Kirjoitukset avainsanalla terapia

Olen aloittanut opettelemaan uutta taitoa, sellaista mitä jokaisen ihmisen olisi hyvä osata, nimittäin itsemyötätunnon taidon. Oletan, että mitä ankarampi sitä itselleen on ollut, sen vaikeampaa tämä tulee olemaan mutta ei mahdotonta. Tuntui kuitenkin, että on vaikea aloittaa ja jotenkin ottaa tälläinen uusi "toiminto" omakseen elämässään. Olen todella herkkä syyttämään itseäni kaikesta ja potemaan huonoa omaatuntoa. Tämä piirre ei tietenkään yhtään helpota kun kärsii "puutteista" itsessään, joista varhaisen kehityksen vaiheessa on jäänyt vaille. Tänään olen esimerkiksi soimannut itseäni eräästä työtehtävästä, joka minulle annettiin ajattelematta sitä, että en ole vielä riittävän kokenut ja ammattitaitoinen hoitaakseni sitä. Edes työsuojeluvaltuutettujen puuttuessa asiaan, en osannut hyväksyä tilannetta. Ajattelin, olen siis surkea työntekijä ja kaikki luulevat että valitan vain turhasta.

Toinen esimerkki tulee hylkäämisen pelostani. Kun käyttäydyn tahattomasti hätääntyneen lapsen tavoin, sen sijaan että hyväksyisin sen puolen itsessäni ja hoivaisin itseäni lohduttamalla, haukun itseni maanrakoon koska käyttäydyn kuin pikkulapsi. No sehän tilannetta helpottaakin.. Kolmas esimerkki tulee vaikka jaksamisesta. Työpäivä takana ja väsyttää mutta silti en salli itselleni lepoa vaan seuraavaksi on hoidettava kotityöt, rempat, ulkoilut ym. kuin että kuuntelen kehoa miten se huutaa väsymystä. Ja jos suon itselleni levon, kolkuttaa omatunto korvan takana ja kuiskii kuinka saamaton olen. 

Aika raskas elämä vaikka se voisi toisinkin olla. Ja siihen alan nyt pyrkimään. Terapeutin kanssa keskustelimme aiheesta ja pohdimme eri näkökulmia miten voin lähestyä itsemyötätuntoa. Sain tehtäväksi poimia terapiakorttipakasta (fantasiapelikortteja) kuusi kuvakorttia, jotka herättävät minussa tunteita tähän liittyen. Ja näin aloitin oman polkuni itsemyötätuntoon. Kuinka helposti aiheesta syntyikin pohdittavaa ja oivalluksia kun "puki ne kuviksi" eli visualisoi ajatukset.

Nyt olen jo ottanut ensiaskeleeni olla myötätuntoisempi itseäni kohtaan ja se on auttanutkin. Yritän olla itselleni lempeä ja armollinen. Puhua itselleni ja välittää itsestäni samalla tavalla kuin ystävästä. Varmasti tulee olemaan vaikeaa mutta olenhan minä jo osannut tietoisesti kehittää itseäni tunnelukkojen saralla niin miksi en tässäkin voisi kehittyä ja onnistua. 

Kuvassa valitsemani kortit itsemyötätunnon polulleni. Voisin hieman avata tarkemmin mitä ajatuksia ne minussa herättivät. Ensimmäisessä kortissa hahmo kastelee kasvia vaikka sataa vettä. Tämä kuva sai minut samaistumaan tilanteeseen; monesti huomaan itsekin huolehtivani jostain toisesta vaikka ei olisi edes tarvetta. Esim. stressaan ja huolehdin onkohan kumppanillani eväitä töihin tai ruokaa kotona kun saapuu töistä (vaikka hän on aikuinen ja osaa tehdä ruokaa myös itse).

Toinen kortti kuvastaa minulle turvaa turvattomassa ympäristössä. Vaikka kuvassa ollaan pinnan alla minun silmilläni, näen silti siinä turvaa. Minä pelkään joutua veden varaan ja olen kauhuissani jo siitä, kun näen miten toiset hyppivät veteen laitureilta. Haluan aina uida mieluiten niin, että jalat yltävät pohjaan enkä ui koskaan kauas. Siitä huolimatta tämä kuva toi minulle jonkinlaista lämpöä ja toivoa. 

Kolmannessa kuvassa kerroin näkeväni itseni kulkemassa määrätietoisesti eteenpäin itsemyötätunnon polullani mutta vielä niin, että tarvittaessa minulla on turvaa ja tukea ympärilläni. Käsiä vastaanottamassa jos kaadun.

Neljännessä näen itseni edenneen niin pitkälle, että osaan kulkea tasapainoisesti ja hallita ympärillä olevia haasteita, ilman että ne horjuttavat minua ja kaatavat kokonaan.

Seuraavassa kuvassa saavun turvapaikkaani. Sitä en vielä tiedä, päädyinkö tähän koska pakenin ja ainut määränpääni oli turva vai voiko tämä kuvastaa myös itsemyötätunnon olemusta. Viimeinen kuva kuvastaa yhtälailla turvaa minulle, jossa minun on hyvä olla. Tähän, miksi turva liittyy itsemyötätunnon polkuuni niin vahvasti, saan varmasti vastauksen itseltäni myöhemmin.

On mielenkiintoista palata myöhemmin näihin kuviin ja katsoa minkälaisia tuntemuksia ne herättävät silloin. Monenlaista vajavaisuutta sitä itsessään tunteekin mutta ehkäpä voisin ottaa itselleni taputuksen olalleni kuitenkin siitä, että ylipäätään välitän itsestäni todella paljon, koska haluan elää elämääni niin kivuttomasti kuin suinkin ja tehdä työtä sen eteen. Niin, et sinä ihan surkimus ole, tokaisen itselleni ja hymyilen.

Kommentit (0)

Tänään kirjoitan aiheesta erillisyyden tunnistaminen. Eilen terapiassa keskustelimme eräästä tapahtumasta mikä sattui jokin aika sitten kun oli minun synttäripäivä. Mieheni järjesti minulle yllätyksen viemällä minut metsäretkelle. Hän oli järjestänyt kaiken ja varannut meille yöksi pienen erämökin lammen rannalta. Hän valmisti meille mahtavan illallisen ja oli itse myös todella innoissaan kun tiesi että tykkään valtavasti tästä luonto yllätyksestä. Ja niinhän minä tykkäsin ja olin otettu. Kunnes..

 

Lapsena katkenneen kehityksen seurauksena, jäi minulta myös erillisyyden hahmottaminen vajaaksi. Eli kyky kestää erillisyyttä parisuhteessa sekä muissakin ihmissuhteissa. En aina ymmärrä sitä, että kukaan ei ajattele samalla tavalla kuin minä. Ei edes mieheni. Tämä puute tietenkin aiheuttaa paljon väärinkäsityksiä, liikoja odotuksia ja siitä seuranneita pettymyksiä. Riitaa ja ahdistusta. 

En ole koskaan pitänyt itseäni vaativana ihmisenä. Mutta nimenomaan tämä rakenne minussa saa oikeasti aikaan hyvin vaativan ihmisen. Olenhan kuin pikkulapsi, joka vaatii vanhemmiltaan täydellisen huomion joka tilanteessa. Ja se heijastuu ikävästi myös parisuhteessa. Vaadin tai siis oletan, että mieheni ymmärtää minua tai suorastaan osaa lukea ajatukseni. Että hänen pitäisi toimia juuri niin kuin minäkin tekisin. Ja jos hän ei niin ole tehnyt, minä petyn ja kaiken huipuksi näytän sen vielä. En osaa käyttäytyä miten aikuisen ihmisen pitäisi, sillä en ole koskaan ymmärtänyt, että jokaisella ihmisellä on oma tahto ja ajatukset.

 

Palatakseni meidän mökkiyöhön. Mieheni tosiaan valmisti meille pihvit viineineen ja kynttilät loivat tunnelmaa ihanaan pieneen mökkiimme. Söimme ja nautimme. Kunnes tuli puheeksi seuraavan päivän aamu. Minä tietysti odotin, että herkulliset yllätykset jatkuisivat aamupalalla varsinkin kun mieheni (pitäisi) tietää kuinka rakastan hyviä aamiaisia. Mutta. Hän olikin keskittynyt illalliseen siinä määrin, että oli ajatellut aamiaiseksi riittävän vain peruspuurot. Kuinka järkyttynyt olinkaan. Miten hän ei ollut tajunnut mitään! Jos minä olisin tämän järjestänyt, olisi meillä ollut vaikka minkälainen aamubufee tarjolla nyt kun puitteet sen olisivat mahdollistaneet. 

Mieheni tietysti loukkaantui ja ärsyyntyi. Kukapa ei. Yritin kyllä pyytää anteeksi kun tajusin lapsellisuuteni mutta vaikea tilanne korjata tuollainen on. En voinut uskoa itsestäni mitä oli tapahtunut ja kuinka vaativa ihminen olinkaan. Myönnän, kolahti kyllä kovaa omaan napaan. Varsinkin kun aiemmin päivällä eräs vanhempi läheinen henkilö minulle oli sanonut (ystävällisesti) "miten hieno mies minulla onkaan ja pidä kiinni siitä. Että ei saa olla liian vaativa." Ja minä vielä loukkaannuin hänelle tästä kun en todellakaan ole pitänyt itseäni vaativana, vaan päin vastoin! Kuvittelin itsestäni, että olen vähään tyytyväinen, helppo ihminen ja se pätee kaikessa. (Paitsi "kohtauksissa" jotka tiedostan). Mutta kuinka sokea sitä ihminen joskus itselleen onkaan. Vasta nyt ymmärrän miten valtavasti tämä piirre minussa on vaikuttanut moneen asiaan ihan arjessani sekä parisuhteessa ja lisännyt sitä outoa käyttäytymistä mikä on taas tuonut ärsytystä ja inhoa elämänlaatuuni.

Kerroin myös siitä terapeutille miten ärsyynnyn kun joku minulle näin sanoo. Hän vastasi, että aihe on varmasti ihan relevanttia sanoa, koska nämä ihmiset kuitenkin näkevät minussa sen vaativan puolen. Se mitä he eivät taas tiedä, on se, kuinka kovasti kuitenkin yritän tehdä kaikkeni että mieheni haluaa olla kanssasi. Korjaan kipeitä asioita, käyn terapiassa, kehitän itseäni, myönnän virheeni ja otan oppia niistä. Tämäkin mökkiepisodi oli loistava opetus ja oivallus itsestäni sekä valtava kasvunpyrähdys matkalla eheämpään minään. 

Kommentit (2)

Vierailija

Sä oot kyllä ihana, tämä sun blogi on musta uskomattoman hyvä. Todella rohkeaa kirjoittaa noin suoraan.

Tosi hienosti tutkit omia uskomuksiasi ja heräät näkemään, miten ne voivatkaan vaikeuttaa elämää. Mutta toisaalta mitä oppimisen riemua.

Olihan tuo kertomuksesi aamiaisesta mielestäni aika hauskakin. Kun itse hemmotteluun tottumattomana olisin niiin otettu jo tuosta illasta.

Hyvää kesää ja jatkathan näitä kirjoituksiasi!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sulle ihanasta kommentista <3

Niin ei tästä aina ilman huumoria selviä, onneksi osaamme mieheni kanssa ja myös minä osaan välillä nauraa näille minun todella lapsellisille (ja noloille) teoille. 

Kiitos ja hyvää kesää myös sulle!

Häpeä on ollut minulle voimakas ja hallitseva tunne. Se on saanut liian monta kertaa minut ajattelemaan itseäni huonona, merkityksettömänä ja turhana ihmisenä. Itseinhon määrä minussa on ollut valtavaa. Se on saanut minut piiskaamaan itseäni hyvin rankalla kädellä aiheuttaen entistä vaikeamman olotilan. Ja niitä kertoja on tuhansia. On tilanteita, missä olen itse käyttäytynyt niin, että jälkeenpäin tunnen suunnatonta häpeää (esim. mustasukkaisuuskohtaukset), tilanteissa kun olen kertonut lukuisia noloja asioita mistä hetki sitten ylireagoin (esim. otin itseeni kun hän ei huomioinut minua kun hänellä sattui olemaan raskas päivä) tai kun olen yrittänyt ilmaista itseäni/ajatuksiani mutta se on ollut suorastaan mahdotonta koska pelkään että minut torjutaan tai minulle nauretaan (esim. somejulkaisu) sekä kaikki se arvostelu tai sanat läheisiltä ihmisiltä minun valinnoista mitä olen elämässäni tehnyt (esim. koulutus). Ja nämä esimerkit ovat tässä hyvin pieni osuus. Oikeastaan koko elämääni, on häpeä ohjannut minua.

Mutta ei enää.

Minulle voimakas häpeä itsestäni on syntynyt hylkäämiskokemuksesta (traumasta) lapsuudessa. Se on jättänyt niin suuren loven tärkeässä kasvuvaiheessa, että minun on ollut vaikeaa uskoa itsestäni mitään hyvää (koska ei äitikään ole kun kerran jätti minut) huom. lapsen ajattelutason uskomaa ajatusta. Olen tarvinnut hirmuisesti toisilta vakuuttelua että minä kelpaan. Mutta ei se sitä häpeää ole kuitenkaan vähentänyt. Se on vain kannatellut minua siinä että olen elämässäni kuitenkin joten kuten pärjännyt. 

Se, millä olen saanut huomattavasti tarpeetonta häpeän tunnetta häviämään, on ollut hoitaa itseään sillä mistä olen aikoinaan lapsuudessani jäänyt vajavaiseksi. Eli rakkaudella. Mutta päästäkseni tähän pisteeseen, on minun täytynyt kulkea askel askeleelta läpi häpeän elinkaari itsessäni.

  • tilanne, jossa en tunnistanut syitä mitkä aiheuttivat ylireagoinnit (käyttäytymiseni aiheutti siis suunnatonta häpeää)
  • selitysvaihe eli kun minulla on tämä trauma niin siksi käyttäydyin näin 
  • vaihe jossa myönsin häpeän eli en enää peitellyt/selitellyt sitä
  • vaihe kun hyväksyin häpeän (itseni)
  • päätepiste, kun osaan jo tulkita meneillä olevan tilanteen eivätkä turhat häpeän tunteet valtaa minua ja horjuta pois raiteilta

Nämä ovat olleet minun askeleitani. Ilman terapiaa en todellakaan olisi tässä. Nykyisin minua hymyilyttää päivä päivältä enemmän kun huomaan kuinka isoja muutoksia olen saavuttanut viimeisen vuoden aikana. Minä oikeasti luulin, että tulen aina olemaan se hirviö mikä minun sisälläni vallitsi enkä ansaitse elää tai edes pysty elämään siinä tuskassa. Kun opin tunnistamaan puutteeni ja hyväksymään itseni, aloin myös antamaan armoa itselleni ja uskomaan jotain hyvää. Siinä samalla, kuin huomaamatta, annoin rakkautta itselleni. Olen oppinut itse täyttämään sitä rakkauden säiliötä, mikä jäi lapsena vanhemmiltani täyttämättä. Siksi olen sitä mitä nyt olen - tasapainoisempi. 

Kommentit (0)

Naistenpäivä. Muuten niin onnistunut viime viikko osaltani mutta pakko oli sitten naistenpäivän riemuksi kylvää jälleen riita. Ja mistäpä muustakaan kuin siitä että mieheni unohti sen. Tiedän, että hän on maailman muistamattomin ihminen kenet tunnen ja tiedän sen seikan, että hänen työnsä on melkoista ajattelutyötä jos vertaa vaikka minun työhön mutta silti, olisin toivonut että hän olisi töistä tultuaan muistanut minua naistenpäivänä. Varauduin kyllä jo siihen että hän ei muista ja että en ottaisi hepuleita siitä. Mutta ne ajatukset jäivät vain ajatuksen tasolle. 

Kun varovasti otin aiheen esille, pahoitteli hän kun oli unohtanut ja että hänen oli kyllä tarkoitus tuoda kukkia. Mutta sekin jäi vain ajatukseksi. Se, että olisin voinut olla vain loukkaantunut asiasta, nousikin sisäinen lapseni huomionkipeäksi hirviöksi. Oikeastaan, syy miksi "kohtaus" syntyi, johtui siitä että mieheni ei taaskaan riittävästi ollut mielestäni pahoillaan, joten vedin sen johtopäätöksen että hän ei enää panosta meidän suhteeseen eli ts. hän on hylkäämässä minua, kun kerran pystyi unohtamaan (niinkin tärkeän asian kuin naistenpäivä). Mutta joskus sitä vain unohtaa, itsekukin. 

No tämän enempää analysoimatta siirrynkin terapiakuulumisiin. Sehän menee yleensä aina niin, että terapeutti kysyy session aluksi, mitäs mielessä, mitä kuuluu, ja näin muodostuu aihe josta keskustelemme. Viime aikoina olen osannut vastata vain, että no muuten ihan hyvää, mutta muutama riita oli taas. Enkä oikein muuta. Eli olen jämähtänyt paikoilleni. Terapeuttini ehdotti että voisimme kokeilla silmänliiketerapiaa (EMDR). Kyseinen hoitomuoto on todettu tehokkaaksi traumapotilailla. Siinä ikäänkuin palataan trauman aiheuttaviin hetkiin samalla kun potilas seuraa silmillään esimerkiksi terapeutin edestakaisin liikkuvaa kättä. Tämän tarkoitus minulle on tuoda lähemmäs sisäistä lastani ja itseäni jotta voisin itse luoda turvaa (sisäiselle lapselle) tilanteissa joissa sitä tarvitsen. Katsotaan miten tämä tulee vaikuttamaan minuun. 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto