvää myös sinulle!

Lukossa
Liittynyt10.9.2018
2/4 | 

Voi jooh, taas tuntui kuin olisin omia ajatuksiani lukenut. Monesti olen aatellut miten ihanaa olisikaan olla yksin. Matkustaisin maailman ääriin ja nauttisin joka päivästä ilman huolia. Mutta miten kauan haluaisin olla yksin? Tulisi kuitenkin hetki jolloin alan kaipaamaan toista ja sitten ollaankin taas lähtöruudussa. Joskus olen miettinyt myös sitä, että mitä kaikkea mä jätänkään tekemättä ihan vain sen takia etten osaa olla rohkea ja huoleton oma itseni parisuhteessa...

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Niinpä.. *huokaus <3

Yritän itse kovasti olla jättämättä asioita tekemättä, syystä että olen parisuhteessa (poislukien tietysti tietyt asiat). Haluan toteuttaa haaveitani ja elää juuri omannäköistä elämää, vaikka siihen ei aina kumppani kuulukaan. Joskus tosin täytyy joustaa.. tällä hetkellä haluaisin ihan hirveästi jättää arjen oravanpyörän ja muuttaa pienen pieneen mökkiin ja elellä siellä vaatimatonta mutta onnellista elämää. Mutta kumppanin takia en sitä nyt tee. Toivon, että teemme sen joskus yhdessä. Mutta en tässäkään asiassa loputtomiin odota, jos se tuntuu vieläkin ainoalta vaihtoehdolta mikä mulle tuntuu hyvältä. Sitten pitää miettiä yhdessä mitäs nyt tehdään.

Kiitos kommentista!

Terveellä pohjalla oleva, tasavertaisessa parisuhteessa, ovat myös ne kuuluisat nallekarkit jaettuna tasan. Mutta entä kun ei ole? Silloin suhteessa on todennäköisesti ongelmia ja pahoja ristiriitoja, kun suhde ole tasavertainen niin kuin kahden aikuisen välillä pitää olla. Esimerkiksi minun maailmassani, jossa edelleen sisäinen lapseni hallitsee toisinaan liikaa, kuvittelen seuraavaa. 

Olen aina ajatellut, että minulle riittää sellainen parisuhde, jossa saan toteuttaa itseäni, saan kulkea vapaasti, saan tehdä mitä huvittaa ja mennä minne haluan. Kuitenkin, en halua kumppanin tekevän samaa. Tai jos tekisi, pitäisi hänen olla välittömästi minua varten, jos tarvitsen häntä. Eli kun tarvitsen turvaa. Suhteessa, jossa ei toimita näin, tunnen oloni tällöin kuin vangilla vankilassa. En ole vapaa. Silti haluan olla suhteessa, koska tarvitsen turvaa. Mutta suhde kulkee minun säännöilläni, ei meidän yhteisillä. 

Sanoin ääneen tämän terapiassa. Siinä vaiheessa en oikeasti ollut vielä täysin ymmärtänyt, että se mitä puhun, on ihan järjetöntä. Ei parisuhteessa näin voi toimia. Se, mitä olen unelmoinut ihanne parisuhdemallistani, onkin absurdia. Se on suoraan varhaisen vaiheen vanhempi-lapsi suhteesta, jossa vanhemman on oltava lapselleen aina läsnä ja luotava turvaa. 

Minua suorastaan huvittaa, kun sanoin vielä, että tälläinen parisuhde riittää minulle. Haha. Luulin jotenkin tyytyväni vähään, ja se olisi myös unelma sille miehelle, ketä minun kanssa tälläisen suhteen haluaisi jakaa. Mitä ihmettä oikein olen ajatellut ja luullut. Miksi ketään normaali ihminen haluaisi sellaisen elämänkumppanin, joka viilettäisi ties missä toteuttaen päähänpistojaan, ilman että hän huomioisi sitä toista. Mutta sen toisen pitäisi huomioida aina hänet. Nyt ei ihan mene nallekarkit tasan tässä suhteessa, sanoi terapeuttikin.

Tästä erittäin vääristyneestä käyttäytymismallistani ei voi erehtyä, missä vaiheessa turvallinen vanhemman läsnäolo katkesi lapsuudessani ja kuinka merkittävät "vauriot" se on jättänyt jälkeensä. 

En kuitenkaan ole toiminut näin mielivaltaisesti nykyisessä suhteessani, koska meillä on ollut aika alusta asti selvää, että minulla on näitä "eri ongelmia" tasavertaisen parisuhteen rakentamiseen, joita olen terapiassa ratkaissut. Myös mieheni osaa pistää hanttiin minulle, eikä anna minun jyrätä hänen ylitse. Hän kyllä pitää puolensa ja se ehkä onkin yksi isoin tekijä suhteemme onnistumiselle.  

Se miksi tämä tuli juuri nyt selkeästi ilmi, sai alkunsa haaveestani muuttaa pohjoiseen. (Yhteisestä haaveesta!) Ja tämä on kuitenkin iso asia, ihan eri kuin sellainen, että saan yhtäkkiä päähänpiston lähteä vaikkapa pitkälle reissulle. Tunnen kärsimystä kun en voi tehdä sitä nyt heti, toteuttaa itseäni, ennen kuin mieheni on saanut opiskelunsa päätökseen ja muutenkin hyvää pohjaa uudessa työssään. Alkuun pystyin ottamaan ihan maltilla tämän odotuksen, ja tieto siitä, että jonain päivänä sinne muutamme, helpotti ja aloin keskittyä ja nauttimaan nykyhetkestä. Mutta koska kaipuu on vain kasvanut, olen alkanut tuntemaan oloni ahdistuneeksi, kun en saa tehdä mitä haluan. Samalla tunnen häiritsevää ristiriitaa siitä, että minä asun nyt jo unelmieni talossa sekä ympäristössä vieläpä parhaan mahdollisen ihmisen kanssa. Miksi en ikinä ole tyytyväinen? Pauhaan itselleni. 

Mutta niin kuin jokaisen uuden ahaa-elämyksen olen saanut oppia kantapään kautta, uskon että kun tämäkin asia on nyt nostettu pöydälle, alkaa se hitaasti mutta varmasti murtumaan siinä missä muutkin vääristyneet käyttäytymismallini. Ja opin olemaan oikeasti tasavertaisessa parisuhteessa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto