Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Järjetön ajatus! Vai onko sittenkään. Toisaalta jos miettii, on pettäminen tai perheen jättäminen toisen vuoksi kuitenkin mahdollista. Missä siis kulkee raja todellisen pelkäämisen ja turhan pelkäämisen välillä? Minun tapauksessani tiedän, että hylkäämisen pelkoni otti jälleen vallan ja mielikuvitukseni lensi maailman ääriin pelkästä yhdestä lauseesta. Kuvittelin jo mielessäni mieheni työpaikan vaihdoksen seurauksena, kuinka hän todennäköisesti löytää sieltä nyt uuden heitukan itselleen. Sellaisen joka on paljon parempi kuin minä. Yhdessä sitten elelevät maailman onnellisimpina.

Tämä on minun mielikuvitusta ja kaukana todellisuudesta. 

Mutta se kaikki vilisi silmissäni kolmessa sekunnissa ja muutuin ahdistuneeksi. Taistelin mielessäni tunteella ja järjellä. Mietin, kehtaanko sanoa hänelle, että nyt ylireagoin. En kehdannut. Se oli niin noloa. Miten sitä nyt muka voi sanoa toiselle kuinka järjetön ajatus päässä liikkuu. Sen jälkeen hän pitäisi minua ihan naurettavana ja jättää minut jo siitä syystä tai vielä pahempaa.. entä jos hän saakin nyt oivalluksen, että heii.., oikeastaan se on ihan vetävän näköinen mimmi. 

Tiedän, niin typerää mutta minkäs teet. Pienen aiheesta riitelyn jälkeen lopulta kokosin itseni, ja sanoin ääneen ajatukseni. Pakotin sanat ulos itsestäni vaikka se tuntui epämukavalta ja olin suorastaan pahoinvoiva. Mutta se helpotti.                    Toivon, että jonain päivänä osaan lopettaa turhat kuvitelmat jo ennen, kun ne aiheuttavat järjettömän ylireagoinnin ja mustasukkaisuuskohtauksen.

Niin, ja se lause josta tämä kaikki sai alkunsa oli: "googletin hänet". 

Kommentit (4)

Lottas Liv
Liittynyt21.9.2017

Sinä rohkea nainen, joka varmasti puet nyt sanoiksi ajatuksen joka lähes takuulla on käynyt jokaisen naisen, jonka miehellä on naispuolinen työkaveri, mielessä joskus! Sitä vaan ei uskalla tunnustaa näitä ajatuksiaan - aina edes itselleen. Kiitos tästä hienosta tekstistä ❤️

Nipsu

Joillekin se voi olla pelkkää turha pelko ja omasta mielestä lähtenyt mörkö, mutta toisille niin voi oikeasti käydä.. kuten itselleni. Minä kuuluin niihin ihmisiin kun en ikinä olisi odottanut näin tapahtuvan eikä minulla ollut mielessä edes mörköjä.. ehkä olisi pitänyt. Koskaan en edes epäillyt, että minulle voisi näin käydä ja avioliittovuosia ja yhteistä elämää oli kuitenkin takana jo muutama kymmenen. Mieheni ehti olla uudessa työpaikassaan noin reilun kuukauden kun tajusin, että jotain on meneillään, silloinkaan en kuitenkaan epäillyt vielä mitään kamalaa. Mies oli vieläpä sellainen, joka itse oli aina ollut kovasti vastaan kaikkea vehkeilyä ja arvostellut tuttaviaankin kovin halveksivaan sävyyn sivusuhteista ym. Nyt hän oli kuitenkin ihastunut työkaveriinsa, eikä osannut käsitellä tunteitaan. Mielestäni ihastuminen toiseen pitkässä parisuhteessa on normaalia, eikä se vaadi sen kummempia toimenpiteitä ja menee ohi jos oma tärkeysjärjestys on kunnossa. Minullekin on näin käynyt, mutta oma mies ja perhe tulivat kuitenkin ensimmäisenä. Valitettavasti minun mieheni tunsi kokevansa jotain elämää suurempaa ja me jäimme kakkoseksi ihastukselle. Ainakin siksi ajaksi ennenkuin hän heräsi huumastaan. Sentään ennenkuin mitään peruuttamatonta ehti tapahtua.. vai ehtikö? Luottamusta on vaikea saada takaisin ja nyt minullakin on mörkö, josta eroon pääseminen on vaikeaa, ehkä mahdotonta. Koska se kerran kuitenkin kävi toteen.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sinulle kun jaoit tarinasi <3

Voi, en edes uskalla kuvitella kuinka pahalta tuo on varmasti tuntunut. Todella ikävä särö suhteeseen, mihin on kuitenkin täysillä luottanut.

Paljon voimia sinulle, että joudut käymään varmasti kipeää taistelua tuon mörön kanssa. Toivon sydämmestäni, että saat luottamuksen rakennettua uudelleen. 

Itselleni koitan välillä mantrata, että kaikkiin asioihin ei pysty vaikuttamaan, se mitä tapahtuu on sitten tarkoitettu näin ja siitä ei auta kuin selvitä. Vaikka todellisuudessa tiedän musertuvani jos minulle kävisi näin.

Lämpöistä syksyn odotusta ja kaikkea hyvää <3

Tänään kirjoitan aiheesta erillisyyden tunnistaminen. Eilen terapiassa keskustelimme eräästä tapahtumasta mikä sattui jokin aika sitten kun oli minun synttäripäivä. Mieheni järjesti minulle yllätyksen viemällä minut metsäretkelle. Hän oli järjestänyt kaiken ja varannut meille yöksi pienen erämökin lammen rannalta. Hän valmisti meille mahtavan illallisen ja oli itse myös todella innoissaan kun tiesi että tykkään valtavasti tästä luonto yllätyksestä. Ja niinhän minä tykkäsin ja olin otettu. Kunnes..

 

Lapsena katkenneen kehityksen seurauksena, jäi minulta myös erillisyyden hahmottaminen vajaaksi. Eli kyky kestää erillisyyttä parisuhteessa sekä muissakin ihmissuhteissa. En aina ymmärrä sitä, että kukaan ei ajattele samalla tavalla kuin minä. Ei edes mieheni. Tämä puute tietenkin aiheuttaa paljon väärinkäsityksiä, liikoja odotuksia ja siitä seuranneita pettymyksiä. Riitaa ja ahdistusta. 

En ole koskaan pitänyt itseäni vaativana ihmisenä. Mutta nimenomaan tämä rakenne minussa saa oikeasti aikaan hyvin vaativan ihmisen. Olenhan kuin pikkulapsi, joka vaatii vanhemmiltaan täydellisen huomion joka tilanteessa. Ja se heijastuu ikävästi myös parisuhteessa. Vaadin tai siis oletan, että mieheni ymmärtää minua tai suorastaan osaa lukea ajatukseni. Että hänen pitäisi toimia juuri niin kuin minäkin tekisin. Ja jos hän ei niin ole tehnyt, minä petyn ja kaiken huipuksi näytän sen vielä. En osaa käyttäytyä miten aikuisen ihmisen pitäisi, sillä en ole koskaan ymmärtänyt, että jokaisella ihmisellä on oma tahto ja ajatukset.

 

Palatakseni meidän mökkiyöhön. Mieheni tosiaan valmisti meille pihvit viineineen ja kynttilät loivat tunnelmaa ihanaan pieneen mökkiimme. Söimme ja nautimme. Kunnes tuli puheeksi seuraavan päivän aamu. Minä tietysti odotin, että herkulliset yllätykset jatkuisivat aamupalalla varsinkin kun mieheni (pitäisi) tietää kuinka rakastan hyviä aamiaisia. Mutta. Hän olikin keskittynyt illalliseen siinä määrin, että oli ajatellut aamiaiseksi riittävän vain peruspuurot. Kuinka järkyttynyt olinkaan. Miten hän ei ollut tajunnut mitään! Jos minä olisin tämän järjestänyt, olisi meillä ollut vaikka minkälainen aamubufee tarjolla nyt kun puitteet sen olisivat mahdollistaneet. 

Mieheni tietysti loukkaantui ja ärsyyntyi. Kukapa ei. Yritin kyllä pyytää anteeksi kun tajusin lapsellisuuteni mutta vaikea tilanne korjata tuollainen on. En voinut uskoa itsestäni mitä oli tapahtunut ja kuinka vaativa ihminen olinkaan. Myönnän, kolahti kyllä kovaa omaan napaan. Varsinkin kun aiemmin päivällä eräs vanhempi läheinen henkilö minulle oli sanonut (ystävällisesti) "miten hieno mies minulla onkaan ja pidä kiinni siitä. Että ei saa olla liian vaativa." Ja minä vielä loukkaannuin hänelle tästä kun en todellakaan ole pitänyt itseäni vaativana, vaan päin vastoin! Kuvittelin itsestäni, että olen vähään tyytyväinen, helppo ihminen ja se pätee kaikessa. (Paitsi "kohtauksissa" jotka tiedostan). Mutta kuinka sokea sitä ihminen joskus itselleen onkaan. Vasta nyt ymmärrän miten valtavasti tämä piirre minussa on vaikuttanut moneen asiaan ihan arjessani sekä parisuhteessa ja lisännyt sitä outoa käyttäytymistä mikä on taas tuonut ärsytystä ja inhoa elämänlaatuuni.

Kerroin myös siitä terapeutille miten ärsyynnyn kun joku minulle näin sanoo. Hän vastasi, että aihe on varmasti ihan relevanttia sanoa, koska nämä ihmiset kuitenkin näkevät minussa sen vaativan puolen. Se mitä he eivät taas tiedä, on se, kuinka kovasti kuitenkin yritän tehdä kaikkeni että mieheni haluaa olla kanssasi. Korjaan kipeitä asioita, käyn terapiassa, kehitän itseäni, myönnän virheeni ja otan oppia niistä. Tämäkin mökkiepisodi oli loistava opetus ja oivallus itsestäni sekä valtava kasvunpyrähdys matkalla eheämpään minään. 

Kommentit (2)

Vierailija

Sä oot kyllä ihana, tämä sun blogi on musta uskomattoman hyvä. Todella rohkeaa kirjoittaa noin suoraan.

Tosi hienosti tutkit omia uskomuksiasi ja heräät näkemään, miten ne voivatkaan vaikeuttaa elämää. Mutta toisaalta mitä oppimisen riemua.

Olihan tuo kertomuksesi aamiaisesta mielestäni aika hauskakin. Kun itse hemmotteluun tottumattomana olisin niiin otettu jo tuosta illasta.

Hyvää kesää ja jatkathan näitä kirjoituksiasi!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista <3

Niin ei tästä aina ilman huumoria selviä, onneksi osaamme mieheni kanssa ja myös minä osaan välillä nauraa näille minun todella lapsellisille (ja noloille) teoille. 

Kiitos ja hyvää kesää myös sulle!

Sain lukijalta kommentin jossa hän esitti kysymyksen miten puolisoni kokee minun hylkäämisen pelkoni. Kysymys oli hyvä ja tärkeä itsekin todella pohtia sitä. Tämä "vaiva" minussa aiheuttaa meidän suhteessa sen, että suhteemme ja elämämme pyörii pitkälti minun maailmassa. Ei tasavertaisesti meidän. Onhan se paljon tasaantunut terapian avulla ja osaan antaa nykyisin myös miehelleni tilaa ja omaa aikaa. Suhteemme alkuaikoina meillä oli todella vaikeaa tietyissä tilanteissa kun yhteisymmärrys tämän pelon vuoksi puuttui täysin. Mieheni oli usein ihmeissään mikä minulla on ja onko hän aiheuttanut nyt jotain. Ja se on taas aiheuttanut turhautumista ja ärsyyntymistä todella paljon. Ja varsinkin kun en ole osannut vastata siihen. En itsekään silloin tiennyt miksi käyttäydyin todella oudosti ja se sai aikaan itsessäni myös turhautumista ja inhoa, kun en osannut olla "normaali". Ahdistuin pahasti ja noin puolen vuoden seurustelun jälkeen jopa päädyimme eroamaan. Siihen syyt todennäköisesti johtuivat kun molemmat olimme niin neuvottomia suhteessamme.

Selitin alussa käyttäytymistäni tosiaan työstä johtuvilla syillä. Aluksi varmaan itsekin uskoin näin. Tai ainakin halusin uskoa. Mieheni myös uskoi siihen joten hän ajatteli sen olevan ohimenevää ja pian tilanteen helpottavan eikä siten pitänyt minua vaan vaikeana tyttöystävänä. Hän luotti että kaikki järjestyy. Tilanne tosin vain paheni ja lopulta päädyin (onneksi) psykologille. Tällöin selvisi mitä tässä on oikeasti kyseessä ja paraneminen saattoi lopulta alkaa. Alussa myös muistan miten kiivaasti taistelin itseni kanssa että en luo riippuvuussuhdetta mieheeni ja kuinka ahdistavalta se tuntui kun huomasin etten voi sille mitään. Siksi eromme silloin tuntui myös minusta helpottavalta kun tiesin että kahleet vapautuisivat vaikka samalla olin kauhuissani. En pystynyt edes kuvittelemaan, että olisin sinä iltana mennyt kotiin yksin nukkumaan. Onneksi sain jäädä mieheni luokse koska seuraavana päivänä me harkitsimme vielä asiaa uudestaan.

Mutta vastaus siihen, että miten hän ymmärtää. Se onkin kuningaskysymys. Se on asia mistä minä saan olla niin kiitollinen ettei mitään rajaa. Ilman hänen ymmärrystään, emme olisi me. Suoraan sanottuna, minulla on käynyt todella iso onni että olen juuri hänet löytänyt. Koska hän tietää, että nämä kohtaukset ja tilanteet tapahtuvat vain välillä. Hän pystyy sulkemaan ne osiot pois meidän suhteestamme ja ymmärtää että tämä osa ei ole sitä parisuhdetta. Silloin kun minä olen se uhmaikäinen lapsi, en ole ihminen kenen kanssa hän elää jatkuvasti. Koska kuitenkin kohtaukset ovat aina ohimeneviä ja silloin kun niitä ei ole, me olemme me ja meillä on hyvä suhde. Hän osaa katsoa tilanteen yläpuolelta aikuisen silmin eikä alennu tilanteissa alas tasolle, jossa minä lapsenomaisesti käyttäydyn. Totta kai hän suuttuu, ärtyy ja pitää syytöksiäni epäreiluna sekä huutaa takaisin mutta silloinkin hän tietää että se on vain riita, se on ohimenevää ja normaalia. Toisin kuin minä joka olen välittömästi tuomitsemassa suhteemme. 

Hän ei myöskään myönny minun tahtoihini. Hän antaa tukea ja ymmärrystä ja pitää meitä tasavertaisina ja täten odottaa myös minun aikuisena tekevän samoin. Hän kannustaa terapiassa käyntiäni sekä minun omia voimaannuttavia reissuja yksinäni koska nämä kaikki edistävät itsenäisyyttäni ja irtaannuttavat taas riippuvuudesta ja lisäävät sitä hyvää aikaa meidän parisuhteessa.

Lukija kysyi myös miten saan oman käytökseni järkeväksi kun "kohtaus" lähestyy. Yleensä en saakaan. Joskus pystyn pinnistelemään hammasta purien ajattelemalla että ole nyt järkevä, tämä (tilanne) ei ole totta, se johtuu vain hylkäämisen pelosta. Silloinkaan se ei sellaisenaan todennäköisesti mene ohitse vaan vasta sitten kun otan asian esiin rohkeasti puhumalla siitä miehelleni. Vaikka olisi kuinka nolo asia. (Nopea esimerkki: jos olen jossain reissussa ja mieheni ei huomioi minun kuulumisia mielestäni tarpeeksi, huomaan tilanteen kehittyvän huonoon suuntaan ja siitähän seuraa ahdistus ja kohtaus. Mutta nyt kun uskallan sanoa siitä hänelle, se helpottaa välittömästi koska tilanteelle löytyy yleensä aina syy. Kuten, hän sattui olemaan kiireinen työn tms vuoksi eikä siis siksi etteikö hän välittäisi ja olisi kiinnostunut) Näissä tilanteissa huomaan, että olenpa kehittynyt ja aina kun teen näin, se edistää ja kasvattaa lisää. Mutta se mitä tässä kehityksessä oikeasti tapahtuu on se, että yksinkertaisesti en vain enää reagoi tilanteisiin samalla tavalla kuin ennen. Ja se on juuri sitä vahingollisten käyttäytymismallien muuttamista miksi terapiassa työskennellään.

Kommentit (2)

Tunnen aina riidan jälkeen valtavaa häpeää käytöstäni miestäni kohtaan sekä siitä kuinka paljon hän joutuu tahattomasti kärsimään aiheettomista syytöksistä, mutta myös siitä, kuinka hän joutuu kuuntelemaan minun pahaa oloani, minun vääristynyttä elämääni, minun uhkailuja lähteä, minun huomionhakuisuutta. Ihan kuin tässä maailmassa ei olisi muuta kuin minä, minä ja minä. Uskon, että lähes krooninen paha oloni johtuu nimenomaan siitä, että elämäni velloo ihan liikaa vain oman navan ympärillä. Negatiivisesti. Ja sen ärsyttävämmäksi se muuttuu mitä enemmän yritän ponnistaa siitä pois. Se on kuin takiainen mikä ei irtoa vaikka miten pyristelee. 

Mutta oikeastaan minun mittapuulla laskettuna, meillä on ollut hirmuisen hyvä lähes kaksiviikkoinen takana. Ei ylireagointia, ei riitoja. Joistain tilanteista olen ollut lähellä saada "kohtauksen" mutta ne eivät ole syttyneetkään. Yhdellä kertaa tunsin miten mittari räjähti punaiselle alueelle mutta jostain syystä laski kuitenkin yhtä nopeasti alas. Mutta tuo sana "räjähti", siitä halusin tulla kertomaan. Olen huomannut terapian edetessä, että hyvien vaikutuksien lisäksi, olen saanut myös uuden, huonon piirteen. Jos jokin tilanne syntyy ja on pienikin mahdollisuus että syy ei ole minun (ainakaan omasta mielestäni), itsehillintäni pettää ja räjähdän kirjaimellisesti kun minut valtaa tunne että minua syytetään suotta. Tällöin annan kuulua itsestäni hyvin suurieleisesti sekä sanallisesti että teoilla. Saatan ottaa vaikka kaukosäätimen ja heittää sen menemään, voin rikkoa jotain tai käydä töytäisemässä miestäni. Tilanteessa minut valtaa mieletön viha ja raivo mikä pystyisi hajottamaan vaikka ikkunat talostamme mutta onneksi niin pitkälle en ole mennyt.

En mielestäni ole aiemmin näin pahasti tulistunut ja kun tarkemmin asiaa pohdin, luulen tämän uuden piirteen johtuvan siitä seikasta että riitamme/tilanteet johtuvat yleensä aina minusta ja minun pelkotiloista. Joten jos sillä kertaa tunnen oikeasti, ettei minussa valtaa sisällä nyt mikään, raivostun tällöin tavallaan "turhasta" tilanteesta koska pyrin välttelemään keinolla millä hyvänsä pettymystä itsessäni. Me molemmat ehkä olemme pinttyneet siihen, että syy on aina sisäisen lapseni. Nyt on ehkä aika opetella tiedostamaan, että erimielisyyksiä voi syntyä myös ilman että sen takana on aina hylkäämisen pelkoni.

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto