Kirjoitukset avainsanalla Pohdintaa

Samalla kun hylkäämisen pelostani johtuvat oireet ovat alkaneet hellittää, ovat taas toisen tyyppiset oireet voimistuneet. Varmasti näilläkin yhteys toisiinsa on, mutta kun on ehkä liiaksi keskittynyt yhden ison asian kuntoon laittamisessa, on useita pienempiä henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita jäänyt vähemmälle huomiolle. 

Faktahan on se, että olen jonkinsortin erityislapsi ollut. Pakkohan se on. Eri asia on se, miten näin on käynyt. Johtuiko se nimenomaan vain siitä, kun olen kasvuvaiheessa jäänyt huomattavan paljon paitsi tärkeistä ja olennaisista tarpeista, joita kasvava lapsi tarvitsee. Vai olisinko silti näin ongelmallinen ihminen vaikka vanhemmat olisivat rakastaneet ja tukeneet elämäni joka vaiheessa? Oli miten oli, sinne en pysty vaikuttamaan, joten nyt on keskityttävä tähän hetkeen, miten voisin nyt saada tarvittavan avun (ns. potkun persiille).

En ole aiemmin ymmärtänyt ja hyväksynyt sitä seikkaa, että minä tosiaan tarvitsen paljon tukea ja hoitoa elääkseni tasapainoista elämää. Eikä siihen välttämättä riitä se, että käyn jo terapiassa. Elämäni on melko holtitonta ja levotonta, olen jatkuvasti ärsyyntynyt ja ahdistunut, enkä osaa vain olla, olla huoleton. Olotilani on sietämättömän vaikeaa. Yritän koko ajan keksiä ja etsiä jotain paikkaa, missä mun olisi hyvä olla. Ja ei, ei sellaista löydy mistään niin kauan kuin minä pysyn muuttumattomana.

Käyn valtavilla stressikierroksilla, tällä kertaa varmasti pahinta mitä koskaan. Tähän on myös kaamoksella osansa, en vain voi sietää pimeää ja sitä kun ei voi kirmata ja kylpeä auringonvalossa. Olen kohta kärsinyt kaksi kuukautta vaikeista uniongelmista, jotka vaikuttavat taas niin moneen.. Muisti on heikentynyt huolettavasti, päänsärkyä, hermoromahduksia, ihottumaa, vatsaongelmia. Masentaa, ahdistaa ja yllä on jatkuva surullisuus.

Työssäni olen jaksanut käydä vain sen turvin, kun pystyn tekemään vain nopeasti pakolliset, sitten lopetan ja lähden kotiin, vaikka en haluaisi sinnekään, koska en osaa olla sielläkään. Mieltäni tämä ei ylennä yhtään, vaan saa oloni entistäkin surkeammaksi. Tämäkin efekti toistuu jokaisessa työpaikassani. En vain ikinä pärjää. Sama, kun yritän puhua miehelleni, tuntuu vain siltä että valitan turhasta! Sekin saa käpertymään lisää omaan surkeaan kuoreensa. Sisälläni oleva ääni piiskaa minua jatkuvasti tekemään jotain, ja saa minut varpaisilleen jatkuvasta olemattomasta kiireestä, että ei sovi vain olla. Siksi en lepää. Siksi en osaa vain olla. Minusta tuntuu koko ajan, että tuotan itselleni (ja muille) valtavia pettymyksiä. Ja tämä saa uskomaan olemassaoloni turhaksi. Olen vain vaivaksi. Näinä hetkinä, en todellakaan pidä itsestäni. Vaikka pitäisi myös osata rakastaa itseään haavoittuvaisena ja heikkona. 

En vieläkään silti diagnosoi itseäni esim. masentuneeksi. Kun minulla on hyvä päivä (ja niitäkin on!), olen edelleen hyvinkin elämäniloinen ja maailman onnellisin. Harrastan vielä vaikka mitä, vaikka toisinaan melko saamattomasti koska keskittymiskykyni on nolla, jos asiassa pitää pinnistää. Jouluna kun pidin lomaa ja vietimme viikon pohjoisessa, tunsin miten pääsin hetkeksi kaikesta ylikuormasta eroon. Nautin lumesta ja kauniista maisemista. Hiljaisuudesta. Mutta kun palasin arkeen, on paljon raskaampaa kun tarvitsee pitää pakettia kasassa. 

 

Sattumalta luin artikkelin ADHD:stä, jossa eräälle henkilölle oli selvinnyt mm. hänen levottoman olon syyksi ADHD. En ole ikinä ajatellutkaan että minullakin voisi se olla. Tein testin, jossa selvitellään viitteitä aiheesta, ja sain tulokseksi hyvinkin korkeat pisteet, mikä antaa mahdollisuuden ADHD:lle. Tällä hetkellä voimani eivät kykene viemään kuitenkaan asiaa eteenpäin. Tiedän miten iso prosessi sen selvittämisessä on. Terapeutille ajattelin kertoa kyllä, ja toivoisin että se riittää ja saisin helpotuksia ja työkaluja sitä kautta. Toisaalta, kuinka huojentavaa olisi, jos näille kaikille käyttäytymisongelmille ja psykiatrisille häiriöille löytyisikin oikea syy ja hoito. Lopettaisiko se vihdoin itsensä armottoman solvaamisen?

Kommentit (3)

Vierailija

Luin sattumalta blogiasi ja tarinaasi. Muutaman kappaleen jälkeen ajattelin, ettei vain olisi adhd. Se asia todella kannattaa selvittää sitten, kun sinulla on voimia siihen. Siihen on olemassa monenlaista apua, jos se sinulla on.
Valoa ja voimaa sinulle! Terttu

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos Terttu kommentista.

Voisin kyllä ottaa asian puheeksi myös työterveyslääkärille, kun seuraavaksi menen. Kaikkea hyvää myös sinulle!

Lukossa
Liittynyt10.9.2018

Mulla on myös ongelmaa työpaikkojen kanssa. Aloitan uudet työt innoissani, mutta jonkin ajan kuluttua tulen superepävarmaksi ja alan valittamaan. Opettelen ne perusjutut, mutta en uskalla lähteä jyräämään uraa eteenpäin, koska enhän mä mitään osaa. Sitten turhaudun ja haluan jotain muuta, koska lähtö on kaikkein helpoin ratkaisu.
Ja siis tuo levottomuus, tuttua. Jossain muualla kuin kotona on ihana olla. Ajattelen että voisin muuttaa ulkomaille (täältä ulkomailta :D) tekemään ei-mitään, mutta veikkaanpa että sielläkin se arki jossain vaiheessa puskisi päälle ja alkaisin keräämään aivoihin to do-listaa.

Kun totuus tekee kipeää, sitä ei halua kuulla. Sitä pyrkii välttelemään viimeiseen asti ja yrittää vain siirtää kohtaamista tuonnemmas. Mutta entä jos nostaisi kissan pöydällä ja antaisi tulla. Antaisi tulla kaiken mikä mieltä painaa, solmussa olevat mielenkoukerot, sekavat ja ristiriitaiset ajatukset. Todennäköisesti ne kuitenkin palaavat, ennemmin tai myöhemmin vaikka kuinka kovaa koittaa sinnitellä yksinään ajatuksien kanssa.

Mulla on ollut tahtojen taistelua päässä pyörivien ajatuksieni kanssa viime päivät. Aluksi en osannut tulkita mikä oikeasti vaivaa, mutta ainahan epämääräisten olojen taustalla on jokin syy. Kun aloin purkamaan ajatuksiani ensin paperille, olo jo helpotti huomattavasti. Nyt ne pitäisi vielä uskaltaa sanoa ääneen.

 

Kaikkeen on aina ratkaisu, eikä mikään ole lopullista tai tuomittua. Silti sitä pelkää niin paljon. Pelkään puhua peloistani ja toiveistani. Ehkä kun en aina itsekään tiedä mitä haluan. Kovasti haluan olla sellainen "huoleton" minä, joka luottaa sata prosenttisesti meidän parisuhteeseen, tietää saavansa olla itsenäinen tehden asioita joista pitää. Samalla tietäen että kaikki on hyvin. Ja näinhän se menisikin, ellen minä olisi minä. Minä itsehän estän tämän toteutumisen liiallisella hallitsemisella. 

Samalla kun yritän antaa sekä itselleni että kumppanilleni omaa tilaa, en pysty nauttimaan siitä koska olen kuitenkin huolissani kaiken aikaa. Vaikka tiedän todella tarvitsevani omaa tilaa ja aikaa. Ja se aiheuttaa kipuilua itselleni koska ahdistun kun en pääse olemaan se minä, jonka henkisyys tätä tarvitsee. Ja kun ahdistun, tunnen itseni ärsyttäväksi enkä pidä itsestäni,enkä voi millään uskoa että kumppanikaan pitäisi. 

 

Parisuhdehan lässähtää lopulta, jos viettää liiaksi aikaa yhdessä. Ja sitä minä en halua meille tapahtuvan. Mutta sitä minä taidan pelätä. Minä pelkään, että lopulta käykin huonosti. Ja ihan vain siksi, koska "no, näinhän näissä aina käy". Meillä on historiaa takana nyt kolme vuotta ja nämä alkavat olla ne viimeiset hetket kun parisuhde yleensä alkaa muuttamaan muotoaan. Tässä vaiheessa pitäisi alkamaan tehdä jotain "radikaalia", jotta muistaa oman kumppaninsa erityisesti, eikä ala pitämään toista itsestäänselvyytenä. Pitää tehdä jotain, mikä saa jatkossakin vatsassa kihelmöimään kun näkee toisen. Pitää olla välillä erossa, jotta pystyy kaipaamaan taas toista. Miten muuten voisit haluta jotain sellaista, mikä sulla on jo?

Jokaisella parilla on varmasti omanlaisensa keinot tähän. Mutta niistä ei voi toinen tietää, ellei asiasta keskustele yhdessä. Ja näistä asioista niin moni jättää puhumatta, kun ei uskalla. Ja se puhuminen jo itsessään auttaa niin paljon. Se lisää tiivistä luottamusta molemmille kun tietää voivansa kertoa mieltä askarruttavista asioista toiselle.

 

Tänään minä nostan kissan pöydälle ja aion kertoa omista toiveistani kumppanilleni, ja niistä peloista. Uskon, että me varmasti löydämme omat keinot, jolla suhteemme pysyy sellaisena miten se on meille molemmille paras mahdollinen. Ja yksi niistä pelottavista (radikaaleista) toiveista on se, että kun mieheni lähtee viikonloppuna reissuun, haluan että emme ole yhteydessä edes viesteillä. Haluan olla koko viikonlopun omissa oloissani kotona, niin ihanaa ja hirvittävää kun se tulee olemaankaan. 

 

 

 

Kommentit (0)

Ahdistus, sanakin jo saa karvat pystyyn. Toiset reagoi siihen herkemmin, toiset taas ei juur koskaan kärsi ahdistuksesta. Ja nimenomaan, kärsimystä se todella onkin. Varsinkin jos ja kun se alkaa olemaan päivittäistä. Minä juuri iloitsin kun ei neljään päivään ahdistanut, ja se oli jo paljon. Tälläkin hetkellä tunnen itsessäni lievää ahdistusta ja tänään se johtuu huonosti nukutusta yöstä, ja siitä seuranneesta väsymyksestä mikä taas johtaa siihen ettei jaksa tehdä mitään, mikä taas aiheuttaa (todella turhaa) itsensä piiskaamista saamattomuudesta. Melkoinen kierre siis.

Mulla ahdistus kulkee käsi kädessä juuri unen laadun kanssa, stressin, ulkoilun puutteen sekä tietysti pelkotilojeni hallitsemattomuuden vuoksi. Myös suunnitelmien äkillinen muutos ja tietyt sosiaaliset tilanteet sekä kiire tuovat ahdistusta. Näitä pohdimmekin terapeuttini kanssa, ja nyt jaan oivallukset myös teille, koska minun ahdistuneisuushäiriötäni tämä helpotti suunnattomasti, koska samalla kävimme lävitse millaisin keinoin eri ahdistustilanteita voisi helpottaa sekä missä minulla on selkeästi ongelmaa.

 

Ensiksi jaoimme ahdistuksen asteikolla 1-4. Ykkönen on lievä ahdistus ja nelonen hyvin vaikea ahdistus. Terapeutti pyysi miettimään miltä tuntuu lievä ahdistus, mistä se tulee, mitä se saa aikaan ja millä sitä voisi helpottaa. Tähän oli sille päivälle helppo vastata, koska kyseessä oli juuri se sama päivä kun huomasin muutaman hyvän päivän jälkeen ahdistuksen palaavan. Minulla piti olla suht helppo ja rento työpäivä tiedossa kunnes suunnitelmat muuttuivat äkisti aamupuuroa vielä keitellessäni kun sain viestin, että pitää kiireesti hoitaa eräät työjutut alta pois. Mikä taas tarkoitti suhaamista paikasta toiseen, ei aikaa lounastauolle ja vielä päivän päätteeksi oli terapiakäynti ja illalla venäjän kurssi. Huomasin miten stressi hiipi mieleeni, kirosin päivää ja kiirettä, tunsin miten ärtymystä alkoi tulla jokaisesta asiasta. Olo oli että nyt haluaisin olla vain peiton alla, että en varsinkaan jaksa enää iltamenoja. Eli oireina olivat juurikin tässä lievässä ahdistuksessa stressi ja ärtymys. Tietämättä kuitenkaan millaista pohdintaa päivän terapiassa kävisimmekään, osasin itse helpottaa oloani seuraavin keinoin. 

  • pysähdyin hetkeksi ja hengitin syvään
  • luin voimalauseen mikä sattumalta tuli eteeni puhelimella ja siitä sain "potkun pyllylle"
  • vaihdoin taustakuvan mikä muistutti hyvästä hetkestä 
  • itsemyötätuntoa

Seuraavaksi pohdimme mitä pitää tapahtua, jotta ahdistustasoni nousee hieman ylemmäs. Tähän totesin, jos tämän päivän päätteeksi olisi jatkunut se kiire ja stressi sekä tullut päälle vielä lisää tilanteita, joissa minulta vaaditaan tai pyydetään sitä sun tätä, ihan vaikka siis vapaa-ajalla, olisi ahdistukseni noussut taatusti nopeasti pahemmaksi. Se taas johtuu siitä kun ei osaa sanoa aina ei, vaikka tietää tarvitsevansa nyt lepoa ja omaa rauhaa vilskeen jälkeen. Ja tähän keinot ovat juuri lepo eli pään nollaus, laittamalla asiat tärkeysjärjestykseen ja tekemällä to do-lista, jotta osaa hahmottaa tekemättömät asiat ja jotka ovat näin helppo lähteä tekemään järjestyksessä.

Kolmannessa tasossa on ahdistus jo selkeästi vallannut koko kehon. Fyysisiä oireita ovat kehossa tuntuva pistely, pyörrytys ja puristus rinnassa. Itkettää ja vihastuttaa. Inhoaa itseään, ei tunne elämäniloa. Olo on epätoivoinen ja kyvytön mihinkään. Tähän tilanteeseen päädyn usein esim riitojen seurauksena tai aikonaan hylkäämisen pelkotiloissa (näitä onneksi nykyisin tulee harvemmin). Ero neljänteen tasoon on enää vain ahdistuksen kesto (nelosessa ahdistuksesta toipuminen vie useita päiviä koska lamaannun täysin) sekä hyvin voimakkaat reaktiot kuten tuhoamisvimma, itsetuho sekä raivoaminen huomion saamiseksi. Näissä omat keinot selviämiseen ovat minulla olemattomat. Ja tämä on minulle iso ongelma.

Minun tulisi alkaa kykenemään keksiä omat keinoni selviytyä näistä voimakkaista ahdistuksista. Tällä hetkellähän minä kaadan kaiken mieheni niskaan ja vaadin että hän nostaa minut sieltä pohjasta ylös. Tottakai toisen tuki on mielettömän tärkeä voima mutta pelkästään sen varaan en saa paranemistani asettaa. Sain terapeutilta ohjeistuksen tuleviin tilanteisiin eli riitoihin. Nykyisin riitatilanteemme kulkevat yleensä siten, että minä otan voimakkaasti yhteen ja mieheni ärsyyntyy ja lopulta menee mököttämään. Minähän en tätä salli vaan jatkan ärsyttämistä/marttyrointia niin kauan kunnes toinen luovuttaa ja tulee halaamaan. Tässä on vaan se vika, että minä saan aina periksi enkä opi ottamaan teoistani vastuuta (koska lähes aina riidat aiheuttaa minun pelko tai ylettömät huomiotilat).

Mutta nyt meidän on opeteltava ottamaan jäähyä. Tai siis minun on. Ennen kuin edes riita ehtii alkamaan, minun tulisi kyetä poistumaan paikalta (vaikka kylmään tai kuumaan suihkuun, puraisemaan chiliä tai ottamaan jääpala kämmenelle, jotain mikä herättää minut siitä voimakkaasta tilasta) ja olemaan 2-3 tuntia omissa oloissani, luomaan itselleni tasapainoinen ja turvallinen tila, ennen kuin tilannetta voi jatkaa keskustelemalla. Tämä tulee olemaan mielettömän vaikeaa koska minä en millään haluaisi mennä itseeni ja velloa siinä raivossa yksinään. Mutta tiedän myös kuinka iso askel se olisi omalle ja meidän suhteen hyvinvoinnille, niin yritän kaikkeni. Miehelleni sanoinkin että muistuta minua sitten, että näin terapeutti käski nyt tehdä.! Katsotaan kuinka käy, epämukavuudelle altistuminen kuitenkin lopulta voimistaa. Tsemppiä <3

Kommentit (0)

Olen viime aikoina pohtinut elämäni ystävyyssuhteita - tai toisin sanoen niiden vähyyttä. Nuorempana kyllä oli kavereita, jopa sellainenkin jota uskalsi kutsua parhaaksi kaveriksi. Sitten kaveriporukoita oli enemmän ja vähemmän, muuttuen eri elämäntilanteissa. Mutta ystävyyttä, joka olisi kestänyt lapsuudesta tähän päivään, ei ole säilynyt. Tai muutenkaan en ole juurikaan onnistunut luomaan oikeaa ystävyyssuhdetta aikuisena. Onhan lapsuudestakin muutama kaverina pysynyt, sellaisena että joskus kuulumiset vaihdetaan ja nähdään. Mutta läheistä ystävyyssuhdetta, sitä en ole saanut kokea enää aikoihin.

Ja tiedän, että se johtuu nimenomaan minusta itsestäni. Jostain kumman syystä pakenen ystävyyttä tai uusia ihmissuhteita ennen kuin ne ehtivät edes alkaa. Pelkään kai hylkäämistä tai torjutuksi tuloa tässäkin tapauksessa niin paljon, että sen tuoma ahdistus saa minut kokemaan paremmaksi vaihtoehdoksi olla yksin. Ja kieltämättä, viihdynkin oikein hyvin itsekseni. Silti se ei poista sitä, että toisinaan kaipaan enemmän kuin mitään muuta, ystävyyttä.

Uskon myös sen seikan vaikuttavan omaan valintaani viettää aikaa enemmän yksinään, on siinä, että kuormitun todella herkästi. Tarvitsen paljon omaa rauhaa ja hiljaisia hetkiä kaiken maailman hälinöistä. Ja kun olen vain minä, voin huoletta mennä sen mukaan miltä itsestään tuntuu.

En kuitenkaan koe itseäni kovinkaan usein yksinäiseksi. Ja tämä johtunee siitä, että vietän kuitenkin paljon aikaa eri ihmisryhmissä. Pohdin, että tällä tavoin minä todennäköisesti paikkaan elämässäni ystävien puutetta, sosiaalisia kanssakäymisiä ja hauskanpitoa. Ja jos ei ole kuin minä, ja haluaa (=osaa) solmia uusia ystävyyssuhteita, löytää varmasti seuraavin keinoin uusia ihmisiä elämäänsä.

 

  • Erilaiset ryhmätapahtumat - Esim. minä käyn jooga ja vaellusreissuilla tuntemattomien kanssa.
  • Harrastukset - Erittäin hyvä keino tavata uusia ihmisiä. Minä olen saanut kokonaisen "tätilauman" kavereikseni ratsastusharrastuksen parista.
  • Vapaaehtoistoiminta - Olin juuri tutustumassa partiotoimintaan.
  • Some ja blogi - No, näissähän ihmiset nykyisin pyörivät vaikka kuinka yrittäisi vältellä. Olen minäkin saanut näiden kautta uusia tuttavuuksia elämääni. Kumppaninkin löysin Tinderistä. 
  • Puoliso - Niin, ehkä tälläiselle herkästi ylikuormittuvalle riittääkin yksi läheinen suhde elämässä...
  • Rohkeasti osallistuminen ja meneminen paikkoihin jotka kiinnostavat, vaikka kuinka jännittäisi mennä yksin - minäkin olen miljoonasti miettinyt ajelessani johonkin, että mitä minä olen taas tekemässä kun polvet vaan tutisee!
  • Juhlien järjestäminen - Olen ja ollaan myös yhdessä pidetty kekkereitä, joihin kutsutaan kaikki vähänkin enemmän kuin tuttavat, ja vitsit kuinka hauska ilta tuleekin isolla porukalla! Ja taas pärjää pitkän aikaa ilman sosiaalista elämää.. 
  • Työporukka - Ihmisiä nekin ovat, ja varmasti tutustumisen arvoisia - itseasiassa löysin edelliseltä työpaikaltani ihmisen, jonka kanssa meistä tuli näin aikuisiällä jopa yhtä kuin bestikset. Kunnes minä lopulta taisin pilata senkin olemalla huomionkipeä ja lapsellisesti käyttäytyvä.
  • Leffaan ja syömään tutun kanssa - Joskus käyn treffeillä kaverin kanssa ja kyllä se on tosi kivaa, jolloin mietin miksen tee tätä useammin.
  • Matkustaminen - Maailmalla yksinään kulkemisessa en ole milloinkaan tuntenut oloani yksinäiseksi. Paitsi ehkä nyt kun puoliso odottaakin kotona. Mutta jos on villi ja vapaa - parasta oli kun sai uusia tuttavuuksia ympäri maailman.

 

Ja huom. Ihmisiä on aina ympärillä ja minä voin vain nauttia heidän läsnäolostaan, olematta kuitenkaan itse läsnä. Siinäkin on puolensa.

Kommentit (1)

Vierailija

Hei!tunnistan itseäni sinun kirjoituksestasi. Luonto on minulle ystävyyden korvike ja tietysti lapset. Silti kaipaan tasaisin väliajoin ystävää. Äitini oli ehkä läheisin ystäväni, mutta hän kuoli vuodenvaihteessa. Nyt elelen miesystäväni, kolmen lapseni ja eläinlaumani kanssa Keski- Suomessa, vaikka olen helsinkkläinen. Ei se tunnu sen kummemmalta, paitsi täällä ei voi kadottautua ihmismassaan pällistelemään human sapiensia. Metsäkauriita sen sijaan näkyy yllin kyllin.terveisin Jonska

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto

2019