Olin mallina Laura Mainiemen valokuvanäyttelyssä, roolini oli eläytyä yksinäisyyden tunteeseen. Kasvoni meikattiin valkoisiksi. Ajattelin surua, jota tunsin ja kuva onnistui

Elämä jakaantui kahtia, se repeytyi kuin paperi

Elämäni jakaantui kahtia eräänä aamuna. Se repeytyi kuin paperi. Elämä ennen  surua ja elämä surun jälkeen. Edellisenä iltana pidin kevykenkäiset kekkerit kauneushoitolassani hyaluronihappotäytteiden merkeissä. Se oli päätös ensimmäiselle elämälleni. Toinen alkoi puhelinsoitosta. Tein poikkeuksen ja vastasin puhelimeen kesken asiakastyön.

Vastasin  ja päähäni hulmahti musta huppu. 

Putosin polvilleni ja huusin

- ei, se ei ole totta, eiiiiiii

- on se, väitettiin puhelimessa, ruumis on tässä

- ruumis, huusin , mikä, mitä...eiiiii

Havahduin siihen, että työhuoneeni ovelle koputettiin ja kollega kysyi

- onko kaikki hyvin?

Suru ei aina näy, kantaja yksin tietää mitä kokee

 Suru sattuu! Kuin olisin kaahannut autolla tiiliseinään kolmensadankilometrin tuntivauhdilla. Auto ympäriltäni romuttui, kehoni jäi ehjäksi, mutta molekyylit, solut ja tumat  vaurioutuivat. Hajosin sisälleni. Näytin ehjältä, mutta olin vain pussillinen nahkaa, jonka sisällä oli sirpaleita.

En muista miten hoidin asiakkaan loppuun, otinko maksun, hyvästelinkö, kerroinko puhelusta... Elämä käänsi julmat kasvonsa esiin. Oli vuoroni viedä suru-uutista eteenpäin. Lähdin matkaan, palellen.

Ajoin parikymmentä kilometriä päätäni puistellen. En hallinnut pään liikettä, sillä se rytmitti kieltosanaa, jota huusin alkukantaisesti

- eiiiiiiiiii

Kun pääsin surutalon pihalle, jalkani painoivat tonneja. Olisin halunnut nousta puun latvaan repiäkseni taivaankannen auki, saadakseni konsultaation Jumalan kanssa, voidakseni pakottaa hänet vastaamaan  MIKSI...Raivo sisälläni oli niin suuri, etten olisi pelännyt pistää Jumalaa seinää vasten... VASTAA MINULLE...M I K S I ?

Pakotin jalkani toimimaan, käskin niiden kävellä. Ikkunan läpi näin pojan jolle minun piti kertoa veljen kuolemasta. Näin, että hän tiesi jo, sillä hänen hartiansa heiluivat itkun tahtiin  ikäänkuin hän soutaisi venettä myrskyn silmässä.

Istuimme keittiössä vesilasit edessämme. Katsoimme ulos vaiti. Tunsin itseni vahvaksi kuin muuli. Niin voimakkaaksi, ettei mikään saisi minua murtumaan. Jyrisin vihaa Jumalaa kohtaan. Hallitsin silti tunteeni, niille ei ollut aikaa. Piti olla järjissään.

Surujen mittaus ei ole järkevää, jokainen suru on suru

Olin läheinen mutta sivullinen. En tiennyt millainen sureminen olisi tahdikasta omaisille. Avuttomuus oli kauheaa. Sivullisen suru on toisenlainen. Ymmärsin, että lapsensa menettänyt perhe ja veljensä menettänyt ihminen ovat kohdanneet maanjäristyksen, tsunamin. En pystyisi ehjäämään heidän kadonnutta maailmaansa.

Sivullisena menettää eri asioita. Sivullinen menettää ihmisen kuolemalle ja monta ihmistä surulle. Suruja ei voi puntaroida.  Ei laittaa vaakakuppiin. Jokainen on vastuussa omansa kantamisesta ja ilmaisutavasta. Lapsen, sisaren tai puolison menetys on suruista suurimpia.

Kummitätinä olin kiintynyt poikaan. Suhde kehittyi, koska olin ollut innokas hoitamaan häntä kun hän oli pieni. Hän ei ollut siis vain kummipoika, vaan hän oli lapsi jonka vaippoja olin vaihtanut ja jolle olin lukenut iltasatuja, jonka kanssa olin istuskellut hiekkalaatikoilla ja nauranut. Meille oli kehittynyt syvällinen suhde. Kuollessaan hän oli 25 vuotias lahjakas ja upea nuori mies. 

Kun vanhemmat saapuivat kuolleen lapsensa luota hätkähdin katsoessani heitä. Heidän silmänsä olivat hajonneet kasvojen keskelle kuin murtuneet kivet. Timantit joiden säröistä tihkui kauhua.

Autoin selviämisessä. Toimin kuljettajana, hankin ruokaa, halasin ja lohdutin. Kätkin hätää kiljuvan olennon sisältäni ja pyysin sitä vaikenemaan- OLE HILJAA--- AIKASI EI OLE NYT!

Onko toinen toistaan parempia kuolemia olemassa?

Mietin kuoleman lajeja... Onko parempia tai huonompia lähtöjä? Kun lähtö tulee, se tulee muodossa kuin muodossa. Joku saa tiiliskiven päähänsä, joku ajaa kolarin, joku kuolee syöpään, joku valitsee itse. Olisi typerää arvottaa kuolemia ja tehdä niille paremmuusjärjesteystä. Kuolema on kaput, lopullinen, peruuttamaton se on suuret jäähyväiset, eikä sitä voi muuttaa!

Vahvuus kostautuu

En pystynyt itkemään aikoihin. Kyyneleet eivät tulleet. Odotin niitä, rukoilin niitä, tarvitisin niitä. Ne olivat jäätyneet sisälleni. Parin vuoden kuluttua tapahtuneesta virtaus silmistäni alkoi. Oli tullut lisää huolia ja itkin niitä kaikkia.

Ennen suru-uutista olin saanut diagnoosin vaikeasta masennuksesta. Vaikeasti masentuneena kampesin itseni aamuisin ylös ollakseni avuksi, hoitaakseni yritykseni ja tyttäreni, selvitäkseni avioerosta ja suurista taloudellisista ongelmista ja löytääkseni töitä. Joskus olin yltäpäältä hiessä, märkänä kyynelistä, jotka eivät vuotaneet. Olisin halunnut luovuttaa, mutta kampesin vastaan ja pakotin itseni toimimaan... 

Masennus on nyt poissa, mutta surutyöni aaltoilee yhä.  Ellemme hoida itseämme, saatamme muuttua TAAKANKANTAJIKSI. TAAKANKANTAJAN rooli on rakas.  

Vertaistukea on vaikea löytää. Ryhmät läheisille sivullisille ovat tarpeen. Surusta puhuminen ei saisi olla tabu, mutta sitä se on.

 

Parhaat surunvalittelut ovat halaus ja hiljaisuus

Suuret neuvot ja opastukset eivät lohduta. Ne saavat kiukustumaan. Kauneinta on aito välittäminen ja silmiin katsominen, halaus ja hiljaisuus. Sanonta- otan osaa, auttaa myös.  Asian mitätöinti on pahin lohdutusmuoto. Sellaista ei unohda koskaan.. Surulle on annettava tilaa ja sen olemassaoloa on kunnioitettava. Kamalaa on myös aikarajojoen laittaminen 

- vieläkö sinä sitä suret?

Karmivaa on se, että facebook nostaa kuolleen profiilin esiin vuosienkin päästä. Kummipoikani poisti itsensä facesta ja jätti minut ainoaksi kaverikseen, eräänä päivänä putosin polvilleni, sillä face oli aktivoinut hänen sivunsa...

Perheissä ja kouluissa olisi hyvä harjoitella surun kohtaamista.  Etiketti auttaisi aran aiheen ympärille joutujia kuin myös surua kokevia.

Halaus sinulle lukijani, eletään tänään täysillä ja unelmoidaan suurin panoksin.

ByTheHeart

iirispiiris

 

 

 

 

 

Kommentit (8)

Nunu
Liittynyt4.11.2015

Kaunis ja karu teksti. Osuu todella lähelle omaa kokemusta, joten samaistun vahvasti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa kuusikymppinen kosmetologi, joka uskoo muutoksen voimaan. Hän KonMarittaa kotinsa ja tekee virheen aarrekarttaansa. Hänellä on laukussaan seitsemän kertaa suurentava peili ja päälakea koristaa silmälasien kirjo. Rakkaus muotiin, kosmetiikkaan ja hyvinvointiin ei koskaan kuole, mutta sitä pitää päivittää. 

iris.ekman81@gmail.com

<a href="https://www.blogit.fi/grannynanny/seuraa" target="_blank">
  

 

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Instagram