No niin, sitten luvassa hiukean jännä kisaraportti Hämeenlinnan puolikkaalta! Tämä oli muutamallakin tavalla erilainen juoksutapahtuma kuin aikaisemmat, joihin olen osallistunut. Ensinnäkin, onhan sitä ennenkin tullut lusmuttua, mutta näin huonosti treenanneena en ole yhteenkään kisaan lähtenyt. En myöskään ole juossut näin pitkää tapahtumaa 25 asteen helteessä, kerran Ranskassa oli kuumat paikat, mutta matkaa vain viisi kilometriä. Hämiksen puolikas taisi olla myös pienin kisa, jossa olen ollut mukana, ja sen ansiosta sijoitukseni oli vallan mairitteleva (vaikka aikani ei niinkään).


Viimeinen kilometrikin oli erilainen, yleensä se on ollut minulle puolikkaiden helpoin kilsa, ja olen pinkaissut sen noin viiteen minuuttiin. Nyt raahauduin eteenpäin lörvähtäneenä myttynä toinen kylki edellä varmaan yli seitsemän minuutin ajan. Ja tuossa tulikin vielä yksi ero: keskikroppa ei ole pettänyt koskaan aiemmin, mutta nyt siitä loppuivat voimat. Samoissa määrin eivät ole loppuneet voimat myöskään juoksijatovereilta, joita tällä kertaa lakosi tien viereen tuon tuostakin. Eikä yksikään aiempi juoksuni ole päättynyt ensiaputelttaan.



Lähdimme kohti Hämeenlinnaa Turengista, ja olin niin totaalisen hermona ettei tosikaan. Kuuma sää mietitytti, mutta ennen kaikkea hermoilussa taisi olla kyse siitä, että en ollut ollut lappu rinnassa sitten tammikuun. Viimeaikaiset lenkkini olivat olleet paitsi vähäisiä, myös hyvin hitaita, minkä takia pelotti se, että viihtyisin matkalla aivan tolkuttoman kauan.


Perillä Kaurialan kentällä olin edelleen hermoraunio, mutta kohti juoksun alkua panikointi lieveni hiukan. Siis hiukan. Ajattelin varautua kuumuuteen kastelemalla lippikseni, ja se helpottikin oloa noin kahden sekunnin ajan.


Matkaan lähdettyämme olin parin ensimmäisen kilometrin ajan tolkuttoman iloinen: onpa ihanaa juosta täällä! Voi että on siistiä! Sen jälkeen iski paniikki. Kerran aiemminkin, jo mainitussa Ranskassa, olen saanut jonkun ihmeellisen hepulikohtauksen, jonka aikana kauhistelen jäljellä olevaa matkaa ja pelkään, etten pääse maaliin. Kyllä ne hermot saa siitä kerättyä, mutta en tiedä miksi täytyy tuolla tavalla sekoilla, maalisuorakin on niin pitkä voi kamala!


Kilometrimerkkejä bongaillessa suurin iloni oli se, että isoimmille numeroille ei tarvitsisi juosta. Maraton siinä säässä olisi ollut jotain aivan hirveää.


Hiukan ennen seitsemättä kilsamerkkiä aloin jutella juoksijatoverin kanssa. Jatkoimme tuon lähes kuusikymppisen rouvan kanssa samaa matkaa useamman kilometrin, ja ehdimme jutella niiden tärkeimpien eli juoksuhistoriamme ja vammojemme lisäksi myös joogasta ja avantouinnista. Tiemme erkanivat kun päätin yrittää hiukan tiukempaa tahtia, vaikka mieluusti olisinkin jatkanut hiukan leppoisammalla vauhdilla ja mukavassa seurassa.


Odotan puolikkailla aina 11 kilomerin merkkiä, jolloin ollaan virallisesti yli puolenvälin, sekä 14 merkkiä, jolloin on kaksi kolmasosaa takana. Näistä jälkimmäisen jälkeen oli tuttuun tapaan henkisesti helpompaa. Olin tajunnut napata myös sienen mukaani, ja sekin toimi rauhoittavasti (viilennystä topin olkaimen alla kuljetettu sieni ei pitkään jaksanut tarjota). Tukalin paikka oli jossain kympin jälkeisillä kilsoilla kun mentiin pitkää, aurinkoista suoraa. Siinä meinasi usko loppua, ja joiltain lähti taju.


Noin kuudentoista-seitsemäntoista kilometrin paikkeilla huomasin että olenkin yllättävän hyvässä ajassa. Mieli oli hilpeä, ja vauhtikin kohtalainen. Riemu loppui kuitenkin  yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, homma muuttui hankalaksi ja jalat eivät tahtoneet liikkua. Pyrin ratkaisemaan tilanteen mässyttämällä Siripirejä tiuhaan tahtiin ja hokemalla itselleni rakastan juoksemista rakastan juoksemista. Toiseksi viimeisellä juomapisteellä ikäiseni nainen ei pystynyt muuhun kuin ottamaan tukea juomapyöydästä, ja hänet kärrättiin varjoon.


Sillan jälkeen rannassa oli reitin huippukohta, kun ämpärein ja vesipyssyin varustautuneet lapset kysyivät, kelpaako suihku. Siis todellakin! Pallerot ampuivat pyssyt tyhjiksi, ja terassi kannusti vieressä. Se jaksoi naurattaa toiseksi viimeisen kilometrin, ennen kuin viimeinen otti luulot pois, vaikka meno alkoi olla hiukan pelottavaa. Vauhtini oli arvioimani mukaan noin 7:00-7:30 minuuttia/kilometri, ja tästä hitaudesta huolimatta puuskutin ihan älyttömästi. Olin yhtä hengästynyt kuin Cooperia juostessa. Lämpöhalvaus? Sydäri? Kauhuskenaariot vilisivät mielessä, mutta matka oli jo lopussa, niin ajattelin että ei tässä nyt enää ehdi mitään käydä. Hengitin vain pinnallisesti, sillä syvempien vetojen kanssa tuntui siltä, että saattaisin oksentaa.


Kuten sanoin, viimeinen kilsa on yleensä kevyt, helppo ja kaikin puolin hilpeä. Tämä ei. Tämä tuli puskista, kamppasi ja potkaisi mahaan. Yhtäkkiä huomasin, että en saanut pidettyä itseäni suorassa, pienenpieni kallistuskulma tiessä meinasi koitua kohtaloksi, ja sain itseni eteenpäin vain ajattelemalla tiiviisti enää pari minuuttia. Saman huusin myös samoilla paikoin kävelevälle kanssajuoksijalle, joka lupasi vielä tulla täältä. Yritin houkutella häntä mukaani, mutta ei lähtenyt.


Sitten urheilukenttä oli edessäni, aika yllättäen. Loppusuoralle löytyi voimia, kuten aina. Halusin nätimmän minuuttiluvun, ja jouduin sen takia ohittamaan maalisuoralla seniori-ikäisen herran. En olisi halunnut tehdä sitä, koska hänen suorituksensa oli paljon kunnioitettavampi kuin minun, ja ohittaminen tuntui siksi törkeältä. Maalissa ei hetkeen naurattanut, mutta vain hetkeen.



Alkaa se hymy tulla sieltä.


Vielä oli luvassa se ensiaputelttakeikka, tosin onnekkaasti ihan pienimuotoisesti rakkuloiden takia.



Tosin hoitajan mielestä vammani eivät olleet lainkaan pienimuotoiset, vaan hän tokaisi aitoa kauhua äänessään Miten sä olet tuommoiset rakot saanut?


Kävin tuolla vähän juoksentelemassa, vastasin.


***


I ran Hämeenlinna half marathon. Weather was really hot and the run wasn't easy. It took me almost 12 hours 'till I was able to think about my next race.

Kommentit (6)

A. Sinivaara

Meikäläisestä ehtii kyllä vielä kesän mittaan tulla melko kokenut helle-juoksentelija. Ulkolämpötila ei nimittäin ole taas viikkoihin laskenut päiväsaikaan alle kolmenkymmenen ja jatkan sinnikkäästi amatöörin maraton-juoksuohjelman noudattamista. Harmittaa vähän, että olen ollut niin pitkään kipeänä. Olisin halunnut aloittaa juoksuharjoittelut jo pari kuukautta aikaisemmin, jotta olisin tottunut vähitellen kohoavaan lämpötilaan, mutta ei. Näillä mennään taas... ja hiki virtaa.

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Voit nimetä sun juoksun trendikkääksi uutuuslajiksi hot-juoksuksi. Poistaa nestettä, pehmittää niveliä (ja pään), ja sillee :D


Meinaatko maratonille mennä vai muuten vaan toi ohjelma? (Hhhhmm mulla on seuraava maraton jotain 10 viikon päästä eikä ohjelmasta tietoakaan....mitäköhän tästä taas tulee.)

Lii

Huikea juttu! Sulla on selvästi ollut eri sosiaalinen juoksutapahtuma, siellä häntäpäässä sai rauhassa juosta yksin, mitä nyt joku maratoonari välillä ohitti.

On tuossa ryhmässä juoksemisessa jotain tosi koukuttavaa.

Inka / alternatiiviurheilija.net

Kuulostaapa tutulta! Ei se puolikkaan juokseminen useinkaan kamalan kivaa ole, jälkeenpäin vasta. Omalla ekalla puolimaratonillani loppu"suora" oli kamalin. Se ei siis ollut suora vaan sellainen lenkki, jossa kerran piti jo mennä melkein maalin ohi, niin ärsyttävää kun olisin vaan halunnut jäädä silloin sinne vaikka kyse oli vain puolesta kilometristä :D Tänä vuonna olisin halunnut tulla Hämeenlinnaan juoksemaan, mutta toinen päällekkäinen urheilutapahtuma vei voiton.

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kiitos :) Joo mä alan aina vaan hölistä jollekulle siellä :D

2-2:30 vauhdissa on yleensä paljon porukkaa ja vauhti sellanen, että pystyy puhumaan. Kovien aikojen juoksijat ei ehdi jäädä juttelemaan :P Tosin aika usein pienissä tapahtumissa juoksee yksinään, ja se vaikuttaa tulokseenkin, ryhmässä on helpompi pitää vauhtia yllä. Maratonilla raahustin ihan itekseni koko jälkimmäisen puoliskon, saa nähdä nyt miten Berliinissä käy, siellä on niin paljon porukkaa että tuskin tarvitsee yksinään mennä!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

On mulla joskus kivaakin ollut - tai sitten aika kultaa muistot :D Tämä oli ehkä kisoissa juostuista puolikkaista vaikein ikinä, jotenkin mä muistelen että eka ei olisi ollut vaikea, vaikka siinä oli ongelmia ja se oli superhidas. En varmaan vaan muista enää...

Illalla syömässä oli vielä sellainen olo, että ei huvita ajatella yhtään, että noita meinaa uudelleekin juosta. Maanantaina sitten jo googlasin vimmaisena, että missä seuraavaksi ja kuinka pian onnistuisi :D

Kuulostaapa ikävältä tuollainen reitti, ei paljon naurattaisi :P

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012