Olen edelleen (ja itsellenikin yllätykseksi) jatkanut telinevoimistelutreenejä. Lintsasin yhden viikon, mutta muuten olen ollut säntillisesti paikalla ja selviytynyt harjoituksista. Nimenomaan selviytynyt, kivaa ei ole ollut. Sitä tässä mietin, että pitäisikö? Pitääkö liikunnan olla kivaa?

Lapsethan usein puoliksi pakotetaan jatkamaan harrastusta vaikka se ei heti tuntuisi omalta. Aikuista ei kukaan pakota, joten ratkaisu pitää tehdä itse. Usein ajatellaan, että totta kai liikunnasta (ja muistakin harrastuksista) pitää nauttia, muun muassa siksi, että motivaatio säilyisi. Totta, lähteminen ei ole kovin innostavaa kun treenejä ei varsinaisesti odota. Tänään lupasin itselleni suklaata palkkioksi. (Harmillisesti olin treenien jälkeen niin väsynyt, että en lähtenyt sitä hakemaan. Kotoa löytyi kaksi appelsiinin makuista Julia-karkkia. En suosittele kenellekään.)

Aikuisten elämässä on myös sellainen puoli, että kurjiakin juttuja on tehtävä. Suurin osa ihmisistä tuskin nauttii siivoamisesta, mutta hoidettava se on. Moni meistä ei hirveästi diggaile töistäänkään, mutta minkäs teet, jostain on rahaa hankittava. Varsinkin, jos elämässä on ikävämpiä velvollisuuksia, ajattelisi helposti, että totta kai harrastuksen on oltava iloista ja hauskaa. Että mitä järkeä on käyttää vapaa-aikaansa johonkin ikävään? Mutta mites se ei kipuu ei hyötyy -juttu? Ehkä silloin kun oikeasti tavoittelee jotain tavoittelemisen arvoista, ja pyrkii kehittymään, ei kaikki voi olla pelkkää ilonpitoa.

Tarvitseeko liikunnasta saadun palkkion siis olla välitön? Ehkä itse treenistä ei tarvitse nauttia, jos harrastuksesta muuten saa jotain?

Tarkalleen ottaen minä en varsinaisesti nauti juoksemisestakaan, olen vain koukussa siihen fiilikseen jonka saan, kun juoksen tarpeeksi pitkään. Treeneistä vain noin yksi kymmenestä on sellainen, jota kutsuisin mukavaksi jo juoksun aikana. Lisäksi pidän juoksutapahtumista, joten kärjistäen voisi sanoa että käyn lenkillä vain voidakseni osallistua niihin... Pidän myös siitä vetristävästä tunteesta, minkä juokseminen antaa jalkoihin sekä siitä, että se mahdollistaa suuremman ruokamäärän syömisen lihomatta. No joo, selvästi saamapuolella.

Tanssiminen on kivaa, ja tankotanssiminen myös. Paitsi että nekin ovat tuskastuttavia ja vaikeita. Mutta tanssimisessa on myös jotakin, mikä resonoi minussa, vaikka suoraan sanottuna olen aika toivoton. Telinevoimistelussa onnistuminen on hyvin kämäisen tason onnistuminen, ja se palkitsee sen sekunnin ajan, kun olen ilmassa jotenkin päin tajuamatta miten sinne päädyin. Sen jälkeen alkaa saman tien pelottaa uudelleen, enkä missään vaiheessa koe, että tekisin "omaa juttuani". On toki mahdollista, että olen vain tottunut tanssimiseen.

On se nyt vaan kivempaa kun naurattaa.

Onko salillakaan käyminen oikeastaan kivaa? Ehkä. Siellä edistyy niin nopeasti, ja kaiken voi tehdä omien tuntemuksiensa, osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Kukaan ei (toivon mukaan) ryyskää päälle lämmitellessä eikä kukaan ihmettele, jos jätät tänään jonkun jutun välistä. Salitreenaamisen omaehtoisuus ja mahdollisuus tehdä myös muualla kuin äärirajoilla on ehdottomasti kivaa. Sekin on mukavaa, että aika pienessä ajassa saa aikaan myös näkyviä muutoksia. Toisaalta salilla on myös melkoisen tylsää, epäsosiaalista ja aika todennäköisesti sattuukin.

Vaikuttaisi, että minulle riittää jos treeneissä on suurimman osan ajasta kivaa, tai jos niitä muita hyviä puolia löytyy. Tähän mennessä jokainen telinevoimistelutreeni on ollut ikävänpuoleinen, joskin pari kivaa hetkeä mahtuu joukkoon. Siis hetkeä. Yhdenkään treenikerran jälkeen ei ole ollut euforinen olo, enkä juuri ole saanut oppimiskokemuksia. Voi olla, että vika on asenteessani, tai sitten tämä ei vain ole minun lajini. Mutta koska en halua olla luovuttaja, jatkan aiemman päätökseni mukaisesti jouluun asti, ja mietin sitten uudelleen.

Haluaisin haluta harrastaa telinevoimistelua. Uskon, että se kehittää voimatasojani, liikkuvuuttani ja koordinaatiotani todella hyvin. Riittävätkö nämä syiksi jatkaa pidemmälle vaikka treenit ovat kurjia, vai onko parempi lopettaa jos iloa ei löydy? En tiedä.

***

Gymnastics & me. Still not a match made in heaven. But I'm not taking no as an answer. Maybe someday we'll get along just fine even though I haven't found the joy of training yet.

Kommentit (17)

A. Sinivaara

Kävin aikoinaan kendossa, mutta se ei ollut hauskaa, koska olin siihen aikaan sekä henkisesti että fyysisesti täysin rapakunnossa. Niinpä lopetin heti alkeistasolla, vaikka olin maksanut koko kurssimaksun. Ei vaan ollut mitään motivaatiota jatkaa, kun aina oli kurja olo kotiin lähtiessä, kun en tänäänkään pysynyt muiden tahdissa. Periaatteessa laji oli ihan kiva, mutta minä en vaan pärjännyt siellä mukana siihen aikaan. Jälkeenpäin luovuttaminen on harmittanut kovastikin, se olisi ollut hieno harrastus jatkaa. Sen jälkeen en ole tainnut sitten heti alkutaipaleella antaakaan periksi.

Salilla käyminen on mun mielestä hauskaa, vaikka olisikin paska päivä, huonot ruokailut alla ja veto pois. Minä kun olen kertonut itselleni, että enempää ei tarvitse tehdä kuin pystyy, mutta se pitää tehdä minkä pystyy. Mutta aina ei ollut niin. Alkutaipaleella jätin helpostikin treenit välistä, koska silloin se ei vielä ollut niin kivaa, yritin kai liikaa.

Sitten se juokseminen. Se jo itsessäänkin on ihan kamalan kivaa, on aikaa ajatella ja samalla voi tehdä jotain itselleen hyödyllistä. Sen takia olen ihan rikki, kun en voi juosta niin paljon kuin haluaisin. Juoksisin ilman jalkavaivoja varmasti joka päivä. Mutta, kun kelaan aikaa taaksepäin, aikaan jolloin olin rapakunnossa, oli juokseminen ihan kamalaa ja syvältä enkä varmaan olisi tehnyt sitä sen enempää, ellei mies olisi patistanut alkuun.

Ja maantiepyöräily, se on oikeasti tosi mukavaa, etenkin jos on seuraa. Maastopyöräillessä isot alamäet on kamalia, mutta ylämäet niin mukavia, että niiden vuoksi saatan kompuroida ne alamäetkin. Mutta sama juttu oli pyöräilyn kanssakin, inhosin sitäkin aluksi, koska olin - taas kerran - niin rapakunnossa. Mutta mies patisti ja minä vikisin ja lopulta, kun jaksoin taltuttaa ne ensimmäiset kukkulat, homma muuttuikin yks kaks melko kiinnostavaksi.

Eli, ehkä sun kannattaa vielä antaa telinevoimistelulle mahdollisuus ;)

tiiti

Mun omalla kohdalla, jos olen jonnekin treeneihin joutunut alusta asti itseni pakottamaan, ei se ole siitä helpottanut ajan kanssa. Niistä lajeista, joista olen tykännyt, olen tykännyt alusta asti. Mä olen tosin yleensä kaikissa lajeissa yhtä susihuono, niin se ei ole onneksi ollut sen tykkäämisen este :D

Sn kuulu siihen koulukuntaan, jonka mielestä harrastusta pitää jatkaa vastentahtoisesti, kyllä siitä pitää jollain tasolla olla innostunut ja maailma on täynnä harrastuksia, joista voisi oikeasti tykätä sen sijaan, että nitkuttaisi väkisin jossain. Ei se minusta ole luovuttamista, ei pään hakkaaminen seinäänkään ole kivaa tai innostavaa, ja jos sen lopettaa, on pelkästään fiksu.

Ja onhan niitä muitakin lajeja, joissa nuo ominaisuudet kehittyvät, tai vaikka toisia telinevoikkatreenejä, jossa harrastetaan/ohjataan toisella tavalla.

empuska

Mulla on mennyt suhteellisen ironisesti koko mielekkyys liikunnan kanssa: pienenä jaksoi sen tappomigreenin, muttei niitä ihmisiä, joiden kanssa jotain piti harrastaa*, kun taas vastaavasti aikuisena se sosiaalinen puoli kiinnostaisi, muttei oikein hotsita tuhlata iltaa ja seuraavaa päivää pään jyskytyksen kourissa.

*Olemassaolevien kaverien kanssa oli kivaa, jos niitä oli, mutten itse ainakaan osannut tehdä kavereita silleen harrastuspiireistä.

Ynni

Voimatasot, liikkuvuus ja koordinaatio. Eikös nämä kaikki kehity tankoillessakin? :)

honeychile

Se on se luterilainen työmoraali, sanoisin. Että pitää tehdä vaikka ei oo kivaa :)

Mutta noin yleisemmällä tasolla pohtisin sitä, että mikä on fiilis treeneistä kotiinlähtiessä? Lähteminen on aina vähän vaikeaa etenkin tässä syysloskapimeämasennuksessa, mutta salilta, tanssitunneilta tai juoksemasta kotiintullessa ei lähes koskaan ole sellainen olo, että harmi kun tuli lähdettyä. Joissain lajeissa sitten on ollut just sellainen olo, että olisin voinut käyttää tämän ajan hyödyllisemmin jossain muualla. Tai opettaja ottaa niin paljon kupoliin, että kotiin tullessa on vihaisempi kuin lähtiessä, kuten yhdessä työväenopiston kurssissa kävi. 

Mutta sekin on jännä, että jossain lajeissa ei haittaa yhtään, että ei osaa, kuten minä balettitunnilla. Olen kiistatta epänotkein koko ryhmässä ja aloittaessani myös muuten huonoin. Mutta jotenkin se ei haitannut, koska jollain tapaa myös tiesin ajan mittaan kehittyväni. Toisin oli esim. retkiluistelun kanssa, jonka kanssa olin valmis kerran jälkeen toteamaan että ei minun juttuni :D

Mun mielessä aikuisuudessa on just se parasta, että en tarvitse ulkoista auktoriteettia päättämään puolestani vaan saan lopettaa vaikka jokaisen harrastuksen jos haluan! :D 

Kärttyri

Jos haluaa osallistua triathloniin ja on susihuono uimari, eikä sen treenaaminen nappaisi koska tuntuu että happea ei saa riittävästi, niin sitten pitää pakottaa itsensä tekniikkakouluun, vaikkei siitä tykkäisi yhtään. 

Epäsuora motivaatio vaatii kyllä isoja palkkioita, koska parhaimmillaan liikunta on kivaa jo silloin kun tietää sinne pääsevänsä. 

Ja sama täällä, että ne lajit joissa on kerta toisensa jälkeen a) nöyryytystä b) pahaa oloa c) yleistä surkeutta, on kyllä jääneet. Jotain saatan kaivata niistä, eli usein niissäkin oli hyvät puolensa. Ehkä sun tunnilla olisi kivampaa, jos kaikki olisivat samalla tasolla. Tiukka suorittaminen ei ole koskaan ollut mun juttu. Mitä vaikeampaa on (ja todennäköisimmin menee persiilleen), sitä tärkeämpää mulle on heittää huulta asiasta ja pitää tilanne rentona.

Kärttyri

Ohoh. Iltapäivän koomassa tuli harvinaisen epäselvä kirjoitus.

oma pointti siis se, että jos ei huvita, niin pitää pystyä perustelemaan hyvin, miksi siellä pitää käydä kun hauskempiakin harjoituksia ehkä olisi. Jos niitä samoja asioita saa jostain kivammasta urheilusta,  niin missään nimessä en jatkaisi sellaista, minne ei ole kiva mennä. 

JnH

Tuo kuulostaa hyvältä ohjenuoralta, että treenin jälkeen pitää olla hyvä olo ja sellainen, että olipas hyvin käytettyä aikaa.

Tosin ei sekään aina riitä, kyllä minulla salitreenin jälkeen on erinomaisen hyvä ja supersuorittaja-olo, mutta en silti ole oppinut tykkäämään saleilusta samalla tavalla kuin juoksusta, ratsastuksesta ja muista ulkoilmapuuhista. Saleilu on vaan tylsää ja tunkkaista.

Kaikki liikunta vaatii kyllä minulta jonkunlaista itsekuria ja juuri tuota työmoraalia. Ei se liikunta kivuudessaan ja senhetkisessä palkitsevuudessaan yleensä voita suklaan syömistä sohvalla maaten. Onneksi omatuntoni on sen verran kouliintunut että se kyllä karjuu jos rötvääminen meinaa ottaa yliotteen :)

Ninan verkkareissa

Ota mun telinevoimistelutykkäys, saat vähäksi aikaa lainaan ihan ilmaiseksi. 

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Varmasti osa sitä kurjuuta on se, että olen niin huono. Ehkä se siitä kun kehittyy. 

Toisaalta baletti on kivaa, vaikka olen siinä huono, enkä minä nyt kovin kummoinen juoksijakaan ole, ja se on joskus tietyissä oloissa kivaa :D Salilla käymisessä on kyllä se hyvä puoli, että säätelyvaraa on niin paljon. 

Maantiepyöräilyssä mua pelottaa alamäet hirveästi. Kuten myös hiihtäessä!

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kyllä mullakin esmes tankoilu iski saman tien. Oikeastaan juoksukin, sitten kun sen aloitin. Mä vaan jotenkin päätin tykätä siitä. Ehkä voisin päättää tykätä myös telinevoimistelusta?

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

No parina viime kertana on ollut siinä ja siinä, että en ole itkenyt ratikassa... Mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, että en tiedä, miten paljon se johtuu ko. treeneistä, ja miten paljon vaan väsymyksestä. Ei mua näin ajatellen harmita ne treenit, ja olen ihan iloinen että olen jatkanut ja uskaltanut kokeilla uusia juttuja. Itse siellä treeneissä ottaa päähän ihan sikana :D

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Joo totta. Kyllä mä jättäisin helposti kivoimmankin treenin väliin, vaikka tiedän että siellä on hauskaa ja tykkään, niin melkein aina pitää pakottaa itsensä lähtemään. En tiedä miksi olen näin hankala itseni kanssa :D

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Joo, totta. Uiminenkin on ihan hirveää, mutta haluan vetää sen Ironmanin ennen kuin täytän 40 ennen kuin kuolen, niin mun on vaan opeteltava uimaan. Ja uskallettava ajaa pyörällä a.) kovaa, b.) alamäessä, c.) molempia yhtä aikaa. Mutta uinnissa mulla on sellainen leppoisa linja, että kun kerran ollan konkreettisesti kuolemanpelon äärellä, en pakota itseäni kuin hyvin hissuksiin ja hienovaraisesti.

Varmasti paljon on kiinni tosta ryhmästä. Aina kun tulee joku uusi juttu, niin se on uusi vaan mulle. Aina kun tulee joku pelottava juttu, niin se ei pelota ketään muuta. Aina kun kysyn jotain tekniikkatäsmennystä, niin ne muut vastaavat tyyliin "kyllä sen oppii kun vaan tekee". Vähemmästäkin tulee tosi ankea olo. Ne ihmiset on kyllä ihan kannustavia, mutta silti...

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012