Kirjoitukset avainsanalla tunteet

Avatakseni vielä lisää edellistä kirjoitustani sekä myös omalta osaltani osallistumista tällä hetkellä valloillaan menevästä "todellisuuden näyttäytymisen" buumista. Itse olen toistaiseksi törmännyt vain vartalokuviin, joita instagramissa jonkin verran pyörii. Niissä on siis kaksi kuvaa vierekkäin, toinen on siloiteltu julkaisukelpoinen kuva joka todennäköisesti myös muokattu, kun taas viereinen kuva näyttää totuuden kuvan takaa eli miltä me suurimman osaksi aikaa näytämme. Minä sain tästä ajatuksen tehdä samanlaisen mutta henkistä puoltani esitellen. Minulla tämä ns julkaisukelpoinen kuva edustaa tyypillistä hyvän mielen kuvaa, jossa minulla on hyvä olla. Josta voisi päätellä vaikka, että tuo ihminen nauttii elämästä, rakastaa ja on rakastettu, sillä on kaikki hyvin, hän matkustaa paljon jne. Voisin julkaista kuvan hetkellä, jolloin minulla on tosiaan hyvä mieli ja jota haluan kuvan kautta tuoda esiin. Mutta meillä jokaisella on myös asioita joita ei näe koska niitä ei näytetä. Ja minulla se on ahdistus, persoonallisuushäiriö, vaihteleva masennus. Niitä en ole koskaan tuonut julki, paitsi nyt. Kirjoittamalla. Mutta entä jos siitä ahdistuneesta mielentilasta ottaa kuvan. Miltä minä silloin näytän.

Olen tuon ahdistuskuvan ottanut nyt kesällä kun olin ajelemassa aamulla töihin. Kotoa lähtiessäni, oloni oli ollut vielä ihan ok, mutta matkalla sain voimakkaan ahdistuksen. Muistan kuinka pahalta minusta tuntui ja olin saamassa paniikinomaisia kohtauksia koska en tiennyt mitä pitäisi nyt tehdä. Lopulta ymmärsin soittaa työterveyteen josta sain akuuttia apua tilanteeseen. Mutta miksi sitten halusin nyt julkaista "pahan mielen kuvan". Ehkäpä siksi koska minulle on ainakin lohdullista huomata että eivät ne muut ole tosiaan täydellisiä. Vaikka kuvat olisivatkin, ovat ne vain pintaa. Minusta on rohkeaa kun uskalletaan kertoa ja paljastaa itsestään myös jotain syvempää vaikka se ei visuaalisesti niin kaunista olisikaan. Vaikka hyvän mielen kuvat antavat inspiraatioita ja voimaa itselleen, on hyvä välillä nähdä myös sinne pinnan alle. 

Kommentit (0)

Sain eilen illalla monta tuntia kestävän hylkäämisen pelon reaktion. Nyt kun jotenkin osaan tiedostaa tämän, pystyin aika hyvin pohtimaan mitä ne tunteet loppupeleissä ovat. Miksi ahdistun, miltä musta oikeasti tuntuu. Oletin ensi alkuun että "kohtauksen" voimakkuus johtunee lääkityksen lopettamisesta, missä saattaa tietenkin olla perää mutta sain myös toisenlaisen ajatuksen mistä tai paremminkin miksi ahdistuksen ja masennuksen tunteet tulivat. Kerron alkuun mistä tämä vyyhti sai alkunsa, vaikka nololtahan tämäkin taas tuntuu paljastaa. Selailin illalla instagramia ja päädyin kivanoloiseen profiiliin. Huomasin että kumppanini seurailee häntä ja mielessäni hykersin jo että voi ei, he ovat varmaan heilastelleet aikoinaan, nyt en voikaan seurailla tätä ihmistä. Tosiaan, ensin osasin ottaa tämän kevyesti, mutta niin siinä vain kävi kun kumppanilta asiaa kysäisin, muuttui tilanne täysin. Minullehan on erityisen vaikeaa suodattaa hänen entistä elämää, no koska tämä juttu. Kävi ilmi, että ovat muutaman kerran treffailleet, ei kummempaa. Mutta koska vyyhti yleensä kasvaa, niin kävi tälläkin kertaa.

Vaikka olin varautunut "pahimpaan" tässä, silti se vaan sai aiheutettua reaktion ilmeisesti tavasta, jolla kumppanini kysymykseen vastasi. Hän ajatteli antaa ympäri pyöreän vastauksen suojellakseen minua kun tietää miten raskaasti otan entisen elämän aiheet. Minä kuitenkin huomasin tämän ja se sai minussa hylkäämisen pelon reaktion aikaan. Tilanne eteni perinteisesti riidalla, mutta koin ettei itse riita tuntunut niinkään pahalta vaan nimenomaan se pelkotila mikä siitä aiheutui. Se saa aikaan jälkitilat ahdistuksesta, masennuksesta, paniikista, epämiellyttäviä tunteita ja mielen myllerryksen. Se saa tuntemaan olon riittämättömäksi, inhottavaksi ja surkeaksi. Sitä kuvittelee, että kaikki muut ovat parempia, että kaikilla muilla on täydellinen elämä. Joopa joo. Sitähän se ei todellakaan ole. Esimerkin voin kertoa omalta kohdaltani. Itsehän julkaisen someen pelkästään ns positiivisia hyvän mielen julkaisuja. Ihan vain siksi koska onhan hyvällä päällä ollessaan kivaa jakaa sitä hyvää oloa ja kertoa siitä muille. Siitä syystä some on todella petollinen antamaan vääristynyttä kuvaa muiden ihmisten täydellisestä elämästä. Ei kukaan tiennyt, en edes minä kun eilen illalla juuri ennen näitä tapahtumia, laitoin someen hyvän mielen kuvan perjantain juoksulenkistä ja sen jälkeisestä saunasta. Pam! Viisi minuuttia myöhemmin "täydellinen elämäni" romahti. Eikä kukaan muu tiedä siitä kuin ne ketkä oikeasti ovat läsnä. Olen saanut ihanalta tuntuvaa palautetta seuraajiltani kuinka harmoninen ja seesteinen elämä minulla onkaan kun aina julkaisen kaikkia mahtavia kuvia. No onhan se varmasti sillä hetkellä mutta se ei ole koko totuus. Some antaa vain pienen siivun elämästä ja ne siivut ovat yleensä vain niitä huippuhetkiä. Elämässä usein tavoitellaan sitä täydellisyyttä mikä luo valtavaa painetta jolloin unohtuu elää oikeasti sitä elämää. 

Mutta eilisen tunteisiin vielä. Kun "kohtausta" oli jatkunut jo muutama tunti, aloin miettimään mitä tämä nyt on. Vaikka olimme jo saaneet rauhoitettua tilanteen, olin edelleen maassa ja mielessäni pyöri pelkästään paniikinomaisia tunteita. Ajatus seuraavan päivän iltavuorosta sai aikaan paniikkia. "Mitä jos hän sillä aikaa on kerännyt tavarat ja lähtenyt kodistamme". Tai "hän varmasti etsii nyt paremman ja järkevämmän, jonkun kenellä ei ole tälläisiä ongelmia" jne.. Nämä tunteet parisuhteessa ovat äärettömän raskaita. Siitä huolimatta että tiedostan syyt näille sekä tiedän että hän pysyy siinä, se ei muuta sitä asiaa mitä tunnen. Pelästyin eilen, että nyt olen masentunut, nyt teen jotain pahaa, en sittenkään selviä ilman lääkkeiden tukea.. mutta minäpä uskon että nuo kaikki tunteet ovat minun kohdallani vain hylkäämisen pelon reaktioon kuuluvia huomionkeruu tunteita. "Kohtaus" ei ollutkaan ohi vaikka emme enää riidellytkään. Ja koska (vielä) tarvitsen tilanteen tasaamiseksi runsaasti tukea ja lohdutusta kumppanilta, ajaudun toimimaan kaikin tavoin saadakseni sen. Heti kun hoksasin tämän menin sanomaan hänelle, että nyt tarvitsen konkreettisen avun, jotta saan pyristeltyä tämän pahan olon itsestäni. Ja viidessä minuutissa tunsin, kuinka vapauduin kaikista tuskaisen kivuliailta tunteilta. Ihan vain sillä että hän rutisti lujaa eikä irrottanut otettaan. 

 

Kommentit (2)

Lukossa

(pakko kommentoida heti perään toista sun postausta) Voi apua, tää kuulostaa siltä kuin mä olisin kirjoittanut ajatuksiani ylös. Olen jo pitkään yrittänyt saada selville mikä mua vaivaa, ja googletellut kaikki mahdolliset sivustot teemoilla lapsuuden traumat, pelko, alkoholi, paniikkihäiriö yms. Viime viikolla törmäsin aiheeseen nimeltä hylkäämisen tunnelukko ja vihdoin ymmärsin mitä päässäni tapahtuu aina niinä vaikeina hetkinä, jolloin koko elämä tuntuu murtuvan.

Se tapa, jolla myös mun poikaystävä yrittää saada vastaukset kuulostamaan parhaimmilta mun korvaan tekee asian vielä vaikeammaksi. Siitä lähtee liikkeelle kaikenmaailman lisähuolet ja epäilyt. Huh. Niiden hetkien jälkeen on ihan sellanen olo kuin ois maratonin juossut.  

Jatkan lukemista ja laitan sut seurantaan :)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

34-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto