Edellisen blogin lukijat ymmärsivät, etten kirjoita enää Australian jälkeen. Pahoittelut, että ymmärsitte väärin.

 Kirjoittaminen on hengitystäni, eikä se pysähdy ennenkuin olen kuollut . Blogi siis jatkuu suomeen tulon jälkeen. Aiheita pörisee päässäni.

Monella meistä on jokin intohimo, jonka sysäämme syrjään, koska sille ei ole aikaa. Uuvumme töistä ja arjen pyörityksestä. Intohimoinen puuha jonkin itselle rakkaan asian kanssa antaa voimaa juuri uupumista vastaan. Mikä sinun intohimosi on? Toteutatko sitä arjessasi? 

Kun aloitin blogin en tiennyt mihin se johtaa ja millaista sen kirjoittaminen on. Nolottaa tunnustaa etten lukenut toisten blogeja. Nyt olen kunnostautunut ja lukenut niitäkin. Tämä on harrastus josta saan palkaksi ILOA ja ENERGIAA.

Kirjoittaminen on toinen iho, en voi riisua sitä pois.

Kun olin kymmenvuotias kirjoitin näytelmiä.

Niitä näyteltiin koulun iltamissa. Tyylilajina komedia. Näyttelin niissä itse, vaikeimmat paikat, kuten kananmunan päälle istumiset, yms. Murkkuna kirjoitin runoja... Runovihkoja oli kasoittain. Luin ne läpi ja huomasin, että samoja virsiä viesasin.  Tein niistä kokon ja poltin mokomat ulinat. Äitiyslomalla kirjoitin satuja lapselleni.

Kirjoittaisin vaikka kukaan ei lukisi.

 Äitiyslomalla hakeuduin Orivesi Opistoon luovan kirjoittamisen kurssille. Halusin oppia kirjoittamaan proosaa. Puskin tekstiä aina kun lapsi oli mennyt nukkumaan. Tarinan nimi oli NAULAKOSSA...  Se kertoi miehestä joka joutui onnettomuuteen ja kuoli. Kuoltuaan hän joutui välitilaan ja sieltä käsin tarkkaili ihmisenä olemisen pienuutta.

Palkkasin sille arvostelijan ja hän haukkui tekemäni lyttyyn, varsinkin sen miten naisellisen vätyksen olin luonut päähahmoksi.

-Olet nainen, luulitko osaavasi kirjoittaa miesten ajatuksia, hän paasasi.

- yksikään mies ei sano sanaa, ihana, hän kurmutti

Murruin palautteesta, heitin kynän jorpakkoon ja tuhosin työt koneelta. Sinne meni, en kirjoita ikinä enää, kirosin..

Sieluun sattui verisesti.

Vuoden päivät tuijotin kynää vihamielisesti ... joo, en osannut edes kirjoittaa, WTF im doing in this planet? Can somebody explain?

Sitten keräsin sirpaleeni kokoon. Kirjoittamisen pakko pusersi rintaa. Liimasin itseni. Otin kynän käteen ja tuhlasin taas vuoden verran iltoja kirjaan, joka oli nimeltään; HULLUN KOSMETOLOGIN SALONGISSA. Se perustui omiin kokemuksiin asiakasmaailmassa.

Palkkasin saman arvostelijan. Luotin häneen. Hän ei ainakaan mielistele ja pidän siitä.

Hän piti HULLUN KOSMETOLOGIN SALONGISTA JA usutti laittamaan sen kustantajalle. En kuitenkaan laittanut.

Pitäisi oppi kirjoittamaan kynällä, eikä sydänverellä. Välttyisi kivuilta.

Kirjoitin myös aforismeja. Teoksen nimi oli MAMMUTTIKÄRPÄNEN.

Piirsin aina itse kannet teoksiini, joskus pyysin sukulaispoikaa avuksi. Piirtämistyylini on naivistinen ja omintakeinen.

Kaikki nämä räpellykset olivat pöytälaatikkotuotoksia ja heitin ne roskiin.  Niiden avulla harjoittelin ÄÄNENI löytymistä.  Se on samaa kuin opetella soittamaan instrumenttia. Riittävä määrä harjoitusta ja edistystä tapahtuu, tyhmemmällekkin.

Kirjoittaminen on vitsaus minussa, parantumaton tauti, jota rakastan.

Unelmoin vapaudesta kirjoittaa. Olisi ihanaa aloittaa päivä aamukahvilla ja kirjoittaa muutama tunti, sitten lähteä kävelylle ja palata sorvin ääreen. Toistaiseksi se on mahdotonta, mutta nautin siitä näinkin. Päivittäiset askareet yhdistettynä kirjoittamiseen vievät aikani ja iltaisin tyrmäuni ottaa valtaan. Silmissä seikkailee sanojen viidakko. Tiesittekö, että minulla oli sanasokeus lapsena? Sen takia pyrin lukemaan tekeleeni moneen kertaan. Silti aina jää jotain epätyydyttävää ja korjattavaa.

Mitä musta jää, kun mä lähden täältä? Hah, se päivä ei oo vielä tänään...

Muistoja ja multaa

Alan pikkuhiljaa ymmärtämään syvemmin ja syvemmin universumin lainalaisuuksia ...

Nyt ajatusenergiani rullaa kotiintulossa, pakkaamisessa, jälleen näkemisissä ja Avalon Beachin kokemusten lokeroinnissa.

Tapasin DonJohnsonin

Tänään olin  DonJohnsonin kanssa Whale Beachilla kahvilla ja näin suuren valaan.  Wauu miten hieno se oli. DonJohnson on 69 vuotias ja surffaa yhä. Hän muistuttaa Miami Vicen DonJohnsonia, siitä nimi. Muutama viikko sitten istuin syömässä jäätelöä puiston penkillä. Hän pysähtyi kuin seinään minut nähdessään.

- Vai, että jäätelöllä, hän aloitti

- Joo-o, sanoin hieman ärsyyntyneenä, sillä kieleni vaelsi jätksillä ja toivoin voivani nauttia siitä ylhäisessä yksinäisyydessä.

- Mitä makua tuo on, hän kysyi

- Caramel, hokey pokey vastasin

- Lempijäätelöni, hän jatkoi

Ja niin meistä tuli ystävät. Hän on minua 9 vuotta vanhempi ja paljon lyhyempi. Kaulassa hänellä oli hainhampaasta tehty koru. Valkoista t-paitaa vasten se näytti tyylikkäältä. Mies on toiminut muotimaailmassa. Lentänyt Australiasta Nykiin, Lontooseen ja Pariisiin seuraamaan miten metropolien tytöt pukeutuvat. Zoomannut huippukameransa latinkiin ja varastanut filmille kankaiden sävyt, mallit ja tyylit. Sitten hän on lentänyt HongKongiin ja pistänyt vaatteet tuotantoon. Mallina hänellä on toiminut mm Claudia Shiffer. Meitä siis yhdistää rakkaus muotiin. Olemme kierrelleet antiikkikauppoja ja muotiliikkeitä ja nolottaa tunnustaa, etten ymmärrä...

En ymmärrä Hawajipaitoja....

Herra 47 pukeutuu Hawajipaitaan ja on sketsihahmo suomessa.

Täällä se on kallis merkki jonka on suunnitellut TOMMY BAHAMA... Voi Bahama, en ymmärrä miten vähällä olet päässyt rahoihin käsiksi. Kopioimalla palmuja? Anna minun kaikki kestää.

Olenko rakastunut? No en. Olisi ihana sanoa, että joo. Erosin 6 vuotta sitten ja olen tavannut liudan mielenkiintoisia ihmisiä. Kehenkään HEISTÄ en ole vielä rakastunut. Kolmeen olen ollut ihastunut, mutta ihastus on haihtunut nopeasti. Se on haihtunut, koska olen udellut tyyppien historian. Historia katsos kertoo mitä tulevaisuus tuo. Miehet avautuvat, kun joku kyselee, eivätkä he huomaa paljastaneensa vaarallisia asioita itsestään.

DonJohnson on mies parhaasta päästä, historiassa on pikku mokia, mutta ei mitään katastrofaalista. Hän on perhettään ja lapsiaan ja lapsenlapsiaan suojeleva henkilö. mutta sydän ei syty, ei sitte millään.

Mihin sitten hävisi SeanConneryDepp...  Hänen historiaan kuului tarina, joka avasi silmäni. Otin ritolat alle ja Juoksin lujaa. Putoaisitte tuolilta jos tarinan kuulisitte.

Historia toistaa itseään, joten se on avain ihmissuhteissa.

ByTheHeart