Kirjoitukset avainsanalla meditaatio

Hengitän syvään ja rauhallisesti, tunnen miten kylmä viima etenee paljaalla ihollani. Vedän keuhkot täyteen ilmaan ja laskeudun portaat alas hyiseen veteen. Puhallan ulos ja jään hetkeksi siihen. Kun nousen vedestä ylös, tunnen miten lämpö valtaa kehoni ja mieleni. Katselen kuun valaisemaa jäänpintaa ja sysimustaa horisonttia. Katson alas vartaloani ja hymyilen. Sanon itselleni "tykkään sinusta" ja tunnen oloni siinä hetkessä onnelliseksi. Naurahdan. Kuinka nurinkurista. Vielä muutama tunti sitten ajelessani retriittikeskukseen, tunsin valtavan syvää ahdistusta ja inhoa itsestäni että olin ajaa pois tästä elämästä. Olin saanut jälleen hylkäämisen pelosta aiheutuneen reaktion, ihan vain puhuessani puhelimessa mieheni kanssa. Yhdestä pienestä lauseesta heräsi sisäinen lapseni aiheuttaen taas jotain suurta ja raskasta. Mutta miten pääsin ahdistuksesta hetkeen, jossa onnellisuus valtaa mielen ja aika pysähtyy? Löytämällä itseni ja pääsemällä mielen päälle. 

Retriitillä, olin vain minä. En ripustautunut kehenkään, en elänyt toisen kautta. Olin vain minä yksinään. Ympärilläni oli ihmisiä, ihania ihmisiä mutta en tarvinnut heitä nyt. Rakkaudesta suurin, rakkaus itseensä. Olin jälleen kadottanut itseni. Olin unohtanut mieleni ja mitä se tarvitsee pysyäkseen hyvinvoivana. Rauhaa, aikaa, hiljaisuutta, kuuntelemista ja pysähtymistä. Se tarvitsee rakkautta, myötätuntoa ja kauniita sanoja sekä äärettömästi turvaa. Ne kaikki löytyy minusta. Ei kukaan muu edes voi antaa minulle näitä mielen hyvinvoinnin tarpeita siinä määrin mitä tarvitsen kuin minä itse. Olen odottanut lähes 35-vuotta, että joku tekee ja sanoo nämä asiat minulle. Mutta enää minun ei tarvitse odottaa. Ne ovat nyt tässä. Sydämessäni, aina saatavilla. Kunhan muistan sanoa ne itselleni. Onnellisuus ja elämänilo, ne löytyvät meistä itsestämme.

Tässä oli yksi iso ja äärettömän tärkeä oivallus, jonka sain viettäessäni aikaa yksinäni hiljaisuudessa viime viikonloppuna. Retriitin sain lahjaksi mieheltäni, joka näemmä tietää mitä minä tarvitsen mutta antaa minun kaikessa rauhassa itse ne oivaltaa <3 

 

 

Kommentit (0)

Koska olen tänä syksynä ja talvena kärsinyt poikkeuksellisen paljon kaamoksesta, päätin että aion tehdä viikoittain metsäretken kun muistin miten paljon reippailu luonnon helmassa piristää. Oli sää mikä hyvänsä, retken jälkeen olo on hyvinvoiva, mieli on levollinen ja ulkoilu auttaa aloittamaan tulevaa viikkoa vahvana. Luontoelämys voi olla parituntinen pyrähdys lähimetsiin tai retki kauemmas, jolloin otan eväät mukaan. Se voi tapahtua rauhallisesti kävellen pitkospuilla ja poluilla tai hiihtäen nautiskellen pienestä viimasta kasvoihin. Se voi olla hetki istua kiven päällä kuunnellen omaa hengitystä. Se voi olla reipas ratsastusretki lämpöisillä hevosilla tai seikkailu mikä kestää yön yli nukkuen teltassa tai laavulla. Pääasia että olen ulkona ja metsässä. Siellä tunnen olevani elossa. 

Se tunne mikä tulee kun syöt eväitä nuotion äärellä tai kun hiljaisuus on äänistä kovin. Kun hengität puhdasta ilmaa tai näet silmilläsi kauneudesta kauneimman. Kun huomaat ettet enää murehdi asiaa minkä vuoksi et saanut nukutuksi viime yönä. Kaiken tämän saan meidän rikkauksista suurimmasta, luonnosta. 

Olen tietoisesti alkanut vähentämään ja poistamaan asioita elämästäni, mitkä aiheuttavat huonoa oloa. Esimerkiksi vanhat ihmissuhteet jotka eivät koskaan ole aitoja ollutkaan, tavarat kotona jotka eivät tuo iloa enää, liiallinen sosiaalinen media, syyllisyys asioista joista ei pitäisi. Jokaisesta pudotetusta taakasta elämästäni, huomaan miten vapautuneelta ja vahvemmalta tunnen itseni. Ja se on silloin itsensä arvoista elämää. Kunpa jokainen osaisi pysähtyä tiedostamaan polkua jota kulkee, koska se polku tulee ennemmin tai myöhemmin, määränpäähänsä.

 

Kommentit (0)

Jos mikään muu ei auta, niin ulos lähteminen auttaa aina. Joskus se muuttaa kaiken parempaan, joskus vain itken kulkiessani. Mutta itkemistä tapahtuu vain jos olen todella heikoilla. Useimmiten itken ilosta, siitä minkälaisen fiiliksen aurinkoiset hiekkatiet, metsäntuoksuiset polut tai silmänkantamattomiin siintävät pellot minulle tuo. Aina kun on mahdollista, aloitan aamuni pitkällä kävelylenkillä, jonka perään tykkään tehdä joogaharjoituksen. Tänään vietin muutaman tunnin samoilemalla metsässä etsien mustikka-apajia. Kun vihdoin apajat löytyivät, päätin että samalla kun kerään mustikkaa, vietän tunnin meditaatiohetken. Oli ihanan rauhoittavaa istua mättäillä, poimia marjoja, kuunnella pientä tuulen huminaa ja vain olla. Se tuntui terapeuttiselta. Kun olin valmis, katsoin kelloa. Aikaa oli kulunut puolitoista tuntia ja se meni hujauksessa. Samalla olin saanut kerättyä ison kulhollisen mustikoita.

Mieheni sanoi minulle eilen, kuinka paljon olen kehittynyt kesän aikana tunne-elämässä. Ja se on ihan totta. Alkukesästä kun jäin lomalle, romahdin suorastaan. Minulla oli niin kipeä olo syvälläni ja lähes päivittäin sain "kohtauksia" ja olin luopua toivosta hyvään elämään. Halusin vain kadota. Olin lopulta lähes kaksi kuukautta pois töistä ja vasta viimeisellä lomaviikollani tunsin elpymistä. Tunsin, miten se jatkuva kipu oli hävinnyt sisältäni. Tämä jakso oli raskainta aikaa. Olin todella pohjalla, vaikka yritin elää normaalia arkea. Vasta kun annoin kaiken taakan pudota niskastani, eli hyväksyin olevani nyt "sairas" ja siitä syystä tunnen mitä tunnen, se helpotti. Sain sovittua itseni kanssa, jolloin aloin myös uskomaan siihen, että paranen. Nyt "kohtaukset" ovat huomattavasti harventuneet, ehkä kerran tai kaksi viikossa niitä tulee sekä pystyn jopa välillä itse niitä estämään ajattelemalla "järkevästi" ja keskittymään toisiin asioihin.

Tosin terapeutti kertoi, että varsinkin aluksi kun käsitellään niitä todella raskaita asioita, traumoja ja mennään syvälle mieleen, saatan oirehtia voimakkaasti masennuksena tai ahdistuksena. Hän pyysi minua miettimään olisiko viisasta jäädä pidemmälle sairaslomalle täksi aikaa, kun herkästi reagoin vaikeissa tilanteissa ahdistumalla. Kun olen enemmän vakaalla pohjalla, olisi työnteko jälleen ajankohtaista. Keskustelen asiasta vielä lääkärin ja esimiehen kanssa, niin katsotaan mikä on paras ratkaisu. Tähän asti olen käynyt kerta viikkoon terapeutilla, mutta kohta on tarkoitus ottaa myös tiiviimpiä käyntejä. Se siinä juuri onkin hankalaa, kun tämä on niin ailahtelevaista. Saatan sekunneissa muuttua totaalisesti. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto