Kirjoitukset avainsanalla terapia

Minä ainakin esitän. Ja nyt puhun henkisestä reippaudesta, en fyysisestä vahvuudesta. En tiedä sitten, onko se hyvä vai huono asia esittää olevansa enemmän, mitä mieli oikeasti jaksaa kantaa. Riippuu varmasti tilanteesta. Esimerkiksi usein töissä, harrastuksissa tai kaveripiireissä ei ehkä haluta näyttää tai kertoa, miltä välillä oikeasti tuntuu. Pitää olla vahva ja reipas. Silti meillä kaikilla on varmasti mielen päällä jotain, jotain sellaista mitä häpeää paljastaa muille. Jos vahingossa paljastan itsestäni jotain ja tuon sitä oikeaa minää esille muiden edessä, alankin perustelemaan ja selittämään, miksi nyt näin "horjahdin". Ja jälkeenpäin vielä kauhistelen, miksi menin möläyttämään jotain sellaista ja mitä ne muut taas minusta ajattelevatkaan. 

Itseasiassa, terapiassakin olen yrittänyt olla aina niin kovin reipas. Joka kerta olen muistanut itse huomauttaa, että kehitystä on tullut! Toki hyvähän juttu se tuokin on, mutta jos en edes terapiassa uskalla näyttää aidosti heikkouksiani, niin missä sitten? Ja se onkin kuulemma hyvin yleistä, että terapeuteille pidetään myös yllä suojakuorta. Saattaahan se pitää ties minkälaisena hörhönä, jos nyt sielläkin aletaan vollottaa. No, minä nyt itken joka kerta terapiassa, mutta ikinä en ollut näyttänyt sitä minun "ongelma-minääni". Paitsi nyt, kahden vuoden jälkeen, toiseksi viimeisellä kerralla. 

Heikkominä, ahdistusminä, hirviöminä, pikkulapsiminä.., tuli esiin kun terapeuttini aiheutti minulle hylkäämisen pelon! Hän oli mokannut aikataulujen kanssa, ja kun minun vuoroni oli, hänellä olikin pahasti kesken edellisen kanssa. Jollain toisella päivää olisin saattanut käsitellä tilanteen vain olan kohautuksella, mutta jostain syystä en sinä päivänä. Ärsyynnyin ja ahdistuin valtavasti, että miten tuo terapeutti saattoi tehdä minulle jotain tälläistä. 

No virheitä sattuu, ja hän tietysti pyysi anteeksi ja yritti sopia korvaavaa aikaa. MInulle tämä ei tietenkään riittänyt, vaan jatkoin myllertämistä ahdistukseni kanssa. En suostunut puhumaan mitään, tokaisin vain, että nyt ei huvita enää sanoa mitään.

Hetken päästä terapeutti sanoi, miten hän ei ollenkaan ajatellut, että kyseessä on hylkäämisen pelosta kärsivä henkilö, jolle ei tietenkään riitä perus pahoittelut. Hän osoitti myötätuntoa minua kohtaan. Hän ei arvostellut, ei tuominnut, ei ärsyyntynyt. Hän hyväksyi minut juuri sellaisena kuin siinä hetkessä olin, "kiukuttelevana pikkulapsena". Ja minä en tuntenut häpeää, ensimmäistä kertaa ikinä, siitä minkälainen minä olen, kun pelko hallitsee mieltäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Terveellä pohjalla oleva, tasavertaisessa parisuhteessa, ovat myös ne kuuluisat nallekarkit jaettuna tasan. Mutta entä kun ei ole? Silloin suhteessa on todennäköisesti ongelmia ja pahoja ristiriitoja, kun suhde ole tasavertainen niin kuin kahden aikuisen välillä pitää olla. Esimerkiksi minun maailmassani, jossa edelleen sisäinen lapseni hallitsee toisinaan liikaa, kuvittelen seuraavaa. 

Olen aina ajatellut, että minulle riittää sellainen parisuhde, jossa saan toteuttaa itseäni, saan kulkea vapaasti, saan tehdä mitä huvittaa ja mennä minne haluan. Kuitenkin, en halua kumppanin tekevän samaa. Tai jos tekisi, pitäisi hänen olla välittömästi minua varten, jos tarvitsen häntä. Eli kun tarvitsen turvaa. Suhteessa, jossa ei toimita näin, tunnen oloni tällöin kuin vangilla vankilassa. En ole vapaa. Silti haluan olla suhteessa, koska tarvitsen turvaa. Mutta suhde kulkee minun säännöilläni, ei meidän yhteisillä. 

Sanoin ääneen tämän terapiassa. Siinä vaiheessa en oikeasti ollut vielä täysin ymmärtänyt, että se mitä puhun, on ihan järjetöntä. Ei parisuhteessa näin voi toimia. Se, mitä olen unelmoinut ihanne parisuhdemallistani, onkin absurdia. Se on suoraan varhaisen vaiheen vanhempi-lapsi suhteesta, jossa vanhemman on oltava lapselleen aina läsnä ja luotava turvaa. 

Minua suorastaan huvittaa, kun sanoin vielä, että tälläinen parisuhde riittää minulle. Haha. Luulin jotenkin tyytyväni vähään, ja se olisi myös unelma sille miehelle, ketä minun kanssa tälläisen suhteen haluaisi jakaa. Mitä ihmettä oikein olen ajatellut ja luullut. Miksi ketään normaali ihminen haluaisi sellaisen elämänkumppanin, joka viilettäisi ties missä toteuttaen päähänpistojaan, ilman että hän huomioisi sitä toista. Mutta sen toisen pitäisi huomioida aina hänet. Nyt ei ihan mene nallekarkit tasan tässä suhteessa, sanoi terapeuttikin.

Tästä erittäin vääristyneestä käyttäytymismallistani ei voi erehtyä, missä vaiheessa turvallinen vanhemman läsnäolo katkesi lapsuudessani ja kuinka merkittävät "vauriot" se on jättänyt jälkeensä. 

En kuitenkaan ole toiminut näin mielivaltaisesti nykyisessä suhteessani, koska meillä on ollut aika alusta asti selvää, että minulla on näitä "eri ongelmia" tasavertaisen parisuhteen rakentamiseen, joita olen terapiassa ratkaissut. Myös mieheni osaa pistää hanttiin minulle, eikä anna minun jyrätä hänen ylitse. Hän kyllä pitää puolensa ja se ehkä onkin yksi isoin tekijä suhteemme onnistumiselle.  

Se miksi tämä tuli juuri nyt selkeästi ilmi, sai alkunsa haaveestani muuttaa pohjoiseen. (Yhteisestä haaveesta!) Ja tämä on kuitenkin iso asia, ihan eri kuin sellainen, että saan yhtäkkiä päähänpiston lähteä vaikkapa pitkälle reissulle. Tunnen kärsimystä kun en voi tehdä sitä nyt heti, toteuttaa itseäni, ennen kuin mieheni on saanut opiskelunsa päätökseen ja muutenkin hyvää pohjaa uudessa työssään. Alkuun pystyin ottamaan ihan maltilla tämän odotuksen, ja tieto siitä, että jonain päivänä sinne muutamme, helpotti ja aloin keskittyä ja nauttimaan nykyhetkestä. Mutta koska kaipuu on vain kasvanut, olen alkanut tuntemaan oloni ahdistuneeksi, kun en saa tehdä mitä haluan. Samalla tunnen häiritsevää ristiriitaa siitä, että minä asun nyt jo unelmieni talossa sekä ympäristössä vieläpä parhaan mahdollisen ihmisen kanssa. Miksi en ikinä ole tyytyväinen? Pauhaan itselleni. 

Mutta niin kuin jokaisen uuden ahaa-elämyksen olen saanut oppia kantapään kautta, uskon että kun tämäkin asia on nyt nostettu pöydälle, alkaa se hitaasti mutta varmasti murtumaan siinä missä muutkin vääristyneet käyttäytymismallini. Ja opin olemaan oikeasti tasavertaisessa parisuhteessa.

Kommentit (0)

Pari viikkoa sitten kokeilimme terapiassa EMDR hoitoa, eli silmänliiketerapiaa. Kävi ilmi, että minulla on yksi erittäin voimakas muisto parisuhteeni alkuajoilta, mikä on traumatisoinut. Siitä puhuminen ja sen muisteleminen saivat minussa aikaan ahdistusta ja itkuisuutta sekä sen käsitteleminen oli minulle melkoisen epämieluisaa. Myös tilanteissa, joissa sain hylkäämisen pelon ja "erouhkan" kumppaniltani, juuri tämä muisto valtasi silloin mieleni ja aiheutti paniikkia.

Kyseisessä muistossa, olimme seurustelleet puolisen vuotta ja tilanteemme ei ollut kovin hyvä, johtuen oudosta käyttäytymisestä hylkäämisen tunnelukon vallatessa. Muistan niin elävästi sen päivän. Päivän, jona lopulta päätimme erota. Menin hänen luokseen, kun hän oli palannut työreissulta. Olimme jo pari tuntia olleet, emmekä edes olleet halanneet. Lähdimme käymään lähikaupassa ja kun astuimme kaupan ovesta ulos, en vain enää kestänyt. Minun oli pakko sanoa ajatukseni ääneen. 

Heitin ilmoille hämmennyksen, että "tässä on pakko olla jotain vikaa, koska ollaan nähty jo pari tuntia, eikä vieläkään edes pussattu." Jolloin hän vastasi vaimeasti; "niin, olen minäkin vähän ajatellut asioita." Ja tämä kohta, on jäänyt kummittelemaan elämääni ja parisuhteeseeni. Olen pelännyt kuollakseni joutuvani uudestaan tähän samaan tilanteeseen, jossa kumppanini sanoo mietteliäällä äänellä pohtineensa tilannettamme.., jonka minä siis tulkitsen siten, että hän on harkinnut eroa, siis hän jättää minut! 

Oikeastihan tämä tilanne lopulta päättyi hyvin. Vaikka sinä iltana sovimme erosta, päädyimmekin seuraavana aamuna vielä kokeilemaan uudelleen (siispä muutimme yhteen). Mutta ainut minkä minä olen tapahtumaketjusta poiminut, on se tämä lähes toteutunut hylkääminen ja sen aiheuttama epämiellyttävä tunnemuisto, mikä aktivoituessaan saa minut todellakin pakokauhun valtaan. 

 

Tähän muistoon siis kokeilimme silmänliiketerapiaa. Kyseisessä hoitomuodossa, on hoidon onnistumisen kannalta tärkeää, että traumasta on jäänyt selkeä visuaalinen muisto. Koska hoidossa, siihen palataan uudestaan ja uudestaan. Minun tapauksessani hoidossa kävi niin, että pikkuhiljaa aloin muokata tapahtuneesta uutta mielikuvaa. Positiivista sellaista, koska lopultahan siinä oikeastikin kävi hyvin. Aloin luomaan itsestäni vahvempaa minää. Hetki hetkeltä oloni alkoi täyttymään turvallisuuden tunteella ja aloin tuntemaan hyvää lämpöä muistosta. Sain jopa esiin sen pelokkaan sisäisen lapseni, jolle minä itse annoin turvaa tilanteessa. Uudessa mielikuvassa jatkamme edelleen yhdessä matkaa eteenpäin mutta omissa erillisyyden kuplissa. Minä pidän lasta kädestä kiinni ja kumppanini kulkee vierelläni. Minulla on hyvä ja lämmin olo. Luottavaisin mielin kuljen eteenpäin, mehän jatkoimme suhdettamme. 

Vielä en osaa sanoa, kuinka hyvin oikeasti tämä hoitokerta minuun auttoi, mutta olen ainakin muutaman hyvän kehityksen askeleen kyllä ottanut. Pari päivää sitten kun meillä oli jonkinlainen kärhämä, osasin olla todella kypsä tilanteessa ja sanoin jopa itse, että huomenna on parempi päivä ja uskoin siihen! Normaalisti olen maani myynyt jo hyvinkin nopeasti riidoissa. Myöskään tapahtumasta puhuminen tai muisteleminen, ei aiheuta minulle enää tunnekuohua. Eli kyllä se ainakin jollain tasolla on ollut tehokas hoitomuoto. 

 

Kommentit (6)

Lukossa
Liittynyt10.9.2018
1/6 | 

Tuo sun kuvailema tilanne tuntuu aika tutulta. Se hetki, jolloin itse ajattelee olevansa vahva ja sanoo että tilanteessa on jotain mätää. Mutta sitten kun toinen paljastaakin ajattelevansa samoin, tai jopa että on miettinyt sitä jo aikaisemmin (kertomatta minulle!) saa mussa aikaan paniikin. Miksi itse saa heitellä negatiivisia (lopunajan) ajatuksia toiselle, mutta kukaan ei saa tehdä niin minulle?

Pitääkin muuten googlettaa tuo silmänliiketerapia, en oo kuullut siitä koskaan.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Nii i, varmaan se tämä hylkäämisen peikko niin vahvasti määrittelee. Kuinka monesti itsekin ahdistavissa riita tilanteissa höpisen eroamisesta, mutta herrajestas jos hän tekisikin samoin.. 

Kiitos kommentista sulle!

Vierailija
2/6 | 

Itse nuorena miehenä kärsin tästä samasta tunnelukosta ja todella paljon. En varmaan uskalla edes ryhtyä parisuhteeseen, sillä päädyn aina päättämään orastavan parisuhteen alun itse, jos siihen on vähänkään syytä. Ja yleensä sitten kun entinen tapailukumppani löytää uuden miehen, tunnen oloni hyljätyksi ja kuvittelen tehneeni kammottavan virheen ja ahdistun. Kiitos että kirjoitat tätä blogia!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Tunnistan itseäni samanlaisesta käytöksestä, kun olin nuori. Tarkemmin teini-ikäisenä, kun "suhteita" tuli ja meni. Mutta en koskaan halunnut tulla jätetyksi, siispä en uskaltanut ottaa ketään tosissaan vaan vaihdoin lennosta jo toiseen. Sitten katselin sivusta miten sekin poikaystäväehdokas löysi toisen, jonka kanssa näytti menevän hyvin.

Kiitos sulle kommentista, tästähän sain pohdittavaa enemmänkin, millainen oma nuoruus tämän ongelman kanssa on ollut.

Hurjasti voimia ja kannustan sua rohkeasti kertomaan kumppanille näistä asioista. Kaikkea hyvää sulle <3

SPN
3/6 | 

Hei!

Löysin blogisi kun etsin netistä itsehoito-ohjeita ahdistukseen ja hylkäämisen tunnelukkoon. En ole aikaisemmin tajunnut että kärsin hylkäämisen pelosta, koska en ole mustasukkainen ja pidin itseäni kovin itsenäisenä ihmisenä. Ikävät puolet pääsevät kuitenkin esiin vain parisuhteessa ja monet kertomasi kokemukset kuulostavat hyvin tutulta! Esimerkiksi ajatukset ystävyyssuhteista ja tässä kirjoituksessa mainittu trauma joka kummittelee ja vaivaa. 

Halusin sanoa että kirjoituksistasi on ollut paljon apua tunnelukon tunnistamisessa, kiitos! :) Jossain aikaisemmassa kirjoituksessa mietit mahdollisuutta vertaistuki-Facebook-ryhmälle, onkohan sitä vielä olemassa?

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Ihana kuulla, että kirjoitukseni ovat auttaneet sinua <3

En ole ainakaan vielä rohjennut lopulta tehdä sitä Facebook ryhmää, ehkäpä jo pitäisi. Se vaan jotenkin jännittää ja mietityttää, tulisiko siitä mitään ja liittyisikö siihen kukaan.. Mutta jospas sitä vaan kokeilisi :) Lupaan ilmoitella jos ja kun sen teen, toivottavasti pian! 

Kiitos sulle kommentista ja kaikkea hyvää <3

Ahdistus, sanakin jo saa karvat pystyyn. Toiset reagoi siihen herkemmin, toiset taas ei juur koskaan kärsi ahdistuksesta. Ja nimenomaan, kärsimystä se todella onkin. Varsinkin jos ja kun se alkaa olemaan päivittäistä. Minä juuri iloitsin kun ei neljään päivään ahdistanut, ja se oli jo paljon. Tälläkin hetkellä tunnen itsessäni lievää ahdistusta ja tänään se johtuu huonosti nukutusta yöstä, ja siitä seuranneesta väsymyksestä mikä taas johtaa siihen ettei jaksa tehdä mitään, mikä taas aiheuttaa (todella turhaa) itsensä piiskaamista saamattomuudesta. Melkoinen kierre siis.

Mulla ahdistus kulkee käsi kädessä juuri unen laadun kanssa, stressin, ulkoilun puutteen sekä tietysti pelkotilojeni hallitsemattomuuden vuoksi. Myös suunnitelmien äkillinen muutos ja tietyt sosiaaliset tilanteet sekä kiire tuovat ahdistusta. Näitä pohdimmekin terapeuttini kanssa, ja nyt jaan oivallukset myös teille, koska minun ahdistuneisuushäiriötäni tämä helpotti suunnattomasti, koska samalla kävimme lävitse millaisin keinoin eri ahdistustilanteita voisi helpottaa sekä missä minulla on selkeästi ongelmaa.

 

Ensiksi jaoimme ahdistuksen asteikolla 1-4. Ykkönen on lievä ahdistus ja nelonen hyvin vaikea ahdistus. Terapeutti pyysi miettimään miltä tuntuu lievä ahdistus, mistä se tulee, mitä se saa aikaan ja millä sitä voisi helpottaa. Tähän oli sille päivälle helppo vastata, koska kyseessä oli juuri se sama päivä kun huomasin muutaman hyvän päivän jälkeen ahdistuksen palaavan. Minulla piti olla suht helppo ja rento työpäivä tiedossa kunnes suunnitelmat muuttuivat äkisti aamupuuroa vielä keitellessäni kun sain viestin, että pitää kiireesti hoitaa eräät työjutut alta pois. Mikä taas tarkoitti suhaamista paikasta toiseen, ei aikaa lounastauolle ja vielä päivän päätteeksi oli terapiakäynti ja illalla venäjän kurssi. Huomasin miten stressi hiipi mieleeni, kirosin päivää ja kiirettä, tunsin miten ärtymystä alkoi tulla jokaisesta asiasta. Olo oli että nyt haluaisin olla vain peiton alla, että en varsinkaan jaksa enää iltamenoja. Eli oireina olivat juurikin tässä lievässä ahdistuksessa stressi ja ärtymys. Tietämättä kuitenkaan millaista pohdintaa päivän terapiassa kävisimmekään, osasin itse helpottaa oloani seuraavin keinoin. 

  • pysähdyin hetkeksi ja hengitin syvään
  • luin voimalauseen mikä sattumalta tuli eteeni puhelimella ja siitä sain "potkun pyllylle"
  • vaihdoin taustakuvan mikä muistutti hyvästä hetkestä 
  • itsemyötätuntoa

Seuraavaksi pohdimme mitä pitää tapahtua, jotta ahdistustasoni nousee hieman ylemmäs. Tähän totesin, jos tämän päivän päätteeksi olisi jatkunut se kiire ja stressi sekä tullut päälle vielä lisää tilanteita, joissa minulta vaaditaan tai pyydetään sitä sun tätä, ihan vaikka siis vapaa-ajalla, olisi ahdistukseni noussut taatusti nopeasti pahemmaksi. Se taas johtuu siitä kun ei osaa sanoa aina ei, vaikka tietää tarvitsevansa nyt lepoa ja omaa rauhaa vilskeen jälkeen. Ja tähän keinot ovat juuri lepo eli pään nollaus, laittamalla asiat tärkeysjärjestykseen ja tekemällä to do-lista, jotta osaa hahmottaa tekemättömät asiat ja jotka ovat näin helppo lähteä tekemään järjestyksessä.

Kolmannessa tasossa on ahdistus jo selkeästi vallannut koko kehon. Fyysisiä oireita ovat kehossa tuntuva pistely, pyörrytys ja puristus rinnassa. Itkettää ja vihastuttaa. Inhoaa itseään, ei tunne elämäniloa. Olo on epätoivoinen ja kyvytön mihinkään. Tähän tilanteeseen päädyn usein esim riitojen seurauksena tai aikonaan hylkäämisen pelkotiloissa (näitä onneksi nykyisin tulee harvemmin). Ero neljänteen tasoon on enää vain ahdistuksen kesto (nelosessa ahdistuksesta toipuminen vie useita päiviä koska lamaannun täysin) sekä hyvin voimakkaat reaktiot kuten tuhoamisvimma, itsetuho sekä raivoaminen huomion saamiseksi. Näissä omat keinot selviämiseen ovat minulla olemattomat. Ja tämä on minulle iso ongelma.

Minun tulisi alkaa kykenemään keksiä omat keinoni selviytyä näistä voimakkaista ahdistuksista. Tällä hetkellähän minä kaadan kaiken mieheni niskaan ja vaadin että hän nostaa minut sieltä pohjasta ylös. Tottakai toisen tuki on mielettömän tärkeä voima mutta pelkästään sen varaan en saa paranemistani asettaa. Sain terapeutilta ohjeistuksen tuleviin tilanteisiin eli riitoihin. Nykyisin riitatilanteemme kulkevat yleensä siten, että minä otan voimakkaasti yhteen ja mieheni ärsyyntyy ja lopulta menee mököttämään. Minähän en tätä salli vaan jatkan ärsyttämistä/marttyrointia niin kauan kunnes toinen luovuttaa ja tulee halaamaan. Tässä on vaan se vika, että minä saan aina periksi enkä opi ottamaan teoistani vastuuta (koska lähes aina riidat aiheuttaa minun pelko tai ylettömät huomiotilat).

Mutta nyt meidän on opeteltava ottamaan jäähyä. Tai siis minun on. Ennen kuin edes riita ehtii alkamaan, minun tulisi kyetä poistumaan paikalta (vaikka kylmään tai kuumaan suihkuun, puraisemaan chiliä tai ottamaan jääpala kämmenelle, jotain mikä herättää minut siitä voimakkaasta tilasta) ja olemaan 2-3 tuntia omissa oloissani, luomaan itselleni tasapainoinen ja turvallinen tila, ennen kuin tilannetta voi jatkaa keskustelemalla. Tämä tulee olemaan mielettömän vaikeaa koska minä en millään haluaisi mennä itseeni ja velloa siinä raivossa yksinään. Mutta tiedän myös kuinka iso askel se olisi omalle ja meidän suhteen hyvinvoinnille, niin yritän kaikkeni. Miehelleni sanoinkin että muistuta minua sitten, että näin terapeutti käski nyt tehdä.! Katsotaan kuinka käy, epämukavuudelle altistuminen kuitenkin lopulta voimistaa. Tsemppiä <3

Kommentit (0)

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Blogiarkisto