Pälisin tuossa antaumuksella miksi liikun. Aina en kuitenkaan saa itseäni treenaamaan asti, ja olihan haasteenkin toinen puoli kertoa, miksi en liiku. Mulla on kyllä mutkuja ja tekosyitä joka lähtöön: olen liian väsynyt; liikunta piristää niin, etten saa nukuttua; en ole syönyt hyvin; olen syönyt liikaa, mulla on menoja; mulla ei ole menoja vaan kerrankin mahdollisuus olla kotona; mulla on kylmä; ulkona on kylmä; taidan olla tulossa kipeäksi; kyllä mä tästä kohta lähden; en vaan jaksa tänään; en löydä mun trikoita; mä en ehdi enää; ulkona sataa; ulkona on liian aurinkoista; mä en ole palautunut; mulla on joku vamma jalassa ehkä; menen huomenna...

(Teko-)syitä riittää, mutta oikeastaan aika harva näistä saa minut jäämään kotiin. Kunhan lämpimikseni valittelen ensin hiukan (sanoinhan, että mulla on kylmä!) ja menen sitten kuitenkin. Toki osalla kerroista jään kotiin, mutta eihän se syy oikeasti mikään noista ole. Vaan se syy on vaikeilu.

Vaikeilu on se tunne, mikä iskee kun on lähdössä. Emmä haluakaan. Emmä voikaan. Emmä jotakin. Ja sitten keksii jonkun tekosyyn, tuntee vähän niin kuin nousevaa kuumetta tai syvää uupumusta, ei löydä puhdasta treenitoppia mistään. Vaikka on suunnitellut menevänsä jos useampaa päivää aiemmin ja vaikka pitää treenaamisesta. En tiedä, vaikeileeko kukaan muu (mutta musta tuntuu, että Saara puhui samasta jutusta). Enkä todellakaan tiedä, mistä se johtuu.

Luulen, että kyseessä on psykologinen ilmiö nimeltä itsesabotaasi, joka ilmeisesti liittyy sekä epäonnistumisen että onnistumisen pelkoon. Ensimmäisessä sählätään jollain tavalla, jotta on (teko-)syy jota syyttää, jos ei onnistuta. Jälkimmäisessä myöskin sählätään jollain tavalla jotta ei onnistuttaisi, ilmeisesti siksi, että ei uskota että ollaan sen onnistumisen arvoisia. Tai jotain. Kaiketi se liittyy myös muutoksen pelkoon. Treenatessahan pyritään yleensä muutokseen: parempaan aikaan, tulokseen tai kroppaan. Ja myös positiiviset muutokset tuppaavat aiheuttamaan henkistä vastustusta, sillä psyyke tykkää siitä, että kaikki pysyy koko ajan samanlaisena. (Mulla ei ole lähteitä tähän, eikä Googlekaan suomeksi hyvää tiivistystä löytänyt, mutta esimerkiksi Johdatus sosiaalipsykologiaan -kirjassa oli aiheesta jotain. Ymmärrän muuten nyt lopultakin, mitä graduohjaajani tarkoitti kommentoidessaan valitustani ilmaisulla "Asiaankuuluvaa vastustelua!")

Harmillisesti en osaa myöskään kertoa, että mikä auttaisi. Muu kuin se, että vain menee. En tiedä loppuuko vaikeilu joskus, toivottavasti.

Vain täydellisen tuloksen kelpuuttaminen johtanee vaikeiluun. Kuva täältä.

Vaikeilun lisäksi jään sohvalle jos olen kuolemanväsynyt, krapulassa tai oikeasti kipeänä. Joskus harvoin jätän treenit väliin jonkin menon takia. Yleensä kuitenkin yritän ehtiä sekä treenata että mennä menooni, mutta usein siinä käy niin, että juoksen kymmenen minuutin paniikkihilpaisun ja painun myöhässä suihkuun ja sen jälkeen hiukset märkinä ratikkaan. Tai sitten menen juhlista treenaamaan, niin kuin kerrankin pikkuhuppelissa venyttelytunnille. Kummasti oli spagaatit alempana, hik! (En kyllä suosittele tuota kellekään, mutta kun tarjolla oli aitoa samppanjaa niin en voinut sanoa ei.)

Joskus jään kotiin ihan käytännön syistä: miehellä on menoa eikä lapsille ole hoitajaa. Näinäkin kertoina teen yleensä jotakin kotijumppaa, jollei nyt ihan hirveästi laiskota. Niin, joskus tosiaan myös vain laiskottaa ilman mitään psykologisia vetkuiluja!

Ja jo aiemmassa osassa haastoin mukaan kertomaan miksi liikun ja miksi en Steffin sekä Runner's High:n Katin.

***

I don't always hit to the trails or gym. Why? Sometimes I'm just lazy, super tired or sick. But sometimes I want to skip exercise because underneath all my excuses I feel like I can't. Can't exercise, can't be fit, can't do this or that. I think it's called self sabotage – I ensure that there's something to blame if I actually do fail. I don't like this but I really do not know how to deal with it...

Kommentit (2)

HennaMaria

Tuo vaikeilu on hauska termi :) Törmäsin tähän ilmiöön yks päivä, kun olin koko päivän ikävät tekemiset jaksanut hoitaa sillä voimalla, että odotin illalla innolla huippukovaatreeniä lempiohjaajani vetämänä. Ja sitten, kun oli lähdön aika, niin jännästi tuli paha olo ja ihan-kuin-olisi-nälkä-ja-nestehukkakin. Lähdin tietty treeniin ja huippuolohan siitä tuli, mutta tuo psykologinen ilmiö jäi mietityttämään. Sitä ikäänkuin antaa itselleen jo etukäteen syyn olla onnistumatta, että voisi jollain selittää sen miksi ei kyennytkään niin hyvään treeniin....
Mä luulen, että ainoa keino päästä tuosta psykologisesta esteestä yli, on asettaa itselleen maltilliset tavoitteet ja näin onnistumisten myötä noita tulee yhä harvemmin.

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Kuulostaa niin tutulta! Hämmentävä ilmiö tosiaan. Sama tuntuu tulevan usein myös juoksutapahtumissa ja vastaavissa. Jotenkin ennen niitä "ei pysty" treenaamaan tarpeeksi, tulee kaikkia ihme esteitä yms., tai sitten sairastuu. Aina kun puhuu ennen tapahtumaa ihmisten kanssa, niin kenellä on flunssa, kenellä vatsatauti, kenellä meni polvi tai vähintään venähti takareisi. Itse olen esimerkiksi onnistunut tippumaan ratikasta puolimaratonia edeltävänä päivänä :D Jos ei olisi sujunut, niin hei, kuka sitä olisikaan odottanut, olinhan sentään tippunut ratikasta!

Jos taas ei ole kauheasti liikkunut ja päättää, että nyt tämä muuttuu, niin eiköhän siinä ole taas kipeänä alta aikayksikön. Jossain määrin selittää se, että yhtäkkiä lisääntyvä treeni madaltaa vastustuskykyä, mutta silti!

Ihmeellinen on ihmisen mieli! Asian tiedostaminen varmaankin auttaa, ja tosiaan juuri nuo maltilliset tavoitteet. Vielä kun sen vain osaisi...ja osaisi olla niihin tyytyväinen!

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012