Kirjoitukset avainsanalla ajankulu

 

Varttuessani olen ymmärtänyt, että kaikki muuttuu koko ajan, eikä oikeastaan mikään ole pysyvää. Viime aikoina myös ajan kulumisen käsite ja sen syvempi oivaltaminen ovat kietoutuneet ajatuksiini jatkuvasta muutoksesta. Tunnen ajan kulun tällä hetkellä niin terävästi, että toisinaan se viiltää rintakehää. Joka kerran - olen tosissani, ihan joka kerran - kun poikani nauraa kitalaki paistaen jollekin, mitä olen juuri sanonut mietin; pian tämäkin aika on ohi. Pian hän suukottaa minua otsalle reilusti ylhäältä päin ja huikkaa lähtevänsä tyttöystävän kanssa leffaan. Sitten menen vierailulle hänen ensiasuntoonsa ja vien tuliaisiksi lakufudgeja, joita hän rakastaa (tarrautuen näin hädissäni siihen oletukseen, ettei kai maku makeisten suhteen voi muuttua radikaalisti koskaan?). Viime sunnuntaina, kun kävelimme lasten kanssa elokuvista kotiin, hän otti minua hetkeksi kädestä kiinni. Tunsin syvää liikutusta ja taas kelasin aikaa hädissäni eteenpäin pakottaen itseäni joka ikisellä solulla tuntemaan hänen käden omassani. 

...................

Silloin päälle parikymppisenä pienen vauvan kanssa oli pahinta, kun en ymmärtänyt, että kaikki todella muuttuu koko ajan. Kun joku hankala hampomisvaihe puski päälle, olin poikkeuksetta lannistunut siitä, millaista elämästäni oli tullut. Nautin ja yritin pysähtyä, mutta kaiken pysyvyys silti painoi ja teki levottomaksi. En ymmärtänyt silloin, miten aika ja muutos toimivat. Että itse asiassa mikään ei ole pysyvää. Eivät vaikeat vaiheet, eivätkä liioin ne täysin huolettomat - kaikki virtaa lävitsemme.

..................

Vuosi sitten oli erityinen joulu. Oma uusperheeni, eli isäni, bonusäitini, hänen lapset, heidän puolisot ja lapsensa olivat kaikki samassa paikassa. Myös minä, minun lapseni ja heidän isänsä, olimme tuossa samassa mökissä avaamassa paketteja. Aatoksi oli satanut lunta, lapset pääsivät pulkkamäkeen, ja me aikuiset pidimme tunteikkaita puheita joulupöydässä siitä, miten hienoa on, että olemme kaikkien kipuilujen jälkeen tässä yhdessä. En ole varma, ymmärsinkö hetken ainutlaatuisuutta silloin - en tainnut - se lipui ja leijaili joulumme yllä, ja minä vain elin; korjasin käärepapereita ja sekoitin luumurahkaa. Tänä jouluna olen saanut kutsun kolmen ystävän luokse jouluaatoksi. Olen ensimmäistä kertaa ilman lapsia joulun niin, että olen myös sinkku, eikä minulla ole siis ketään, keneen paeta. Ajatus siitä, että tulisin aattona yksin yöksi kotiin tuntuu sietämättömältä. Moni asia on silti jälleen vuodessa muuttunut, ennen kaikkea oma sisäinen maisemani. Jännittää jo, mitä tapahtuu ensi jouluna.

.....................

Katsoimme viikonloppuna lapsista vanhoja videoita, kun he olivat niin pieniä, että he laskivat sormin, keksivät itse satuja kirjaa selatessaan, eivätkä vielä osanneet sanoa ärrää. Kyyneleet silmissä nauroimme noiden pienten ihmisten söpöydelle ja samalla yritin muistaa ymmärsinkö silloin, miten hauras ja muuttuva on tämä maailma. Miten viiltävä on ajankulu. Sitten mietin myös sisimmässäni kuplivaa haavetta siitä, että saisin vielä kerran sukeltaa läpi sumuisten öiden vauvan valvoessa, ripustaa kurahousut päiväkodin naulaan ja rakentaa palikoista tornin vain kaatamista varten. En osaa vielä ihan erottaa, onko unelma olemassa itsenään vai itsepintainen yritys nipistellä itsensä nauttimaan siitä kaikesta vielä enemmän, vielä kerran. Nyt kun niin viiltävällä tavalla ymmärrän muutoksen ja käsitän ajankulun.

Vaikka olen jopa ärsyttävän hereillä siitä, että menetämme jotakin jokainen hetki, on sen kääntöpuolena elämääni laskeutunut aiempaa syvempi kiitollisuus tästä kaikesta. Toisinaan olen ajatellut, että tältäkö tuntuu neljänkympin kriisi (huom. olen v a s t a 38) vai teenkö hiljalleen kuolemaa jostakin vanhasta vain syntyäkseni uudelleen toiseen todellisuuteen. Koska toisinaan tuntuu, että vasta nyt ihan todella oikeasti ymmärrän, miten onnekas olen monen asian suhteen ollut ja olen. Kaikki on siltä osin terävää, selvää ja kirkasta.

...................

Marraskuun ensimmäisenä päivänä me lähdemme lasten kanssa syntymäpäiväristeilylle. Olemme päättäneet syödä katkarapuja, käydä laivalla kylpylässä, Tukholmassa museossa ja lenkkariostoksilla. Katson neljäs- ja kuudesluokkalaisen liikuttavaa innostusta ja mietin (taas), että tämäkään ei välttämättä ole pysyvää. Vuosien kuluessa äidin kanssa matkalle lähtö ei itsestäänselvästi ole parasta mitä mielessään keksii. Jotenkin tässä ajassa myös tämä risteily tuntuu viimeiseltä tässä todellisuudessa - haikealla, mutta myös hyvällä tavalla todelta.

Jotenkin kaiken terävyys on repinyt enemmän kiinni tähän hetkeen, tämän hetken tunteisiin. Olen surrut, kaivannut, epäröinyt, rakastanut ja iloinnut sydän estotta pamppaillen; ollut enemmän hereillä. Nipistänyt itseäni hengittämään sisään pakkasyön jälkeistä ilmaa lenkkipolulla ja käärinyt lapsen torkkupeittoni sisään kainalooni vain nuuhkiakseni etäisesti jalkapallohallilta tuoksuvaa tukkaa. Hän on tässä, minä olen tässä, emmekä me pakene minnekään.

Kommentit (2)

Annamanna
1/2 | 

Voi että, miten hieno teksti! Ja aika henkilökohtainen, kiitos kun jaoit tämän.
Omat lapset jo hieman isompia, jaan menneiltä vuosilta monta noista kokemuksista ja kaikki nuo ajatukset. Paitsi sen vauvahaaveen, kolme ollut ja se riittää.
Ihanaa joulunodotusta!

Vierailija
2/2 | 

Word! Kyyneleet ihan valuvat, kun tekstiäsi luen 💕😭🙏. Juuri näin, hyvin samoin ajatuksin. Kiitos 😌

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Heli Thorén on 38-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat