Kirjoitukset avainsanalla elämä

 

Varttuessani olen ymmärtänyt, että kaikki muuttuu koko ajan, eikä oikeastaan mikään ole pysyvää. Viime aikoina myös ajan kulumisen käsite ja sen syvempi oivaltaminen ovat kietoutuneet ajatuksiini jatkuvasta muutoksesta. Tunnen ajan kulun tällä hetkellä niin terävästi, että toisinaan se viiltää rintakehää. Joka kerran - olen tosissani, ihan joka kerran - kun poikani nauraa kitalaki paistaen jollekin, mitä olen juuri sanonut mietin; pian tämäkin aika on ohi. Pian hän suukottaa minua otsalle reilusti ylhäältä päin ja huikkaa lähtevänsä tyttöystävän kanssa leffaan. Sitten menen vierailulle hänen ensiasuntoonsa ja vien tuliaisiksi lakufudgeja, joita hän rakastaa (tarrautuen näin hädissäni siihen oletukseen, ettei kai maku makeisten suhteen voi muuttua radikaalisti koskaan?). Viime sunnuntaina, kun kävelimme lasten kanssa elokuvista kotiin, hän otti minua hetkeksi kädestä kiinni. Tunsin syvää liikutusta ja taas kelasin aikaa hädissäni eteenpäin pakottaen itseäni joka ikisellä solulla tuntemaan hänen käden omassani. 

...................

Silloin päälle parikymppisenä pienen vauvan kanssa oli pahinta, kun en ymmärtänyt, että kaikki todella muuttuu koko ajan. Kun joku hankala hampomisvaihe puski päälle, olin poikkeuksetta lannistunut siitä, millaista elämästäni oli tullut. Nautin ja yritin pysähtyä, mutta kaiken pysyvyys silti painoi ja teki levottomaksi. En ymmärtänyt silloin, miten aika ja muutos toimivat. Että itse asiassa mikään ei ole pysyvää. Eivät vaikeat vaiheet, eivätkä liioin ne täysin huolettomat - kaikki virtaa lävitsemme.

..................

Vuosi sitten oli erityinen joulu. Oma uusperheeni, eli isäni, bonusäitini, hänen lapset, heidän puolisot ja lapsensa olivat kaikki samassa paikassa. Myös minä, minun lapseni ja heidän isänsä, olimme tuossa samassa mökissä avaamassa paketteja. Aatoksi oli satanut lunta, lapset pääsivät pulkkamäkeen, ja me aikuiset pidimme tunteikkaita puheita joulupöydässä siitä, miten hienoa on, että olemme kaikkien kipuilujen jälkeen tässä yhdessä. En ole varma, ymmärsinkö hetken ainutlaatuisuutta silloin - en tainnut - se lipui ja leijaili joulumme yllä, ja minä vain elin; korjasin käärepapereita ja sekoitin luumurahkaa. Tänä jouluna olen saanut kutsun kolmen ystävän luokse jouluaatoksi. Olen ensimmäistä kertaa ilman lapsia joulun niin, että olen myös sinkku, eikä minulla ole siis ketään, keneen paeta. Ajatus siitä, että tulisin aattona yksin yöksi kotiin tuntuu sietämättömältä. Moni asia on silti jälleen vuodessa muuttunut, ennen kaikkea oma sisäinen maisemani. Jännittää jo, mitä tapahtuu ensi jouluna.

.....................

Katsoimme viikonloppuna lapsista vanhoja videoita, kun he olivat niin pieniä, että he laskivat sormin, keksivät itse satuja kirjaa selatessaan, eivätkä vielä osanneet sanoa ärrää. Kyyneleet silmissä nauroimme noiden pienten ihmisten söpöydelle ja samalla yritin muistaa ymmärsinkö silloin, miten hauras ja muuttuva on tämä maailma. Miten viiltävä on ajankulu. Sitten mietin myös sisimmässäni kuplivaa haavetta siitä, että saisin vielä kerran sukeltaa läpi sumuisten öiden vauvan valvoessa, ripustaa kurahousut päiväkodin naulaan ja rakentaa palikoista tornin vain kaatamista varten. En osaa vielä ihan erottaa, onko unelma olemassa itsenään vai itsepintainen yritys nipistellä itsensä nauttimaan siitä kaikesta vielä enemmän, vielä kerran. Nyt kun niin viiltävällä tavalla ymmärrän muutoksen ja käsitän ajankulun.

Vaikka olen jopa ärsyttävän hereillä siitä, että menetämme jotakin jokainen hetki, on sen kääntöpuolena elämääni laskeutunut aiempaa syvempi kiitollisuus tästä kaikesta. Toisinaan olen ajatellut, että tältäkö tuntuu neljänkympin kriisi (huom. olen v a s t a 38) vai teenkö hiljalleen kuolemaa jostakin vanhasta vain syntyäkseni uudelleen toiseen todellisuuteen. Koska toisinaan tuntuu, että vasta nyt ihan todella oikeasti ymmärrän, miten onnekas olen monen asian suhteen ollut ja olen. Kaikki on siltä osin terävää, selvää ja kirkasta.

...................

Marraskuun ensimmäisenä päivänä me lähdemme lasten kanssa syntymäpäiväristeilylle. Olemme päättäneet syödä katkarapuja, käydä laivalla kylpylässä, Tukholmassa museossa ja lenkkariostoksilla. Katson neljäs- ja kuudesluokkalaisen liikuttavaa innostusta ja mietin (taas), että tämäkään ei välttämättä ole pysyvää. Vuosien kuluessa äidin kanssa matkalle lähtö ei itsestäänselvästi ole parasta mitä mielessään keksii. Jotenkin tässä ajassa myös tämä risteily tuntuu viimeiseltä tässä todellisuudessa - haikealla, mutta myös hyvällä tavalla todelta.

Jotenkin kaiken terävyys on repinyt enemmän kiinni tähän hetkeen, tämän hetken tunteisiin. Olen surrut, kaivannut, epäröinyt, rakastanut ja iloinnut sydän estotta pamppaillen; ollut enemmän hereillä. Nipistänyt itseäni hengittämään sisään pakkasyön jälkeistä ilmaa lenkkipolulla ja käärinyt lapsen torkkupeittoni sisään kainalooni vain nuuhkiakseni etäisesti jalkapallohallilta tuoksuvaa tukkaa. Hän on tässä, minä olen tässä, emmekä me pakene minnekään.

Kommentit (2)

Annamanna
1/2 | 

Voi että, miten hieno teksti! Ja aika henkilökohtainen, kiitos kun jaoit tämän.
Omat lapset jo hieman isompia, jaan menneiltä vuosilta monta noista kokemuksista ja kaikki nuo ajatukset. Paitsi sen vauvahaaveen, kolme ollut ja se riittää.
Ihanaa joulunodotusta!

Vierailija
2/2 | 

Word! Kyyneleet ihan valuvat, kun tekstiäsi luen 💕😭🙏. Juuri näin, hyvin samoin ajatuksin. Kiitos 😌

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapseni saivat eilen koulusta todistukset. Opettaja muistutti valkoiset, suuret kirjekuoret käsissään seisovia lapsia, ettei koulun alueella saisi kuorta avata. Arvosanoja ei myöskään tulisi verrata ystävien kanssa toisiinsa - olihan kyseessä täysin yksilöllinen matka ja kehitysprosessi. 

 

Ystäväni totesi tässä taannoin elävänsä kouluasteikolla kahdeksan parisuhteessa. Arki toimii, iltapalapöydässä puhuttiin toisilleen ystävällisesti, lasten harrastuskuskailut jaettiin kristillisesti, iltaisin päästiin sopuun siitä, mitä sarjaa Netflixistä katsottaisiin. Syvempää yhteyttä ei hänen mukaansa pikkulasten arkea pyörittäessä edes ehtinyt kaivata, juuri nyt kahdeksan oli riittävä. Toinen ystäväni arvotti suhteensa seitsemään - vaikka joskus, parempina aikoina, oltiin ylletty ysiin asti. Yhdessä jäimme miettimään, missä tilanteessa ja kuinka kauan se riittää. 

 

Sama arvosanakysely kannattaa mielestäni tehdä myös muilla elämän osa-alueilla. Mikä arvosana on riittävä työelämässä, oman kodin viihtyisyydessä tai vaikkapa vapaa-ajan mielekkyydessä? Entäpä siinä, miten hyvä on olla yhdessä ystävän kanssa? Toisen kanssa tuntee olonsa riittäväksi, hyväksi ja vaalituksi - nauraakin saa (9 +). Toisen kanssa taas huomaa usein tuntevansa olon treffien jäljiltä hieman alakuloiseksi, on jopa tunne, ettei ole aivan sellainen kuin pitäisi (7-). Samalla tulisi omaa elämää punnitessa muistaa tuo luokkahuoneen neuvo; arvosanoja ei tulisi vertailla ja suhteuttaa toisiin elämiin, vaan kuunnella puhtaasti sitä omaa tunnetta. Mikä on minulle riittävä? Ja missä oma arvoasteikon kymppi sijaitsee, sekä mitä tulisi täyttyä, jotta arvosana olisi jopa se? 

 

Arvosana kymmenen ei tule koskaan pitkässä juoksussa ilman työtä. Ei koulussa, parisuhteessa, eikä työelämässä. Sisustaessakin täytyy usein kuljettaa kauppaan takaisin useampikin mattorulla ja verhopaketti, ennen kuin kaikki näyttää siltä kuin haaveili. Itse olen todennut, että monella osa-alueella arvosana yhdeksän on jo niin hyvä, että sitä ylemmäksi yltäminen on toisinaan tarpeettoman rankan riuhtomisen takana. Mutta yhdeksää alemmas en ole enää valmis lipumaan kuin väliaikaisesti, en työelämässä, enkä ihmissuhteissa. Itselleni koen sen tilanteena, jossa samalla aliarvioisin elämää ja sen merkityksellisyyttä. Ajattelen, että vaikka myös kipu ja kyyneleet ovat elämässä tärkeä mauste ja kuuluvat tähän - itse asiassa edesauttavat ja mahdollistavat myös ne huimat nousut kymppiin asti - on meidän tarkoitus täällä pyrkiä elämään mahdollisimman merkityksellistä elämää. Ja jotta sitä voi elää, on hyvä pysähtyä miettimään, mistä se oma merkityksellinen muodostuu. 

 

Arvoasteikon mukaan elämään ottaminen on mahdollistanut minulle kirkkaamman näkemyksen siitä, missä kulloinkin olen ja minne olen matkalla. Se myös auttaa minua navigoimaan ja tekemään valintoja. Se auttaa myös sinkkua niissä hetkissä, kun miettii, mikä riittää syrjäyttämään sen oman (aivan vähintään ysin) elämän, jonka on saanut itselle rakennetuksi. Se, että saadaan jonkin elämänkumppaniehdokkaan kanssa aikaiseksi ”Ihan kiva” arki (8) ei vielä riitä. On yllettävä jonnekin syvemmälle. 

 

Ysiä kohti ja vielä siitäkin yli! Ihanaa sunnuntaita ystävät.

Kommentit (1)

Kun aloittaa jotain uutta, elämässä aukeaa aikaikkuna kaikelle muullekin raikkaalle ja uudenlaiselle. Kun olemme keskittäneet oman energiamme ja tarmomme uuteen, olemme enemmän auki myös muille muutoksille. Itse aloitin uudessa työpaikassa juuri (superjippii) ja samalla olen päättänyt tuoda maailmaani myös muita uusia asioita (juuri nyt niitä livahtaa maailmaani melkein kuin itsestään).
 

Rauhalliset aamut

Aamut ovat olleet minulle kaukana rauhasta, pikemminkin ne ovat muistuttaneet vimmattua kujanjuoksua, jossa pelaan vastaan HSL:n appia, joka nostaa ruudulle kehotuksia; Lähde pysäkille 3:n minuutin kuluttua. Nyt olen päättänyt joka aamu urheilemisen jälkeen (en toki liiku joka aamu) pysähtyä elämäni äärelle. Tämä tarkoittaa sitä, että käyn rauhassa suihkussa ja hiukset pyyhkeen sisään käärittyinä syön avokadotahnalla voideltua paahtoleipää (tuorepuristettu appelsiinimehu Herkun Food Marketista on myös tässä elämänvaiheessa jotenkin muodostunut omakseni). Tämä vaatii priorisointia jo illalla, jotta jaksan herätä aikaisemmin. Mahdollistaakseni rauhallisen aamun, laitan nykyisin puhelimen illalla hyvissä ajoin äänettömälle (olen äärimmäisen hyvä ja kova lörpöttelemään ystävien kanssa puhelimessa), jotta ehdin antaa aikaa seuraavalla kohdalle:
 

Mukava iltaohjelma

Mukava iltaohjelma voi olla jonkin merkityksellisen kirjan lukemista, Netflix-tuokio, se puhelu ystävän kanssa tai vaikka Pinterestin selaaminen tositarkoituksella. Pyrin tekemään tämän iltaohjelman tietoisesti ja tekemään niistä ikään kuin treffejä itseni kanssa. Näin esimerkiksi se, että luen kirjaa ei ole vain sitä, että luen kirjaa, vaan jotakin paljon enemmän. Näin se on ennemminkin treffit; sukellus valitsemaani tarinaan ja maailmaan, sen hengittäminen ja siitä vaikuttuminen. Itseni kanssa vietetty aika on minulle juuri nyt erityisen tärkeää. Haluan olla läsnä aivan ensin itselleni, täysin, hellästi ja kokonaan.


Elämän siivoaminen

Siivoaminen ei sinällään välttämättä kuulosta niin tärkeältä tai edes mielekkäältä puuhalta. Itselläni se on kuitenkin ollut yksi tärkeimmistä toimista kuluneina kuukausina. Olen luopunut paitsi tavarasta, vaatteista, ajatuksista, pakollisista menoista ja jopa ihmisistä. Samalla tilalle on tullut puhtaampia sekä selkeämpiä ajatuksia, vihreät silmut ja uuden alku. On hämmästyttävää, miten suuri merkitys elämän kokonaisvaltaisella renssaamisella on maailmalle, joka ympärillemme levittäytyy. Luopuminen tuo keveyttä ja uusia näkymiä. Ja uudet näkymät ovat vapaus olla ja nähdä jotakin aivan muuta kuin ennen.

 

Eilen kävelin auringonpaisteessa hakemaan lounasta, räystäistä tippui vesi ja vanhat kivitalot muuttuivat valosta läikikkäiksi. Ilmassa tuntui olevan jotakin hyvin puhdasta, vielä koskematonta, jännittävää kuin kääreistään avattua.

Ajattelin: tämäkö on nyt kevät?

 

Leikkokukkia mielikukkakaupassani Korkeavuorenkadulla. Leikkokukat ja tuorepuristettu appelsiinimehu; kaksi tärkeää syytä elää

Kommentit (0)

Seuraa 

Heli Thorén on 38-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat