Kirjoitukset avainsanalla häpeä

Minä ainakin esitän. Ja nyt puhun henkisestä reippaudesta, en fyysisestä vahvuudesta. En tiedä sitten, onko se hyvä vai huono asia esittää olevansa enemmän, mitä mieli oikeasti jaksaa kantaa. Riippuu varmasti tilanteesta. Esimerkiksi usein töissä, harrastuksissa tai kaveripiireissä ei ehkä haluta näyttää tai kertoa, miltä välillä oikeasti tuntuu. Pitää olla vahva ja reipas. Silti meillä kaikilla on varmasti mielen päällä jotain, jotain sellaista mitä häpeää paljastaa muille. Jos vahingossa paljastan itsestäni jotain ja tuon sitä oikeaa minää esille muiden edessä, alankin perustelemaan ja selittämään, miksi nyt näin "horjahdin". Ja jälkeenpäin vielä kauhistelen, miksi menin möläyttämään jotain sellaista ja mitä ne muut taas minusta ajattelevatkaan. 

Itseasiassa, terapiassakin olen yrittänyt olla aina niin kovin reipas. Joka kerta olen muistanut itse huomauttaa, että kehitystä on tullut! Toki hyvähän juttu se tuokin on, mutta jos en edes terapiassa uskalla näyttää aidosti heikkouksiani, niin missä sitten? Ja se onkin kuulemma hyvin yleistä, että terapeuteille pidetään myös yllä suojakuorta. Saattaahan se pitää ties minkälaisena hörhönä, jos nyt sielläkin aletaan vollottaa. No, minä nyt itken joka kerta terapiassa, mutta ikinä en ollut näyttänyt sitä minun "ongelma-minääni". Paitsi nyt, kahden vuoden jälkeen, toiseksi viimeisellä kerralla. 

Heikkominä, ahdistusminä, hirviöminä, pikkulapsiminä.., tuli esiin kun terapeuttini aiheutti minulle hylkäämisen pelon! Hän oli mokannut aikataulujen kanssa, ja kun minun vuoroni oli, hänellä olikin pahasti kesken edellisen kanssa. Jollain toisella päivää olisin saattanut käsitellä tilanteen vain olan kohautuksella, mutta jostain syystä en sinä päivänä. Ärsyynnyin ja ahdistuin valtavasti, että miten tuo terapeutti saattoi tehdä minulle jotain tälläistä. 

No virheitä sattuu, ja hän tietysti pyysi anteeksi ja yritti sopia korvaavaa aikaa. MInulle tämä ei tietenkään riittänyt, vaan jatkoin myllertämistä ahdistukseni kanssa. En suostunut puhumaan mitään, tokaisin vain, että nyt ei huvita enää sanoa mitään.

Hetken päästä terapeutti sanoi, miten hän ei ollenkaan ajatellut, että kyseessä on hylkäämisen pelosta kärsivä henkilö, jolle ei tietenkään riitä perus pahoittelut. Hän osoitti myötätuntoa minua kohtaan. Hän ei arvostellut, ei tuominnut, ei ärsyyntynyt. Hän hyväksyi minut juuri sellaisena kuin siinä hetkessä olin, "kiukuttelevana pikkulapsena". Ja minä en tuntenut häpeää, ensimmäistä kertaa ikinä, siitä minkälainen minä olen, kun pelko hallitsee mieltäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Häpeä on ollut minulle voimakas ja hallitseva tunne. Se on saanut liian monta kertaa minut ajattelemaan itseäni huonona, merkityksettömänä ja turhana ihmisenä. Itseinhon määrä minussa on ollut valtavaa. Se on saanut minut piiskaamaan itseäni hyvin rankalla kädellä aiheuttaen entistä vaikeamman olotilan. Ja niitä kertoja on tuhansia. On tilanteita, missä olen itse käyttäytynyt niin, että jälkeenpäin tunnen suunnatonta häpeää (esim. mustasukkaisuuskohtaukset), tilanteissa kun olen kertonut lukuisia noloja asioita mistä hetki sitten ylireagoin (esim. otin itseeni kun hän ei huomioinut minua kun hänellä sattui olemaan raskas päivä) tai kun olen yrittänyt ilmaista itseäni/ajatuksiani mutta se on ollut suorastaan mahdotonta koska pelkään että minut torjutaan tai minulle nauretaan (esim. somejulkaisu) sekä kaikki se arvostelu tai sanat läheisiltä ihmisiltä minun valinnoista mitä olen elämässäni tehnyt (esim. koulutus). Ja nämä esimerkit ovat tässä hyvin pieni osuus. Oikeastaan koko elämääni, on häpeä ohjannut minua.

Mutta ei enää.

Minulle voimakas häpeä itsestäni on syntynyt hylkäämiskokemuksesta (traumasta) lapsuudessa. Se on jättänyt niin suuren loven tärkeässä kasvuvaiheessa, että minun on ollut vaikeaa uskoa itsestäni mitään hyvää (koska ei äitikään ole kun kerran jätti minut) huom. lapsen ajattelutason uskomaa ajatusta. Olen tarvinnut hirmuisesti toisilta vakuuttelua että minä kelpaan. Mutta ei se sitä häpeää ole kuitenkaan vähentänyt. Se on vain kannatellut minua siinä että olen elämässäni kuitenkin joten kuten pärjännyt. 

Se, millä olen saanut huomattavasti tarpeetonta häpeän tunnetta häviämään, on ollut hoitaa itseään sillä mistä olen aikoinaan lapsuudessani jäänyt vajavaiseksi. Eli rakkaudella. Mutta päästäkseni tähän pisteeseen, on minun täytynyt kulkea askel askeleelta läpi häpeän elinkaari itsessäni.

  • tilanne, jossa en tunnistanut syitä mitkä aiheuttivat ylireagoinnit (käyttäytymiseni aiheutti siis suunnatonta häpeää)
  • selitysvaihe eli kun minulla on tämä trauma niin siksi käyttäydyin näin 
  • vaihe jossa myönsin häpeän eli en enää peitellyt/selitellyt sitä
  • vaihe kun hyväksyin häpeän (itseni)
  • päätepiste, kun osaan jo tulkita meneillä olevan tilanteen eivätkä turhat häpeän tunteet valtaa minua ja horjuta pois raiteilta

Nämä ovat olleet minun askeleitani. Ilman terapiaa en todellakaan olisi tässä. Nykyisin minua hymyilyttää päivä päivältä enemmän kun huomaan kuinka isoja muutoksia olen saavuttanut viimeisen vuoden aikana. Minä oikeasti luulin, että tulen aina olemaan se hirviö mikä minun sisälläni vallitsi enkä ansaitse elää tai edes pysty elämään siinä tuskassa. Kun opin tunnistamaan puutteeni ja hyväksymään itseni, aloin myös antamaan armoa itselleni ja uskomaan jotain hyvää. Siinä samalla, kuin huomaamatta, annoin rakkautta itselleni. Olen oppinut itse täyttämään sitä rakkauden säiliötä, mikä jäi lapsena vanhemmiltani täyttämättä. Siksi olen sitä mitä nyt olen - tasapainoisempi. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto