Kirjoitukset avainsanalla kiitollisuus

 

Varttuessani olen ymmärtänyt, että kaikki muuttuu koko ajan, eikä oikeastaan mikään ole pysyvää. Viime aikoina myös ajan kulumisen käsite ja sen syvempi oivaltaminen ovat kietoutuneet ajatuksiini jatkuvasta muutoksesta. Tunnen ajan kulun tällä hetkellä niin terävästi, että toisinaan se viiltää rintakehää. Joka kerran - olen tosissani, ihan joka kerran - kun poikani nauraa kitalaki paistaen jollekin, mitä olen juuri sanonut mietin; pian tämäkin aika on ohi. Pian hän suukottaa minua otsalle reilusti ylhäältä päin ja huikkaa lähtevänsä tyttöystävän kanssa leffaan. Sitten menen vierailulle hänen ensiasuntoonsa ja vien tuliaisiksi lakufudgeja, joita hän rakastaa (tarrautuen näin hädissäni siihen oletukseen, ettei kai maku makeisten suhteen voi muuttua radikaalisti koskaan?). Viime sunnuntaina, kun kävelimme lasten kanssa elokuvista kotiin, hän otti minua hetkeksi kädestä kiinni. Tunsin syvää liikutusta ja taas kelasin aikaa hädissäni eteenpäin pakottaen itseäni joka ikisellä solulla tuntemaan hänen käden omassani. 

...................

Silloin päälle parikymppisenä pienen vauvan kanssa oli pahinta, kun en ymmärtänyt, että kaikki todella muuttuu koko ajan. Kun joku hankala hampomisvaihe puski päälle, olin poikkeuksetta lannistunut siitä, millaista elämästäni oli tullut. Nautin ja yritin pysähtyä, mutta kaiken pysyvyys silti painoi ja teki levottomaksi. En ymmärtänyt silloin, miten aika ja muutos toimivat. Että itse asiassa mikään ei ole pysyvää. Eivät vaikeat vaiheet, eivätkä liioin ne täysin huolettomat - kaikki virtaa lävitsemme.

..................

Vuosi sitten oli erityinen joulu. Oma uusperheeni, eli isäni, bonusäitini, hänen lapset, heidän puolisot ja lapsensa olivat kaikki samassa paikassa. Myös minä, minun lapseni ja heidän isänsä, olimme tuossa samassa mökissä avaamassa paketteja. Aatoksi oli satanut lunta, lapset pääsivät pulkkamäkeen, ja me aikuiset pidimme tunteikkaita puheita joulupöydässä siitä, miten hienoa on, että olemme kaikkien kipuilujen jälkeen tässä yhdessä. En ole varma, ymmärsinkö hetken ainutlaatuisuutta silloin - en tainnut - se lipui ja leijaili joulumme yllä, ja minä vain elin; korjasin käärepapereita ja sekoitin luumurahkaa. Tänä jouluna olen saanut kutsun kolmen ystävän luokse jouluaatoksi. Olen ensimmäistä kertaa ilman lapsia joulun niin, että olen myös sinkku, eikä minulla ole siis ketään, keneen paeta. Ajatus siitä, että tulisin aattona yksin yöksi kotiin tuntuu sietämättömältä. Moni asia on silti jälleen vuodessa muuttunut, ennen kaikkea oma sisäinen maisemani. Jännittää jo, mitä tapahtuu ensi jouluna.

.....................

Katsoimme viikonloppuna lapsista vanhoja videoita, kun he olivat niin pieniä, että he laskivat sormin, keksivät itse satuja kirjaa selatessaan, eivätkä vielä osanneet sanoa ärrää. Kyyneleet silmissä nauroimme noiden pienten ihmisten söpöydelle ja samalla yritin muistaa ymmärsinkö silloin, miten hauras ja muuttuva on tämä maailma. Miten viiltävä on ajankulu. Sitten mietin myös sisimmässäni kuplivaa haavetta siitä, että saisin vielä kerran sukeltaa läpi sumuisten öiden vauvan valvoessa, ripustaa kurahousut päiväkodin naulaan ja rakentaa palikoista tornin vain kaatamista varten. En osaa vielä ihan erottaa, onko unelma olemassa itsenään vai itsepintainen yritys nipistellä itsensä nauttimaan siitä kaikesta vielä enemmän, vielä kerran. Nyt kun niin viiltävällä tavalla ymmärrän muutoksen ja käsitän ajankulun.

Vaikka olen jopa ärsyttävän hereillä siitä, että menetämme jotakin jokainen hetki, on sen kääntöpuolena elämääni laskeutunut aiempaa syvempi kiitollisuus tästä kaikesta. Toisinaan olen ajatellut, että tältäkö tuntuu neljänkympin kriisi (huom. olen v a s t a 38) vai teenkö hiljalleen kuolemaa jostakin vanhasta vain syntyäkseni uudelleen toiseen todellisuuteen. Koska toisinaan tuntuu, että vasta nyt ihan todella oikeasti ymmärrän, miten onnekas olen monen asian suhteen ollut ja olen. Kaikki on siltä osin terävää, selvää ja kirkasta.

...................

Marraskuun ensimmäisenä päivänä me lähdemme lasten kanssa syntymäpäiväristeilylle. Olemme päättäneet syödä katkarapuja, käydä laivalla kylpylässä, Tukholmassa museossa ja lenkkariostoksilla. Katson neljäs- ja kuudesluokkalaisen liikuttavaa innostusta ja mietin (taas), että tämäkään ei välttämättä ole pysyvää. Vuosien kuluessa äidin kanssa matkalle lähtö ei itsestäänselvästi ole parasta mitä mielessään keksii. Jotenkin tässä ajassa myös tämä risteily tuntuu viimeiseltä tässä todellisuudessa - haikealla, mutta myös hyvällä tavalla todelta.

Jotenkin kaiken terävyys on repinyt enemmän kiinni tähän hetkeen, tämän hetken tunteisiin. Olen surrut, kaivannut, epäröinyt, rakastanut ja iloinnut sydän estotta pamppaillen; ollut enemmän hereillä. Nipistänyt itseäni hengittämään sisään pakkasyön jälkeistä ilmaa lenkkipolulla ja käärinyt lapsen torkkupeittoni sisään kainalooni vain nuuhkiakseni etäisesti jalkapallohallilta tuoksuvaa tukkaa. Hän on tässä, minä olen tässä, emmekä me pakene minnekään.

Kommentit (2)

Annamanna
1/2 | 

Voi että, miten hieno teksti! Ja aika henkilökohtainen, kiitos kun jaoit tämän.
Omat lapset jo hieman isompia, jaan menneiltä vuosilta monta noista kokemuksista ja kaikki nuo ajatukset. Paitsi sen vauvahaaveen, kolme ollut ja se riittää.
Ihanaa joulunodotusta!

Vierailija
2/2 | 

Word! Kyyneleet ihan valuvat, kun tekstiäsi luen 💕😭🙏. Juuri näin, hyvin samoin ajatuksin. Kiitos 😌

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siirappista, kyllä, mutta tänä aamuna kello neljä purskahdin onnesta itkuun. Olin juuri saapunut seminaarimatkalta Pafokselta, ja Esa Saarisen ajatusten marinoimana palasin ystävien luokse väliaikaiskotiimme. Kiitollisuus siinä hetkessä, tämän keskeneräisen elämäni keskellä tuntui niin syvältä, että se puski kyynelinä ulos. Kaikki on kesken, vielä ei pureta muuttolaatikoita, eikä liioin muutenkaan olla kaikesta varmoja, paitsi siitä, että kaikki on silti juuri nyt niin kovin hyvin. Pafokselta Kyprokselta palasin monta ystävää ja syvää ajatusta rikkaampana, onnellisena omasta olemisestani. Onko viime aikoina myös ahdistanut? On. Onko surettanut suuresti? On. Siunattu olen minä, joka kaikista käänteistä huolimatta leveästi hymyilee.

Tästä on hyvä jatkaa.

Pankin aulassa seisoo kymmeniä ihmisiä. On keskipäivä tavallisena tiistaina ja juuri sillä hetkellä kaksi aseistettua miestä marssii aulaan sisään ja huutaa: "käykää kaikki maahan makaamaan!" Samalla miehet ampuvat viisi laukausta pelotellakseen. Toinen aseista heilahtaa ja yksi luodeista osuu yhtä aulassa seisoskelleista miehistä käsivarteen. Kukaan muu ei vahingoitu välikohtauksessa, vain tuo yksi luodin eteen sattunut mies.

Kun ryöstö on ohi, ambulanssi hakee miehen ja hänet viedään suoraan leikkauspöydälle. Luoti on vahingoittanut käsivarren hermoja, mutta leikkaus onnistuu haastavasta tilanteesta huolimatta hyvin. Miehen käsi tulee lääkäreiden mukaan paranemaan liki entiselleen – vaikka se vaatiikin useiden kuukausien, jopa vuoden kuntoutuksen.

Mies istuu sairaalasängyssä, käsi käärittynä lepäämässä hänen vatsansa päällä. Hänen sairaalasängyn viereiselle pöydälle on katettu kupillinen kahvia, ja hän hörppii sitä mietteliäänä. Mitä mies miettii?

Vaihtoehto 1:

Pankissa oli ryöstön aikaan 34 ihmistä. Luoti vahingoitti meistä yhtä ja se satuin olemaan minä. Kaikista ihmisistä se satuin juuri olemaan minä. Minä satuin valitsemaan pankissa juuri sen paikan, jonne heilahtaneen aseen luoti osui. Tuo valtavan huono onni, surkea tuuri saatteli minut sairaalasänkyyn, pitkään kuntoutukseen ja potemaan vihlovaa ja väsyttävää kipua. Olen varmasti huono-onnisin mies koskaan.

Vaihtoehto 2:

Pankissa oli ryöstön aikaan 34 ihmistä ja pelottava tilanne johti laukauksiin. Erehdyksessä kohdalleni osunut luoti osui vain 10 sentin päähän sydämestäni – kohdasta, jossa luoti olisi vienyt henkeni välittömästi. En tiedä, miten voin koskaan lakata kiittelemästä suurta onneani ja tuntematta hyvin syvää kiitollisuutta siitä, että istun tässä sairaalasängyssä elävänä. Kätenikin tulee kuntoon! Minun täytyy olla kaikkein onnekkain mies maan päällä.

…………………….

Kumpikin tarina on yhtä lailla totta. Mies itse valitsee, millaisen tarinan hän päässään nykytilanteesta sepittää, mitä hän pitää totena. Samalla hän itse päättää, millaisessa maailmassa elää, millainen todellisuus on hänen ympärillään.

Onko se aina helppoa ja yksinkertaista valita vaihtoehdoista se valoisampi? Ei. Eikö mieli toisinaan tee kaikkensa, että valitsisimme sen mustan ja ahtaan todellisuuden? Kyllä. Mutta meidän on vaan jaksettava olla mielemme kanssa sinnikäs. Ohjata sitä, johtaa sitä. Valoisalle polulle, maisemaan, jota katsellessa meillä on hyvä olla.

Sain itseni kuluneella viikolla kiinni siitä, etten pitänyt maisemasta, jota itse katselin. Kun näin käy, lähden saalistamaan harhailevaa mieltäni, yritän saada sen liikkeistä selvän. Joka kerran sitä on huonosti johdettu. Olen lipsahtanut valitsemaan tarinan, jota en halua allekirjoittaa. Töitä on liikaa ja silti tuntuu, että kaikki tapahtuu liian hitaasti. Kaikki tuntuu tylsältä ja rasittavalta, väsyttävältä ja liian pieneltä. Mitään tarpeeksi hyvää ja ihanaa ei tapahdu minulle ja niin edelleen. Sitten nappaan siitä mielestä kiinni, alan kertomaan sen avulla jotakin muuta: Asiat etenevät ja näkymät ovat kirkkaat ja lupaavat. Juuri minulle tapahtuu koko ajan uskomattomia asioita, pieniä, ihania sattumuksia, siunauksia aivan. Saan olla todella tyytyväinen elämääni, ansaitsen kaiken hyvän, jota minulla on ja jota tulee koko ajan lisää. Pikku hiljaa valo palaa, oma hyvä polku löytyy taas ja hengitys kulkee kepeänä. Oloni kohenee samalla.

………………..

Meillä ei ole valtaa muuttaa ainakaan kaikkia vallitsevia olosuhteitamme, mutta meillä on täysi valta valita, mitä niistä olosuhteista ajattelemme. Mitä ajattelemme ystävästä, joka ei koskaan tunnu ehtivän tapaamaan, työpalaverista, joka jatkui pitkään, muttei johtanutkaan kaupantekoon, pienestä lomamatkasta lasten kanssa – ei Pariisiin – vaan Kuopioon, bussin huomassa. Päätämmekö ajatella olevamme onnekkaita vai surkimuksia päättää sen, millaista elämää elämme.

………………...

Yllä olevassa kuvassa katselin sellaista maisemaa, että se lumosi minut kauneudellaan niin, etten unohda sitä näkymää varmasti koskaan. Edessäni avautui aurinkoinen Etelä-Ranska, edessäni odotti päivä pikkuisilla kujilla samoilua, lounas varjossa viinilasillinen hyppysissäni. Uskotte varmasti, kun kerron, että silloin oli helppo pitää näkemästään ja elämästään. Mielen kanssa oli helppo seikkailla. Todellinen hyvä tarinankertoja paljastuu kuitenkin vasta silloin, kun ympärillä on haastavampaa. On alkava marraskuu, töissä kiireisin aika vuodesta, sataa neljättä päivää ja maailma tuntuu kuin kylvävän mahdollisuuksia harmistua. Mitä ajattelemme silloin? Se ratkaisee.

Toisen neuleelle oli purskahtanut reteä ketsuppitahra, samalla toinen pieni päätti säilöä kourallisen ranskalaisia taskuunsa. Meillä oli kiire, niin kuin pienten lasten perheessä usein on. Ehkä kiirehdimme lastenkutsuille tai olimme menossa isovanhempia tervehtimään. Sen muistan tarkasti, että olin nukkunut liian vähän, unohtanut varavaatteet kotiin ja saatoin ehkä murehtia (ihan liikaa) sitä verrattain pientä ketsuppitahraa. Kun nyt katson tätä kuvaa, naurattaa ja liikuttaa samaan aikaan. Mitä sitten, jos kaikki ei olekaan aivan täydellistä, koska eikö elämä juuri silloin ole ihan parasta!

P.S. Kuva muistuttaa minua paitsi pienien hetkien ainutlaatuisuudesta myös siitä, että lapset kasvavat sittenkin liian nopeaan ja että ilkeimmätkin tahrat saa usein pestyä pois (siis kannattaa stressata vähemmän). 

Seuraa 

Heli Thorén on 38-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat