Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Me todellakin vietimme viime viikonlopun erossa toisistamme täydellisesti. Emme tosiaan edes viestitelleet, enkä minäkään juurikaan "stalkannut" minkään kautta, miten siellä menee. Mieheni lähti perjantaina kavereidensa kanssa reissuun ja tuli kotiin sunnuntaina iltapäivästä. Ja minä jäin kotiin tekemään kaikkea lempipuuhiani. Kuullostaa ehkä joillekin pareille ihan normaalilta ja arkipäiväiseltä mutta hylkäämisen pelosta kärsivälle ei ihan niin helppo homma.

Olin kyllä odottanut ja kaivannut tätä paljon, kuten viimeksi kirjoitin. Ja minun ehdotuskin tämä oli. Mieheni otti erittäin hyvin vastaan tämän, ja kannatti ajatusta ja ymmärsi idean, minkä takia tälläistä ehdotin. Naurettiin kyllä yhdessä, että mitä jos hän olisi ehdottanut samaa, en usko että olisin osannut ollenkaan suhtautua tälläiseen siinä tapauksessa... Mutta nyt kaikki meni hyvin, oli todella huojentavaa kun keskusteltiin suhteestamme ja siitä, mitä meillä hyvä ja toimiva parisuhde vaatii. Aiomme jatkossakin harrastaa samaa, eli viettää aikaa täydellisesti erossa toisistamme silloin kun jompikumpi lähtee omille reissuilleen..

Koska teki oikeasti niin hyvää saada olla ihan omissa oloissaan, ilman niitä yhteisiä arkipäiväisiä (mutta ihania!) rutiineja. Sain tehdä rauhassa omia lempijuttujani, ilman että piti ottaa toista huomioon. Siivosin koko talon (rakastan siivoamista!), kävin luontoretkellä kansallipuistossa, paistoin makkaraa ja juttelin samalla tuntemattomien ihmisten kanssa, saunoin ja kävin kylmäpulahduksilla. Illalla tein iltapalaa pihamaan kodassa paistaen lättyjä, katsoin leffaa ja nautiskelin lempiherkuista.

Idea oli tässä se, että minä huomaisin osaavani tehdä ja nauttia asioista, ilman tietoisuutta missä ja mitä kumppani tekee. Olla huoleton ja hallitsematon toisesta ja keskittyä vain itseeni. Ja onnistuinkin tässä todella hyvin. Ainoastaan kerran olin vaipua ahdistukseen ja se tuli siitä, kun ensimmäisenä aamuna selailin ketä oli katsonut minun My storia Instagramissa, eikä mieheni ollut! Joten salamannopeasti pelkoni otti vallan ja äänet päässäni huusi että nyt hän ei tykkää musta , hänellä on varmasti niin kivaa ilman minua eikä hän enää halua olla kanssani . Just joo. No onneksi osasin kuitenkin selviytyä tilanteesta ominpäin ja ihan vain sillä että tokaisin itselleni, nyt riittää. Päätin olla välittämättä ja palasin omiin kivoihin juttuihin. Ja se toimi!

 

Tästä erossa olosta seurasi myös ihana ikävä toista kohtaan, ja jopa pientä "perhosia vatsassa" olotiloja, kun odotti taas näkevän toista. Innolla myös odotin pääseväni kertomaan hyvin sujuneesta viikonlopusta. Eli hyvää teki! Mutta pitäähän sitä aina jotain kurjaa tapahtua, ettei ihan täydellistä elämä olisi. Ja no, tässä tapauksessa ei hyvä olo kantanutkaan ihan loppuun asti vaan tulihan se minun peikkonikin sieltä vielä esiin.  

Koska olin viettänyt viikonlopun erossa miehestäni ja omasta mielestäni pärjännyt niin erinomaisesti, janosi tietysti minun sisäinen lapseni paaaljon huomiota kun hän lopulta (väsyneenä) tuli kotiin. Iltaan mennessä olin jo vaipunut hyvin lamaantuneeseen tilaan, ja ihan vain siitä kun mieheni nyt tykkäsi lepäillä loppuillan sohvalla teeveetä katsellen. Vaikkakin olimme kertoneet toisillemme kaiken hyvästä viikonlopusta ja hän oli osoittanut ties monella tapaa tykkäävänsä minusta, ei se vaan riittänyt minulle. Olin vielä koko seuraavan päivän ahdistunut ja peloissani suhteestamme, ja niin tajuttoman pettynyt itseeni kun en taaskaan osannut olla se täydellinen tyttöystävä. (Kukapa osaisi oikeasti hei..!)

Kunnes viimein osasin auttaa itseäni vain katselemalla yhteisiä kuvia ja tarinoita meistä, joita olen kirjoittanut. Tämä sai jotenkin vedettyä minut pois "koomasta" jossa olin ja aloin ajattelemaan taas järkevästi. Uhh, vaikka vielä välillä syvissä vesissä tunnun pyöriväni, pitää todellakin osata iloita myös niistä pienistä (valtavista) kehityksen askeleista, joita olen ottanut. Kyllä tämä tästä, nyt voin taas todeta. Pettymyksien kautta uuteen nousuun! ;)

Kommentit (2)

SannaF

Hienoja ja rehellisiä pohdintoja sulla! Vaikka oma tilanteeni ei ole ihan samankaltainen, kovasti sain ajattelemisen aihetta. Kiitos!

Kun totuus tekee kipeää, sitä ei halua kuulla. Sitä pyrkii välttelemään viimeiseen asti ja yrittää vain siirtää kohtaamista tuonnemmas. Mutta entä jos nostaisi kissan pöydällä ja antaisi tulla. Antaisi tulla kaiken mikä mieltä painaa, solmussa olevat mielenkoukerot, sekavat ja ristiriitaiset ajatukset. Todennäköisesti ne kuitenkin palaavat, ennemmin tai myöhemmin vaikka kuinka kovaa koittaa sinnitellä yksinään ajatuksien kanssa.

Mulla on ollut tahtojen taistelua päässä pyörivien ajatuksieni kanssa viime päivät. Aluksi en osannut tulkita mikä oikeasti vaivaa, mutta ainahan epämääräisten olojen taustalla on jokin syy. Kun aloin purkamaan ajatuksiani ensin paperille, olo jo helpotti huomattavasti. Nyt ne pitäisi vielä uskaltaa sanoa ääneen.

 

Kaikkeen on aina ratkaisu, eikä mikään ole lopullista tai tuomittua. Silti sitä pelkää niin paljon. Pelkään puhua peloistani ja toiveistani. Ehkä kun en aina itsekään tiedä mitä haluan. Kovasti haluan olla sellainen "huoleton" minä, joka luottaa sata prosenttisesti meidän parisuhteeseen, tietää saavansa olla itsenäinen tehden asioita joista pitää. Samalla tietäen että kaikki on hyvin. Ja näinhän se menisikin, ellen minä olisi minä. Minä itsehän estän tämän toteutumisen liiallisella hallitsemisella. 

Samalla kun yritän antaa sekä itselleni että kumppanilleni omaa tilaa, en pysty nauttimaan siitä koska olen kuitenkin huolissani kaiken aikaa. Vaikka tiedän todella tarvitsevani omaa tilaa ja aikaa. Ja se aiheuttaa kipuilua itselleni koska ahdistun kun en pääse olemaan se minä, jonka henkisyys tätä tarvitsee. Ja kun ahdistun, tunnen itseni ärsyttäväksi enkä pidä itsestäni,enkä voi millään uskoa että kumppanikaan pitäisi. 

 

Parisuhdehan lässähtää lopulta, jos viettää liiaksi aikaa yhdessä. Ja sitä minä en halua meille tapahtuvan. Mutta sitä minä taidan pelätä. Minä pelkään, että lopulta käykin huonosti. Ja ihan vain siksi, koska "no, näinhän näissä aina käy". Meillä on historiaa takana nyt kolme vuotta ja nämä alkavat olla ne viimeiset hetket kun parisuhde yleensä alkaa muuttamaan muotoaan. Tässä vaiheessa pitäisi alkamaan tehdä jotain "radikaalia", jotta muistaa oman kumppaninsa erityisesti, eikä ala pitämään toista itsestäänselvyytenä. Pitää tehdä jotain, mikä saa jatkossakin vatsassa kihelmöimään kun näkee toisen. Pitää olla välillä erossa, jotta pystyy kaipaamaan taas toista. Miten muuten voisit haluta jotain sellaista, mikä sulla on jo?

Jokaisella parilla on varmasti omanlaisensa keinot tähän. Mutta niistä ei voi toinen tietää, ellei asiasta keskustele yhdessä. Ja näistä asioista niin moni jättää puhumatta, kun ei uskalla. Ja se puhuminen jo itsessään auttaa niin paljon. Se lisää tiivistä luottamusta molemmille kun tietää voivansa kertoa mieltä askarruttavista asioista toiselle.

 

Tänään minä nostan kissan pöydälle ja aion kertoa omista toiveistani kumppanilleni, ja niistä peloista. Uskon, että me varmasti löydämme omat keinot, jolla suhteemme pysyy sellaisena miten se on meille molemmille paras mahdollinen. Ja yksi niistä pelottavista (radikaaleista) toiveista on se, että kun mieheni lähtee viikonloppuna reissuun, haluan että emme ole yhteydessä edes viesteillä. Haluan olla koko viikonlopun omissa oloissani kotona, niin ihanaa ja hirvittävää kun se tulee olemaankaan. 

 

 

 

Kommentit (0)

Ahdistus, sanakin jo saa karvat pystyyn. Toiset reagoi siihen herkemmin, toiset taas ei juur koskaan kärsi ahdistuksesta. Ja nimenomaan, kärsimystä se todella onkin. Varsinkin jos ja kun se alkaa olemaan päivittäistä. Minä juuri iloitsin kun ei neljään päivään ahdistanut, ja se oli jo paljon. Tälläkin hetkellä tunnen itsessäni lievää ahdistusta ja tänään se johtuu huonosti nukutusta yöstä, ja siitä seuranneesta väsymyksestä mikä taas johtaa siihen ettei jaksa tehdä mitään, mikä taas aiheuttaa (todella turhaa) itsensä piiskaamista saamattomuudesta. Melkoinen kierre siis.

Mulla ahdistus kulkee käsi kädessä juuri unen laadun kanssa, stressin, ulkoilun puutteen sekä tietysti pelkotilojeni hallitsemattomuuden vuoksi. Myös suunnitelmien äkillinen muutos ja tietyt sosiaaliset tilanteet sekä kiire tuovat ahdistusta. Näitä pohdimmekin terapeuttini kanssa, ja nyt jaan oivallukset myös teille, koska minun ahdistuneisuushäiriötäni tämä helpotti suunnattomasti, koska samalla kävimme lävitse millaisin keinoin eri ahdistustilanteita voisi helpottaa sekä missä minulla on selkeästi ongelmaa.

 

Ensiksi jaoimme ahdistuksen asteikolla 1-4. Ykkönen on lievä ahdistus ja nelonen hyvin vaikea ahdistus. Terapeutti pyysi miettimään miltä tuntuu lievä ahdistus, mistä se tulee, mitä se saa aikaan ja millä sitä voisi helpottaa. Tähän oli sille päivälle helppo vastata, koska kyseessä oli juuri se sama päivä kun huomasin muutaman hyvän päivän jälkeen ahdistuksen palaavan. Minulla piti olla suht helppo ja rento työpäivä tiedossa kunnes suunnitelmat muuttuivat äkisti aamupuuroa vielä keitellessäni kun sain viestin, että pitää kiireesti hoitaa eräät työjutut alta pois. Mikä taas tarkoitti suhaamista paikasta toiseen, ei aikaa lounastauolle ja vielä päivän päätteeksi oli terapiakäynti ja illalla venäjän kurssi. Huomasin miten stressi hiipi mieleeni, kirosin päivää ja kiirettä, tunsin miten ärtymystä alkoi tulla jokaisesta asiasta. Olo oli että nyt haluaisin olla vain peiton alla, että en varsinkaan jaksa enää iltamenoja. Eli oireina olivat juurikin tässä lievässä ahdistuksessa stressi ja ärtymys. Tietämättä kuitenkaan millaista pohdintaa päivän terapiassa kävisimmekään, osasin itse helpottaa oloani seuraavin keinoin. 

  • pysähdyin hetkeksi ja hengitin syvään
  • luin voimalauseen mikä sattumalta tuli eteeni puhelimella ja siitä sain "potkun pyllylle"
  • vaihdoin taustakuvan mikä muistutti hyvästä hetkestä 
  • itsemyötätuntoa

Seuraavaksi pohdimme mitä pitää tapahtua, jotta ahdistustasoni nousee hieman ylemmäs. Tähän totesin, jos tämän päivän päätteeksi olisi jatkunut se kiire ja stressi sekä tullut päälle vielä lisää tilanteita, joissa minulta vaaditaan tai pyydetään sitä sun tätä, ihan vaikka siis vapaa-ajalla, olisi ahdistukseni noussut taatusti nopeasti pahemmaksi. Se taas johtuu siitä kun ei osaa sanoa aina ei, vaikka tietää tarvitsevansa nyt lepoa ja omaa rauhaa vilskeen jälkeen. Ja tähän keinot ovat juuri lepo eli pään nollaus, laittamalla asiat tärkeysjärjestykseen ja tekemällä to do-lista, jotta osaa hahmottaa tekemättömät asiat ja jotka ovat näin helppo lähteä tekemään järjestyksessä.

Kolmannessa tasossa on ahdistus jo selkeästi vallannut koko kehon. Fyysisiä oireita ovat kehossa tuntuva pistely, pyörrytys ja puristus rinnassa. Itkettää ja vihastuttaa. Inhoaa itseään, ei tunne elämäniloa. Olo on epätoivoinen ja kyvytön mihinkään. Tähän tilanteeseen päädyn usein esim riitojen seurauksena tai aikonaan hylkäämisen pelkotiloissa (näitä onneksi nykyisin tulee harvemmin). Ero neljänteen tasoon on enää vain ahdistuksen kesto (nelosessa ahdistuksesta toipuminen vie useita päiviä koska lamaannun täysin) sekä hyvin voimakkaat reaktiot kuten tuhoamisvimma, itsetuho sekä raivoaminen huomion saamiseksi. Näissä omat keinot selviämiseen ovat minulla olemattomat. Ja tämä on minulle iso ongelma.

Minun tulisi alkaa kykenemään keksiä omat keinoni selviytyä näistä voimakkaista ahdistuksista. Tällä hetkellähän minä kaadan kaiken mieheni niskaan ja vaadin että hän nostaa minut sieltä pohjasta ylös. Tottakai toisen tuki on mielettömän tärkeä voima mutta pelkästään sen varaan en saa paranemistani asettaa. Sain terapeutilta ohjeistuksen tuleviin tilanteisiin eli riitoihin. Nykyisin riitatilanteemme kulkevat yleensä siten, että minä otan voimakkaasti yhteen ja mieheni ärsyyntyy ja lopulta menee mököttämään. Minähän en tätä salli vaan jatkan ärsyttämistä/marttyrointia niin kauan kunnes toinen luovuttaa ja tulee halaamaan. Tässä on vaan se vika, että minä saan aina periksi enkä opi ottamaan teoistani vastuuta (koska lähes aina riidat aiheuttaa minun pelko tai ylettömät huomiotilat).

Mutta nyt meidän on opeteltava ottamaan jäähyä. Tai siis minun on. Ennen kuin edes riita ehtii alkamaan, minun tulisi kyetä poistumaan paikalta (vaikka kylmään tai kuumaan suihkuun, puraisemaan chiliä tai ottamaan jääpala kämmenelle, jotain mikä herättää minut siitä voimakkaasta tilasta) ja olemaan 2-3 tuntia omissa oloissani, luomaan itselleni tasapainoinen ja turvallinen tila, ennen kuin tilannetta voi jatkaa keskustelemalla. Tämä tulee olemaan mielettömän vaikeaa koska minä en millään haluaisi mennä itseeni ja velloa siinä raivossa yksinään. Mutta tiedän myös kuinka iso askel se olisi omalle ja meidän suhteen hyvinvoinnille, niin yritän kaikkeni. Miehelleni sanoinkin että muistuta minua sitten, että näin terapeutti käski nyt tehdä.! Katsotaan kuinka käy, epämukavuudelle altistuminen kuitenkin lopulta voimistaa. Tsemppiä <3

Kommentit (0)

Yhteistyössä Kirsi Salo

Ennen kuin aloin edes seurustella nykyisen kumppanini kanssa, olin päättänyt että jos ja kun aloitan uuden parisuhteen, aion myös panostaa siihen. Tiedän kokemuksesta, että parisuhde vaatii oikeasti paljon työtä, mikäli siitä haluaa hyvinvoivan ja pitkäkestoisen suhteen, missä kumpikin kunnioittaa ja arvostaa toista. Ei ole helppoa, ainakaan kun kärsii hylkäämisen pelosta, antaa toiselle myös sitä oma tilaa. Ja uskaltaa antaa sitä myös itselleen. Sitä en tosin tiennyt, tämän uuden suhteen alkaessa kuinka paljon ekstra työtä meille minun menneisyyden traumani on tuottanut mutta hyvällä panostuksella ja kärsivällisellä asenteella on meistä kasvanut todella hyvä tiimi.

Vaikka olemme melkein kuin yö ja päivä mieheni kanssa, (jopa persoonallisuustestin mukaan emme sovi toisillemme) on meillä elämässämme samat arvot. Arvostamme ympäristöä jossa asumme, tarvitsemme hiljaisuutta ja omaa rauhaa, osaamme antaa tukea toiselle kun sitä tarvitaan. Tsemppaamme paljon elämän haasteissa, kannustamme rohkeasti eteenpäin. Uskallamme sanoa toisillemme ajatukset, haaveet, heikot kohdat ja tunteet. Uskallamme käydä epämukavuusalueella koska se jos mikä vahvistaa.

Halaamme ja pussaamme miljoona kertaa päivässä. Osaamme (kärsivällisellä työllä) sopia riidat aikuismaisen kypsästi, pystymme menemään itseemme ja myöntämään virheemme. Teemme paljon yhdessä asioita mutta myös erikseen. Minä olen oppinut että toisella on myös oma elämä ja kaikkea ei minun tarvitse tietää. Olen oppinut luottamaan turvalliseen elämään. Luotan, että mieheni haluaa olla kanssani ja se jos mikä, on ollut suuri ratkaiseva askel hyvinvointisuuteen. Olen jopa oppinut luottamaan itseeni. Tiedän jos jäisin yksin, selviän myös siitä.

Mutta mikään näistä ei ole tullut ilmaiseksi tarjottimella kannettuna. Me emme olisi näin vakaalla pohjalla, jos emme tekisi töitä suhteemme eteen. Uskallamme heittäytyä, olla avoimia ja kokeilemaan uutta. Uskallamme nauraa ja itkeä. Uskallamme olla juuri sitä mitä me todella olemme, niin hyvine kuin huonojen puoliemme kanssa.

 

Marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna pitää Kirsi Salo yhdessä Teemu Syrjälän kanssa työpajan "Vapaa nainen - Elinvoimainen mies", johon myös me osallistumme. Uskallamme opetella uusia taitoja ja ottamaan vastaan työkaluja, joilla vahvistamme itseämme voidaksemme olla entistä vahvempia toisillemme.

Kurssille voi osallistua yksinään, kumppanin tai vaikka ystävien kanssa, mutta minä kannustan erityisesti osallistumaan kumppanin kanssa. Uskaltakaa heittäytyä suhteessanne <3 Lisätietoja saatte täältä.  

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto

2019